EU-kohtalonyhteys

Tätä kirjoitettaessa ollaan keskellä Kreikka-kriisiä. En kuitenkaan pohdi tässä akuutteja kysymyksiä, vaan palaan koko EU:n olemassaolokysymykseen ja Suomen suhteeseen siihen. EU-kansanäänestys 1994 on ainoa vaali koko henkilöhistoriassani, jossa EN äänestänyt. Miksi? En yksinkertaisesti tiennyt ”oikeaa” vastausta. Kysymys ei ollut tiedon puutteesta ainakaan tiedon määrällä mitaten. Kysymys oli kyvystä ennustaa tulevaisuutta.

Jälkeenpäin voin todeta, että kantani EU:hun on vaihdellut. On kuitenkin joitakin peruspilareita, joiden varaan uskon käsityksen EU:sta voivan perustua.

Yksi tällainen peruspilari on kansakunnan menestys: EU on menestyjien yhteisö. Tässä on selvä ristiriita sen kanssa, mikä oli EU:n alkuperäinen tarkoitus. Tästäkin voi olla monenlaisia mielipiteitä, mutta itse olen käsittänyt niin, että EU oli tarkoitettu nimenomaan EU-maiden elintason tasausprojektiksi. Sitä se monessa mielessä on ollutkin, mutta ei niin pitkälle, että se olisi voinut estää kriisin synnyn. Osittain ihanat tavoitteet ovat kääntyneet vastakohdikseen. Finanssikriisi saattoi toimia katalysaattorina EU:n heikkouksien paljastumisessa, mutta EU itse on jatkanut virheiden tekemistä.

Oliko EU:lla liian kiire laajentua? Vastaus on yksiselitteisesti kyllä. Tässä astuu peliin idealismi Euroopan Yhdysvalloista. Alkuperäinen hiili- ja teräunioni oli hyvin samanlaisten valtioiden yhteenliittymä, samoin EEC (kuten myös Efta). Mutta jatkossa laajentumisen kriteerejä katsottiin sormien läpi pahimpana esimerkkinä Kreikan huijaus. Ei liene suuri oivallus sanoa, että seuranneet ongelmat johtuivat liian monen liian erilaisen valtion yhteenliittymästä. Kun EU:ssa tilaa oli ”vain” menestyjille, jäivät jotkin valtiot kehityksen jalkoihin. EU:sta ei muodostunut hyvinvointiyhteisöä, vaan hyväksikäyttöyhteisö. On selvää, että muutamista valtioista tilaisuus teki varkaan. Ei EU-koneisto halunnut nähdä vilppiä, vaikka sen olisi nimenomaan pitänyt kiinnittää huomiota mm. tukien väärinkäytöksiin. Oli aivan kiire luoda unelma…..

Valtioiden diversiteetti loi kontrolloinnin tarpeen ja sen myötä byrokratian vahvistumisen. Rahaa kierrätettiin ja kierrätetään edelleen Brysselin kautta kohdemaiden eri projekteihin, joka edellyttää valvontaa. Organisaatioilla on taipumus pönkittää oma asemaansa vuosien varrella uusilla säännöillä. Virkavaltaisuus (”kaiken sääntely”) on lisääntynyt tolkuttomasti. Tähän ongelmaan on kyllä jo herättykin.

Valta-aspekti on ilman muuta yksi ratkaisevista näkökulmista. Alun perin hiili- ja teräsunionin piti hallita raaka-ainevaroja niin, että kilpailu ei sytytä sotaa erityisesti Ranskan ja Saksan välillä. Unioni näytti toimivalta ratkaisulta. Taloudellisen vallan käyttö ja kilpailu vallasta on vahvasti nykyisen kriisin taustalla. Hyvin pelkistetysti voidaan sanoa, että kysymys on eri valtioiden vaihtotaseiden välisestä suhteesta. Olisi vältettävä vaihtotaseiden suuria vajeita ja suuria ylijäämiä. Tasauksen pitäisi toimia. Näin ei tapahdu, vaan Saksan valtava ylijäämä muodostaa karkeasti muiden alijäämän. Menestysaspekti nousee juuri vaihtotasemenestyksestä. Onko yleensäkään mahdollista synnyttää eri valtioiden (siis kansallisvaltioiden ) välillä tasapainoista vaihtotaserakennetta? Epäilen tavoitteen onnistumista. Ainoastaan liittovaltio ja sen yhteinen kassa takaisivat pohjan menestykselle, jos sekään.

Nykykriisin taustalla ovat kaikki edellä luetellut asiat. Elintason nostatusprojekti perustui tietenkin kysynnän vakiintumiseen korkealle tasolle. Asuntojen hinnat ovat lähes kaikkien syvien kriisien taustalla. Asuntojen hintakupla tuhosi Etelä-Euroopan valtioiden talouden saksalaisten ja ranskalaisten pankkien rahan syytämisen seurauksena. Varmaankin perimmäinen ajatus oli hyvä eli nostaa ihmisiä asunnonomistajien luokkaan Yhdysvaltojen mallin mukaan ja siten toteuttaa yksi EU:n unelmista. Velkarahaa sai runsaskätisesti Keski-Euroopan suurilta pankeilta. Olihan tavoitteena luoda äveriäs Eurooppa. Valtiot sinänsä olivat alun pitäen vain harvassa tapauksessa kriisin ytimessä. Ne joutuivat liemeen, kun yksityiset (asunto)velat sosialisoitiin valtioiden veloiksi. Jos asiat olisi saatettu viimeiselle rajalle – ilman että valtiot olisivat puuttuneet asioihin - olisivat vastaan tulleet rahoittajapankkien konkurssit. Niitä eivät Ranska ja Saksa sallineet ja nykyisen kriisin struktuuri oli luotu.

Kaikkea edellä olevaa voisi luonnehtia idealismin toteuttamisprojektiksi. Talouden lait eivät vain pysyneet tapahtumaketjussa mukana: liian paljon, liian nopeasti. Ikiaikainen unelma yhteisetä Euroopasta elää syvintä kriisiään juuri nyt.

Professori Markku Kuisma sanoi eräässä radiohaastattelussa sattuvasti, että väkisellä synnytetty integroitumisprosessi on nousevan nationalismin perimmäinen syy. Nationalismi ei sinänsä ole yksiselitteisesti paha, mutta nykykehitys on saanut muotoja, joita ei voi pitää järkevinä. Olisiko sittenkin pitänyt tyytyä ”väyrysmäiseen” itsenäisten valtioiden liittoon, eräänlaisen ETA-tason kehitelmään? Toinen mahdollisuus olisi ollut katsoa kehitystä aste asteelta kymmenien vuosien ajan ja toteuttaa EU:n laajenemisprojektia kansakuntien todellisen valmiusasteen mukaan. Erityisesti luottamuksen voittaminen vaatii ilmeisesti vuosikymmenien siirtymäaikaa.

Entä miten on tulkittava Suomen menestymistä EU:n jäsenenä ja yhteisvaluutassa?

En ole koskaan ymmärtänyt EU:ta edes toissijaisesti sotilaallisena turvallisuusyhteisönä ja olen luultavasti vähemmistössä. Monille turvallisuusaspekti on kuitenkin ollut alusta pitäen tärkeä liittymisperuste.

Suomi on viimeisen 100 vuoden aikana ollut koko ajan erilaisten turvallisuustavoitteiden ristitulessa. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Suomi oli Venäjän ja Saksan intressien välissä ja selvisi kuin ihmeen kaupalla itsenäiseksi valtioksi johtuen varmaan lopulta kumpaisenkin suurvallan samanaikaisesta romahduksesta.

Sitten tuli vaihe, jossa Suomi oli Neuvostoliiton ja Saksan mustasukkaisen kontrolloinnin kohteena. Jälleen Suomi onnistui livahtamaan Neuvostoliiton (Stalin: ”Tämä sota ratkaistaan Berliinissä eikä Helsingissä”) ja sortuneen Saksan välistä YYA-sopimuksen rajoittamaan itsenäisyyteen.

Suomi joutui toisen maailmansodan jälkeen tasapainoilemaan Neuvostoliiton turvallisuus- ja kaupallisten intressien ja länteen suuntautuneiden taloudellisten intressien välissä samalla huomioiden YYA-sopimuksen asettamat realiteetit. Selviytymistarinahan se lopulta oli, sillä luoviminen lännen ja idän välissä onnistui.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Voidaan puhua länsisuuntauksen merkittävästä vahvistumisesta, joka näyttäytyi siten, että Suomi hakeutui valuuttaunioniin muista Skandinavian maista poiketen. Miksi Suomi teki erilaisen ratkaisun? Turvallisuusintressin merkittävyyttä ei voi aliarvioida.

On rehellisesti pohdittava oliko turvallisuusaspektin korostaminen liioiteltua. Ne vastaavat tähän kysymykseen kielteisesti, jotka nyt hamuavat Natoon. Me muut vastaamme myöntävästi.

Koska omasta mielestäni turvallisuustekijä on väistyvä peruste EU:hun liittymisessä ei muita perusteita – ei edes taloudellisia - ole ihan helppoa määrittää. Tärkeä motiivi monella on länteen integroituminen henkisesti ja vastaavat idästä irtaantuminen. Osalla perusteena ovat euroon liittyvät aivan käytännölliset syyt. Muut Skandinavian maat tekivät kielteisen euroratkaisunsa taloudellisin perustein ja ovat ainakin tähänastisen kokemuksen perustella tehneet onnistuneen ratkaisun. Olisivatko suomalaiset kannattaneet EU:hun liittymistä pelkästään taloudellisten syiden perusteella?

Oman valuutan arvon muuttaminen kilpailutilanteen käytyä ahtaaksi ei ole eurossa mahdollinen. Suomen talous ei ollut niin vahva kuin sen kuviteltiin olevan. Vuodet 1994-2008 antoivat liian ruusuisen kuvan menestyspotentiaalistamme. Vanhaa valuutan arvon korjausliikettä olisi tarvittu vuoden 2009 jälkeen, jotta em. EU:n ”menestysehto” olisi voinut toteutua.

Suomella on ollut historian eri vaiheissa Saksa- Ruotsi (Skandinavia)- ja Venäjä-kohtalonyhteys. Nykyinen EU-yhteys voidaan nähdä myös Saksa-yhteytenä. Taipumusta on irtautua Venäjä-yhteydestä lännen hyväksi. Geopolitiikka voi toimia vastavirtaan: emme voi irtaantua idän ja lännen akselilta johonkin suuntaan yksipuolisesti. Ja onko siihen mitään syytäkään? Mielestäni muodostunut tilanne on monimutkaisempi kuin yleensä kuvitellaan ja Venäjä-suhteiden tulisi olla jotain muuta kuin muodollisesti korrektit. Monet hakevat yhä suurempaa integroitumista länteen, joka merkitsee vastakkainasettelun kasvua itään.

Eurooppa on ristiriitaisessa tilanteessa. Pelikumppaneina globaalilla tasolla ovat USA, Kiina ja nyt Putinin suurvaltaprojektin myötä myös Venäjä sekä monet nousevat, kehittyvät alueet. Saksaa ehkä lukuun ottamatta Euroopan maat ovat liian pieniä taloudellisia yksiköitä globaalissa ympäristössä ja Saksakin tarvitsee muita Euroopan maita. Jossain muodossa EU:ta tarvitaan. Menestyminen saattaa edellyttää nykyrakenteiden merkittävää purkamista, eräänlaista uutta alkua.