Suvaitsevaisuudesta ja ”perus suomalaisuudesta”

Taideyliopiston rehtoria Tiina Rosenbergia haastateltiin hänen yllättävän eronsa jälkeen radion Kultakuume-ohjelmassa. Haastattelu oli piinallinen haastateltavalle niiden asioiden osalta, jotka koskivat Rosenbergin työssäoloaikaa ja eroamista, koska Rosenbergin suu oli tukittu sopimuksella, mutta tapahtumien ympäriltä hän kyllä puhui, ja siitä selvisi monenlaisia asioita.

Vaikutti siltä, että Rosenbergin kaltaista feminististä toisinajattelijaa ei sittenkään haluttu rehtoriksi. Hän olisi halunnut sovittaa rohkeaa ja kriittistä roolia Helsingille työnsä kautta. Vaikutti siltä, että Helsinki sittenkin oli liian pieni Rosenbergin mielipiteille. Toisaalta on muistettava, että rehtorin rooli on erilainen kuin aiempi yliopistotehtävä Tukholmassa, joten tässäkin on voinut tulla yhteentörmäys.

Kuva: Erja Tikka

Rehtorina annetuissa muutamissa aiemmissa haastatteluissa, joita seurasin, panin merkille hänen voimakkaan feministiset mielipiteensä ja halunsa irtiottoihin tavanomaisesta. En kuitenkaan niistä erityisemmin hätkähtänyt. En tässä pureudu tarkemmin Rosenbergin eroprosessiin, vaan keskityn muutamiin yhteiskuntapoliittisiin aiheisiin, jotka hän otti esille Kultakuumeen haastattelussa.

Rosenbergille perussuomalaiset ovat vaikea haaste. Hän asennoituu paljolti ruotsalaisittain, eli kun ruotsidemokraatit viime parlamenttivaaleissa Ruotsissa nostivat huomattavasti kannatustaan, kieltäytyivät muut puolueet yhteistyöstä heidän kanssaan. Haastattelussa Rosenberg viittaa demokratian sallimiin epädemokraattisiin voimiin, joista Suomessa ”ollaan puhumatta”.

Rosenberg on törmännyt perussuomalaisten synnyttämään uuteen kuvaan suomalaisuudesta, ”joka on saattanut meidän muut puolueet aika hankalaan tilanteeseen”, kuten hän asian ilmaisee. Perussuomalaisuus, tai Rosenbergin ilmaisua käyttääkseni perus suomalaisuus, edustaa hänelle ja monelle muulle ahdasta nationalismia.

Minulle tulee väistämättä mieleen Timo Soinin haukkumailmaisu ”kulttuurimarxilaiset”, joihin ilman muuta luen Rosenbergin. Soinin paheksumien asioiden listalla – ja kulttuurimarxilaisuuden ominaispiirteinä – ovat monikulttuurisuuden, ympäristöaktivismin ja seksuaalivähemmistöjen puolustaminen…..

Kulttuurimarxilaisuuden juurista sen verran, että amerikkalainen versio kulttuurimarxilaisuudesta syntyi natsi-Saksasta paenneiden juutalaisten keskuudessa 1930-luvulla. Näiden juutalaisten väitettiin perustaneen marxilaisen ”kulttuurihaaran” taloudellisen marxilaisuuden rinnalle amerikkalaisiin yliopistoihin. Kulttuurimarxilaisuus liitettiin seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin, ympäristöaktivisteihin.

Pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä on aina ollut totista tai leikkimielistä kitkaa. Helsinkiläisten käyttämä ”landepaukku” on tyypillinen ilmaisu, joka ei kuitenkaan ole erityisen poliittinen, vaikka Suomen keskusta usein esitetäänkin maalaisuuden symbolina. Kulttuurimarxilaisuus on poliittinen ilmaus, joka on paljon enemmän kuin maaseudun ja kaupungin poliittisen vastakohtaisuuden ilmaus. Se kertoo vastustajien mielestä syvällä Helsingissä vallitsevasta rappeutuneesta kulttuurista. Kulttuurimarxilaisista luodaan kuva, jonka mukaan he kuvittelevat olevansa parempia ihmisiä, mutta kieroutunein perustein. Liberaalit, nuo ”hyödylliset idiootit”, tukevat ymmärtämättömyyttään kulttuurimarxilaisia.

Nämä inhon osoitukset edustavat kai sitä Rosenbergin kuvaamaa ”perus suomalaisuutta”, joka nyt on lyönyt läpi. Aiemmin tätä ”perus suomalaisuutta” ei otettu kovin vakavasti. Sille hymähdettiin. Vastaavasti ”perus suomalaiset” jotenkin sietivät ”kulttuurimarxilaisia”, mutta eivät naulinneet heitä ristille. Nyt olemme siirtyneet polarisoituneeseen asetelmaan, jossa asiat sanotaan paljon suoremmin. Radikaali vasemmistolaisuus ja änkyräkonservatismi ovat vastapooleina.

Voidaanko kulttuurimarxilaisuus-käsitteelle löytää vastinpari? Olen joissakin yhteyksissä käyttänyt nimeä ”uusmoukkamaisuus”. Ollaan ikään kuin taannuttu jollekin alemmalle sivistystasolle, joka sallii puolin ja toisin haukkumanimet.

Totta kai asiaan vaikuttavat monikulttuurisuuden, ympäristöaktivismin, seksuaalivähemmistöjen ja uuden sukupuolineutraalin avioliittolain teemojen jatkuva esillä olo julkisuudessa. Perussuomalaiset ärtyvät näistä aiheista, mutta veikkaan, että suurin osa eripurasta nykyhallituksen sisällä on persuteatteria kannattajille: ”kyllähän me, mutta kun muut….”

Rosenbergin mukaan nyt synnytetään populistista suomalaisuuskäsitystä ja projisoidaan se kansalliseen historiaan ilman, että tällaista ilmiötä sieltä löytyy. Ehkä kuitenkin joitakin yhtymäkohtia löytyy 1930-luvun suvaitsemattomuudesta.

Rosenbergin kuulemaa selitystä, että Suomessa ei käytetä fasismi-käsitettä, koska ”Putin kutsuu ukrainalaisia fasisteiksi” pidän kyllä vääränä. Suomalaiset eivät käytä fasismi-sanaa, koska se ilmaisuna on niin luotantyöntävän voimakas, ja koska sitä käytetään niin usein täysin väärissä yhteyksissä tai pelkästään haukkumanimenä. Fasismi-käsitteelle on varattu tietty äärioikeistolainen yhteys, johon ei mitään eduskunnassa edustettuna olevaa puoluetta kannata sotkea.

Ongelmallisinta tässä koko asiassa mielestäni on, että populistisesti mollataan ihmisiä heidän vakaumuksensa takia. Kysymys on hyvin pitkälle hegemoniataistelusta, jossa liberaali demokratia on suvaitsevaisuudessaan saanut määrittää vapaan puhumisen ja tekemisen rajat. Nyt on herätetty vastareaktio, jossa liberaali ”suvaitsevaisto” määritelmän mukaan väheksyy perinteistä suomalaisuutta.

On mielestäni täysin liioiteltua väittää, että – jotakin hyvin pientä marginaalista joukkoa lukuun ottamatta – olisi jokin kulttuurimarxilainen salaliitto, joka kaivaa maata suomalaisuuden alta.

Eniten huolestuttaa leimaamismentaliteetti. Suvaitsevaisuus (suvaitsevaisto) on otettu lyömäaseeksi hegemoniataistelussa. Jäljet pelottavat, vaikka uskonkin, että suomalainen liberaali demokratia selättää primitiiviset suvaitsemattomuudet.