Katastrofi vai AAA

Olemme puheiden mukaan elämässä aivan järkyttäviä aikoja. Katastrofi on aivan hilkulla. Toisaalta, jos teemme parannuksen, olemme erään pankin mukaan pian taas kolmen A:n kuninkaita (nyt puuttuu kolmelta johtavalta luokittajalta yksi A maksimista). Onpa katastrofin ja parhaan mahdollisen arvosanan väli käynyt hiuksen hienoksi! Hallituksen asettamia säästöjä on perusteltu, että meille tulee romahdus, jos säästöihin ei suostuta. Hallituksen perustelu – katastrofin uhka – on naiivi peruste tehtäville leikkauksille.

Olisimme siis yhtäkkiä luottoluokittajien papereissa parhaan suorituskyvyn maa, jos leikkaukset toteutetaan. Olemme poliittisen ja taloudellisen eliitin puristuksessa täysin liioiteltujen tuhoennustusten keskellä: jos ette teen näin, niin silloin….. Mielestäni voitaisiin pitäytyä selkeissä luvuissa ja jättää uhkailut sikseen. Sanoisin, että tilanne on riittävän haasteellinen ilman luotuja tai luotavia kauhukuvia.

Muutama luku tähän lähtökohdaksi eräästä aikaisemmasta kirjoituksestani:

”On yksi selkeä valtiollisen velan vertailuperuste ja se on bruttokansantuote. Katselin vuoden 2014 velkasuhde-ennustetta vuodelta 2014 (lopulliset luvut eivät ole vielä käytettävissä) ja se osoitti, että Suomi on sijalla 14 euromaiden vertailussa. Suomen julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli 58,9 prosenttia. Seuraavan (alkavan) vaalikauden lopussa, vuonna 2019 sen arvioidaan olevan noin 68 prosenttia (valtio noin 53 prosenttia ja kunnat yhteensä noin 15 prosenttia) . Sattumalta nyt velkatilastossa edellämme (siis sijalla 13) olevan Maltan lukema on 68,6 prosenttia”.

Jos siis meillä on katastrofi edessämme, niin mikähän odottaa meitä suurempivelkaisia maita?

Valtionvelan arvioidaan nousevan seuraavan nelivuotiskauden aikana 124 miljardiin euroon . Onko tämä paljon? Useimpien mielestä se on liikaa, mutta itse suhtaudun lukuun levollisesti. Myönnän toki, että on suuri ongelma, jos budjettialijäämä ei pidemmällä aikavälillä ja systemaattisen ja selkeästi ala pienentyä nykyisestä 5-7 miljardista eurosta. Tarvitaan siis järkevästi toteutettuja tinkimisiä saavutetuista eduista.

Entä kansallisvarallisuutemme?

”Kun suurilla velkaluvuilla hekumoidaan, on syytä tuoda esille myös Suomen nettovarallisuuden määrä, joka oli vuonna 2014 lähes 15 miljardia euroa (meillä oli saamisia ulkomailta 686 mrd euroa ja velkoja ulkomaille 671 mrd euroa)”. Tilanne on kansainvälisesti vertaillen hyvä.

Meillä on osin tästä syystä luottoluokittajilta erinomaiset luokitukset. Paniikkiin ei ole aihetta.

Nykyhallituksen kulttuuri on hyvin pelottelupainotteinen. Viittaan tässä hallitusohjelman kirjauksiin, joissa uhataan kauheilla leikkauksilla, jos ammattiyhdistys ei suostu yhteiskuntasopimukseen. Kuinka ollakaan työ- ja oikeusministeri Jari Lindström pani – vanha ammattiyhdistysmies kun on – paremmaksi pistämällä päälle ilmeisesti ”henkilökohtaisen” vastauhkauksen työnantajille (kela-maksun palauttaminen). Hallituksen olisi varmaan syytä pitää pelisääntöpalaveri, ettei sen toiminnasta tulisi huutokauppaa kuuluisan edeltäjänsä malliin.

Päättämättömyyden vastakohta eivät ole epäkohteliaat ja moukkamaiset profiilinnostot Lindströmin tyyliin. Eri asia on sitten, jos jokin puolue omaksuu tarkoituksella jatkuvan irtiottopolitiikan kuitenkin roikkuen hallituksessa. Kannattajille voidaan perustella, että kyllähän me, mutta kun muut…… Kysymys on poliittisen moraalin kestämisestä.

Helsingin Sanomat esitti aivan oikein, että tavoitteet pitää olla, mutta keinovalikoimasta olisi syytä keskustella yhteistyökumppanien kanssa. Muutoin sanelupolitiikka jää vallitsevaksi. Edellisellä hallituksella oli sotessa pakkomielteensä. Nyt maakuntamalli on ilmeisesti lyöty lukkoon ilman ennakkoon tapahtuvaa vaihtoehtojen tutkimista.

Mielestäni järkevä kriisitietoisuus on kaikkien hyväksymä iso ajatus, joten ”pakkohoitokeinoja” pitäisi välttää.