Salaliittoteorioiden sietämätön houkutus

”Mitä on salaliittoteorian tuolla puolen, jos kysymys ei ole todistettavasti ihmisten välisestä sopimuksesta tehdä kauheuksia? Useimmiten ei mitään! Mutta joissakin tapauksissa saattaa löytyä yksilön paranoija (johon paikkansapitämätön salaliittoteoria perustuu). Ja paranoija on usein puolustusjärjestelmä välinpitämättömyyttä vastaan `että siis kukaan ei välitä minusta´”.

Näin totean blogikirjoituksessani ”Miksi salaliitoteorioita tarvitaan?” 15.5.1015 ja viittaan David Aaronovitchin kirjaan ”Voodoo Histories. The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History” (2009). Kirjoitukseni tuli mieleen, kun luin HS:stä 13.6.2015 Arla Kanervan mielenkiintoisen lauantaiesseen aiheesta.

Kanerva viittaa lähteisiinsä ja toteaa, että jos uskoo yhteen salaliittoteoriaan, uskoo usein myös muihin vastaaviin. Entä minä, joka en juuri usko salaliittoteorioihin, ellei löydy vankkumattomia faktoja? Kategorisesti voisi todeta, että kun en usko yhteen salaliittoteoriaan, en usko muihinkaan. Miten meheviä tarinoita menetänkään, kun kompromettoin liki kaikki eteen tulevat teoriat! No en tietenkään väitä, että kaikki salaliittoteoriat ovat humpuukia. Asenteellani tarkoitan, että suhtaudun joka paikkaan tyrkytettäviin salaliitoteorioihin skeptisesti.

Mihin salaliittoteoriat sitten perustuvat pitivät ne paikkansa tai eivät? Ensimmäisessä kappaleessa esitetty ajatus on mielestäni yksi oleellisimmista: aivan kuten Martin Luther Kingin murhaaja James Earl Ray kuvitteli itsellään olevan suuren kansallisen tehtävän raivata pois tieltä kansanjohtaja, saattaa salaliittoteorioiden pinttynyt kannattaja kokea (itsekeskeistä) mitättömyyttä ja kehittää muiden välinpitämättömyyttä vastaan paranoidin kuvitelman jostakin suuresta pahasta, joka uhkaa meitä.

Myös Kennedyn murhanneen Lee Harvey Oswaldin murhaajan Jack Rubyn kuvitelmissa oli suuri juutalaisvastainen salaliitto. Kennedyn murha oli vasta ”alkua” jollekin laajamittaiselle tuhoamiselle. Rubyn piti päästä kertomaan itselleen presidentille (samaan aikaan kun hän istui vankilassa Lee Harvey Oswaldin murhasta!) suuresta katalasta juonesta kansakuntaan vastaan.

Monia muitakin selityksiä salaliittoteorioille on. Kanerva tuo esiin ”vastauksen kaipuun”. Ihmiset eivät jaksa odottaa virallisen tutkimuksen tuloksia, vaan kiirehtivät löytämään selityksen dramaattiselle tapahtumalle omin päin. Voi kuvitella, miten vaikeassa tilanteessa oli Kennedyn murhaa selvitelleen Warrenin komission johtaja Earl Warren, kun ihmiset halusivat nopeasti syyllisen tuomittavaksi. Ei ihme, ettei Warren olisi mitenkään halunnut komission johtoon, kun aavisti, mihin hän päänsä pisti. Ennen kuin Warrenin raportti ilmestyi olivat salaliittoteoriat jo rehottamassa. Itse asiassa jo viikko Kennedyn murhan jälkeen 29 prosenttia kansalaisista oli sitä mieltä, että kysymys oli salaliitosta, vaikka kenelläkään ei voinut olla faktatietoa tapahtumien kulusta.

Kanerva tuo esille varteenotettavan selityksen salaliittointoilijoista: on mukava kokea olevansa fiksumpi kuin muut: voi tuntea ylemmyydentunnetta muita kohtaan, joiden ajatuksenjuoksu ei ole yhtä nokkelaa. Sillä ei näytä olevan väliä, vaikka miljardi ihmistä osoittaisi ”fiksuutensa” kertomalla, että virallinen selitys on potaskaa ja takana on tiettyjen tahojen mielikuvituksellinen juoni.

Yksi selitys salaliittoteorioille on auktoriteetin kaipuu. Salaliittoteoreetikko julistaa kyseenalaiseksi auktoriteetit, vain etsiäkseen paikkaa maailmasta kuin rajojaan kokeileva lapsi. Epäloogista? Ei, koska auktoriteetista (vanhemmista, viranomaisista) voidaan leipoa syntipukki.

Pariin edellä esitettyyn selitysmalliin on helppo sovittaa varsinkin Yhdysvalloissa esiintyvä viranomaisepäily. Viranomaisten - selvittäessään dramaattista tapahtumasarjaa – kuvitellaan lähinnä peittelevät omia jälkiään: syyllisinä ja salaliiton osapuolina esitetään milloin FBI, milloin CIA. Varsinkin ”pienen valtion” ihanteen perään haikailevien konservatiivien vihamielisyys projisoituu ”suuren valtion” viranomaisiin.

Vielä Kanerva ottaa esille salaliittoteorian selityksen, jonka mukaan teoria on eräänlainen selviytymismekanismi, jonka avulla taistellaan elämän merkityksettömyyttä vastaan: kukaan ei tiedä, mitä maailmassa tapahtuu, ”että mitään suurta suunnitelmaa ei ole”. On helpottavaa löytää ”maailman selitykseksi” salaliitto.

Tästä voisin johtaa ajatuksen, jossa meidän ihmisten välisiä eroja selittää osaltaan kyky sietää epävarmuutta. Osalle ihmisistä on sietämätöntä, kun he eivät pysty hahmottamaan, mitä tapahtuu. Kun puuttuu johtolanka totuuteen eikä totuutta ole löydettävissä näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan, on syytä nojautua suureen salaiseen suunnitelmaan. Jotkut toiset taas pystyvät elämään sujuvasti epävarmuuden kanssa.

On monia muitakin lähestymistapoja salaliitoteorioiden maailmaan. Ajatellaanpa, miten Kennedyn murhaan liittyvät salaliittoteoriat ovat voineet saada selityksensä. Parhaan analyysin on mielestäni antanut William Manchester, joka kirjotti Kennedyn elämäkerran jo 1960-luvulla. Hän muotoili ajatuksensa suurin piirtein näin: Jos ajatellaan ”maailman suurinta rikosta”, juutalaisten massamurhaa 1930- ja 1940-luvulla ja ”suurinta mahdollista rikolliskoneistoa”, natsihallintoa, niin näiden välillä vallitsee tasapaino: suurin mahdollinen rikos, suurin mahdollinen rikoksen tekijä. Mutta jos ajatellaan ”maailman mitättömintä ihmistä” Lee Harvey Oswaldia ja ”maailman mahtavinta ihmistä”, Yhdysvaltain presidenttiä, ei näiden välille saa mitenkään ”tasapainoa”. On yksi keino: kehitetään murhaajien puolelle laaja salaliitto (CIA, FBI, Mafia, Fidel Castro, KGB jne.), jolloin murhaajien ja murhatun välille saadaan tasapaino.

Vielä mainitsisin salaliittoteoriat, jotka syntyvät bisnestarkoituksessa. Tässä lähestymistavassa ”Case Closed” on mahdottomuus. Aina kannattaa yrittää avata tapaus, ja yrittää tehdä rahaa, vaikka tekotapa olisi kuinka vastenmielinen tahansa.

Eri aikakausina ovat suosiossa erilaiset versiot salaliitoista. Toisen maailmansodan aikaiset Saksan vastaiset liittolaiset kääntyivät pian toisiaan vastaan. Mccarthyismi on elävä esimerkki kommunismihysteriasta. Kylmän sodan vainoharhaisessa maailmassa epäluulo kohdistui vastapuoleen, joka oli joka välissä suunnittelemassa toisen osapuolen tuhoamista mitä pirullisimmalla tavalla. Salaliittoteoriat kukoistivat.

Sitten tuli terrorismin kausi. WTC-tornien tuho on synnyttänyt valtavan määrän salaliittoteorioita, joiden perustella voisi vetää johtopäätöksen, että tornien tuho oli mahdollista kaikilla muilla tavoilla paitsi ei lentokoneiden törmäyksellä.

Jätetään viimeinen sana David Aaronovitchille.

Mikä tekee JFK:n Marilyn Monroen ja prinsessa Dianan kuolemat elämää suuremmiksi? Aaronovitchin mukaan heidän nuoruutensa (JFK 46, MM 36, Diana 36) ja heidän ikonin asemansa. ”Kaikkia pidetään kauniina ja kaikkien kuvat ovat tunnettuja miljardien ihmisten kodeissa”, toteaa Aaronovich. Heidän kuolemaansa liittyy tavallisten ihmisten avuttomuus tehdä mitään heidän hyväkseen. Miksi? Koska salaliittoteorioihin uskovien mielestä kuolemien takana oletetaan olevan kasvottomia tiedustelu- tai viranomaislähteitä tai järjestäytyneen rikollisuuden eikä tavallisia mattimeikäläisiä.