Charlestonin joukkosurma Yhdysvalloissa on nostanut jälleen esille kysymyksen amerikkalaisten laajasta aseistautumisesta. Olen pohtinut asiaa mm. blogikirjoituksessa ”Kahden tulen välissä” 25.2.2012. Viittaan siinä Yhdysvaltain historian alkuvuosikymmeniin ja totean, että ”aluksi asia ehkä nähtiin niin, että aseistautuminen sallittiin, jotta `valtio ei ala käyttää vääriä voimia kansalaisiaan vastaan´, mutta nyttemmin kansalaisten itsepuolustus on monin tavoin laajentunut. Joskus tuntuu, että peruskonservatiivi amerikkalainen on kahden tulen välissä: toisaalta häntä uhkaa oma liittovaltio, toisaalta ulkoinen vihollinen. Ulkoinen vihollinen voidaan torjua, kun kansalaiset saadaan mobilisoitua ulkoista uhkaa vastaan. Silloin hetkeksi unohdetaan oman valtion tuottama uhka!”
Aina Yhdysvaltain perustuslaista lähtien yksilön suoja on ollut keskeisiä tavoitteita amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka hamiltonilaiset ( Yhdysvaltain 1800-luvun vaihteen valtiovarainministeri) ja jeffersonilaiset (presidentti Thomas Jefferson) taistelivat Yhdysvaltain suunnasta 1800-luvun vaihteen molemmin puolin ei kumpikaan osapuoli halunnut irtisanoutua yksilön vapauden periaatteesta. Itse asiassa Hamilton kuoli kaksintaistelussa puolustaessaan omaa loukattua kunniaansa.
Kirkkosurma ja monet koulusurmat ovat aiheuttaneet vaatimuksen, että papit ja rehtorit pitäisi aseistaa, jotta hyökkäykset voitaisiin torjua. Tällainen ajattelu on vierasta länsieurooppalaisesta näkökulmasta.
Nämä asiat nousivat mieleeni, kun luin HS:n Washingtonin kirjeenvaihtajan Laura Saarikosken laajahkon artikkelin aiheesta. Saarikoski toteaa, että amerikkalaisilla on hulluja ajatuksia aseistautumisesta ”historiansa, kulttuurinsa ja kokemustensa takia” aivan kuten minäkin totean tuossa lähes kolme vuotta vanhassa blogitekstissäni.
Saarikoski jatkaa: ”Kun ymmärtää niitä, alkaa ymmärtää myös mielipiteitä, vaikka ei niitä jakaisikaan”. Heittäydyn moralistiksi ja kieltäydyn ymmärtämästä tällaisia tekoja, vaikka niillä olisi kuinka vahva historia ja kulttuuri takanaan. Saarikoski toteaa, että ”suomalaisten on helppoa samastua tähän: sortavasta monarkista päästiin eroon.” Mutta eikö juuri Suomen esimerkki kuvaa vaihtoehtoa: ei tarvita amerikkalaistyyppisiä aselakeja, vaikka historiassa kenties onkin yhtymäkohtia?
Eikö vaara leiju ilmassa, että jos liberaali ajattelu ja kyynisyys yhtyvät, syntyy ”kaiken välinpitämätön ymmärtäjä”? Omassa liberalismissani on sen verran konservatismia, että rajat – joskin laveat – pitää olla.
Hyvä on, annetaan jonkin verran periksi: on meilläkin koulusurmien historia takanamme. Jos väkivaltakulttuuria ymmärretään historiallisista syistä, niin mihin vedetään raja: kuuluvatko Isisin kurkunleikkaajat ”ymmärrettävän” perinteen piiriin.
Edellä mainitusta tulee väistämättä mieleen pitkälle kehittyneen luottamusyhteiskunnan merkitys. Kun viranomaisiin luotetaan ei tarvita omaa aseistautumista. Luottamusyhteiskunta ei tarkoita, että ”suostutaan alamaiseksi” kuten amerikkalaiset pilkallisesti sanovat. Luottamus tarkoittaa, että luotetaan! Vasta aivan viime aikoina, kun menoleikkaukset ovat jossain määrin heikentäneet luottamusta poliisiin on alettu – satunaisesti - puhumaan kodinturvajoukoista tms.
Yhdysvalloissa viranomaiset, suuri valtio ja virallinen väkivaltakoneisto samaistetaan yhdeksi pahaksi kokonaisuudeksi. Selitykset ovat tyypillisiä: aserajoitusten salliminen hyödyttäisi vain rikollisia, jotka kuitenkin saisivat aseet haltuunsa. Heikko selitys, kun rinnastaan tällaiset puheet verrokkimaihin. Saarikosken tekstin yhteydessä on vertailutaulukko, joka osoittaa aseella tehtyjen murhien ja tappojen määrän olevan 6-7 kertainen keskimääräiseen eurooppalaiseen tasoon verrattuna.
Yhdysvallat on pahasti polarisoitunut valtio tänä päivänä. Itärannikon demokraattisen sivistyneistön on vaikea ymmärtää etelän republikaanien ajatuksenjuoksua ja päinvastoin. Muutos saattoi tapahtua 1960-luvun puolessa välissä, kun kansalaisoikeuslait hyväksyttiin. Siihen saakka syvän etelän miehet ja naiset olivat demokraattien kannattajia. ”Taidettiin menettää etelä” totesi demokraattien Lyndon B. Johnson saatuaan rotusorron kansalaisoikeuslakien avulla aisoihin. Täsmälleen näin myös kävi. Etelän ”takapajuloihin” jäivät metsien ja preerioiden miehet metsästysaseineen. Ja vaaleissa kannatus meni republikaaneille ja viime vaaliessa vielä sen oikean reunan teekutsuliikkeelle.
Edellä esitetty on pakko kytkeä amerikkalaisten vihapuheisiin, kansakunnan ainutlaatuisuuden (ekseptionalismi) kokemukseen ja rikosten sovittamiseen teloituksin. Parhaillaankin käydään keskustelua teloitusmenetelmistä, kun on osoittautunut, että myrkky tai sähkö eivät olekaan tappaneet teloitettavaa.
Kirkkosurmat ovat osa etelän vanhaa rasismin perinnettä. Uutta vihaa voidaan mielestäni tituleerata myös Obama-vihaksi. Härskisti vanha afro-amerikkalaisiin kohdistunut rotusorto on vihapuheissa käännetty ylösalaisin: valkoisista pyritään puheissa tekemään rasismin kohde.
Entä ekseptionalismi, mistä se koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäin kääntyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?
Yhdysvaltojen väkiluku on tuplaantunut elinaikanani, suurinosa tulijoista on ilmeisesti ollut latinoita. On yleensäkin ihme että vaspit ovat kyeneet säilyttämään kultuuri hegemoniansa, johon aseellinen vaikuttminen kuuluu olennaisena osana. Anopillani käydessä luin siellä hyllystä löytämäni sveitsiläisen tutkijan kuusikymmen luvun alussa kirjoittaman teoksen Sota vai rauha, siinä hän kertoo esimerkiksi yhdysvaltain tarkoitushakuisesta epäsuhdasta kogressin jakaumaan, kun kymmenien miljoonien ja satojen tuhansien väestöisillä osavaltioilla on sama vaikutusvalta jäsenmäärissä, hän odotti juuri siitä muodostuvan konfliktin aijansaatossa.
VastaaPoista