Reaalipolitiikan haaksirikko?

Mikä Venäjää riivaa? Siinäpä kysymys, joka askarruttaa monia. On syytä kuitenkin varoittaa hätiköidyistä johtopäätöksistä. Onko ehkä muitakin riivaajia ja riivattuja?

A-studiossa 15.6.2015 presidentti Niinistö palautti arvelut Ukrainan kriisistä lähtöruutuun ja totesi, että mystiikan sijasta voidaan todeta, että meneillään olevien kriisien ja konfliktien syy oli ja on Venäjän näkemä Ukrainan liikkuminen länteen – ensin EU:hun ja sitten Natoon.

Pidin tästä kriisin pelkistämisnäkemyksestä.

Kysymys ei ole pelkästään Venäjän näkemyksestä, vaan kyllä EU:n ja Naton taholta on oikeasti lähestytty Ukrainaa EU- ja Nato-sopimusten aikaansaamiseksi (EU:n kanssa aluksi assosiaatiosopimus). George Bush nuoremman aikaan USA pyrki nimenomaan Ukrainan liittämiseen Natoon, mutta Ranska ja Saksa torjuivat – järkevää kyllä – moisen pyrinnön.

Sitten tullaan siihen problematiikkaan, miksi Venäjä suhtautuu niin hermoherkästi Ukrainan länsi-integraatioon. Voihan olla, että joka tapauksessa jossain vaiheessa - rauhanomaisen tilanteen vallitessa - joudutaan/päästään Ukrainan kansan enemmistön kannattamana länsiliittoutumiseen. Ja miksi Venäjä vastustaisi länsi-integraatiota, jota ei ainakaan lännessä ole tarkoitettu Venäjän vastaiseksi toimenpiteeksi? Näin ainakin väitetään.

Yksi syy ongelmiin oli ja on ilman muuta Ukrainan täysin rapakunnossa oleva talous, joka on ollut selkeä katalysaattori konflikteille. On suuri kiusaus täyttää köyhä tyhjiö ja todistettavasti USA näki tämän suuntaisia mahdollisuuksia, jotka tulivat epäluuloisen Venäjän tiedustelun tietoon. Ongelmat jatkuivat 1990-luvulta 2000-luvulle aina kulloisenkin johtajan osoittaessa kyvyttömyytensä ratkaista talouden umpisolmuja. Miten tärkeää olisi ollutkaan huolehtia - vaikkapa ulkopuolisten toimesta - ettei maa joudu konkurssitalouteen!

Useimpien mielestä Venäjän toimet vaikuttavat, jos ei rikollisilta, niin ainakin hätävarjelun liioittelulta. Yritän seuraavassa hahmotella syitä Venäjän käytökseen.

Venäjän ykköspyrkimys on saavuttaa rajoillaan stabiliteetti. Sille ei riitä tyhjät puheet, vaan se tarvitsee vahvempia vakuutuksia. Miksi? Lähden hakemaan selitystä toisen maailmansodan kokemuksista.

Neuvostoliiton kokema trauma Natsa-Saksan hyökkäyksen johdosta ei haihdu ihmisten mielistä. Suuri isänmaallinen sota oli pyhä puolustustaistelu, ja mikään muu selitys ei tule kysymykseen. Suuri isänmaallinen sota on koettu meillä ehkä hieman mahtipontiseksi tragediaksi, jonka täyttä merkitystä venäjän kansalle ei ole ymmärretty. On syytä muistuttaa, että maailmansota merkitsi 23 miljoonan Neuvostoliiton kansalaisen kuolemaa (14 prosenttia silloisesta Neuvostoliiton väestöstä, esim. Suomi vastaavasti 2,6 prosenttia ja Saksa 11 prosenttia).

Entä Itä-Euroopan valtioiden näkökulma. Eikö niillä ole perustellut syyt pelätä Venäjää? On ymmärrettävää, että Itä-Euroopan valtiot toisen maailmansodan ja sen jälkeisen kylmän sodan kokemusten perusteella haluavat turvalliset rajat. Venäjän toimet Ukrainassa herättävät pelkoa Hitler-Saksan menettelyjen toisintona.

Tullaan - ja tämän toistan – Venäjän stabiliteetin kaipuuseen. Pidän selvänä, että Venäjä hakee laajempaa turvallisuusjärjestelyä rajoilleen. Se ei haluaisi Naton leviävän - edelleen - rajojensa tuntumaan ja siitähän Ukrainassa on siis kyse tasavallan presidentinkin mielestä.

Tietenkin näihin edellä kuvattuihin asioihin liittyy myös Venäjän imperiumin tavoittelu. Venäläinen nationalismi on taustalla ja sillä on tavallisen kansan keskuudessa omat vankkumattomat kannattajansa. En kuitenkaan jaksa uskoa näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, että kriisi repeytyy ilmisodaksi tätä reittiä pitkin.

Aleksei Kudrin totesi Kultarantaseminaarissa, että ”Venäjä vaatii takuita siitä, ettei Nato laajene Venäjään rajoittuville alueille”. Suomalaiset seminaarin osanottajat spekuloivat sillä, mihin tämä ehto liitettiin, Ukrainan rauhaan vai laajempaan rauhanjärjestelyyn Euroopassa.

Nato-intoilijat ymmärrettävistä syistä kokivat Kudrinin mielipiteen luotaantyöntävänä, ehkäpä eräänlaisena painostuksena, mikä on kuitenkin liioittelua.

Joka tapauksessa Putin haluaisi laajemman turvallisuusratkaisun, jossa Venäjän asema yhtenä maailman johtavista valtioista tunnustetaan.

Tähän Putinin tavoitteeseen ei käsittääkseni liity aggressiivinen laajentumispolitiikka, jota Baltiassa pelätään ja jonka vaaraa Baltiassa lietsotaan, jotta Nato saataisiin tiukemmin kiedotuksi Baltian maiden puolustukseen.

Mielestäni nykyisen kriisin luonnetta ei pitäisi mystifioida: kyllä Putin aivan oikeasti haluaa turvallisuuden takaavan vyöhykkeen Venäjän rajoille. Tämä toteuttaminen on vain vaikeaa, koska länsi voi aina vedota, että Itä-Euroopan maat itse halusivat Naton jäseneksi. Tässä kuitenkin unohdetaan reaalipoliittinen näkymä tyystin.

Joka tapauksessa olisi tärkeää luopua voivottelusta, jossa ihmetellään tietääköhän Venäjä itsekkään, mitä se tekee. Ahdistettuna (tai kun se kokee itsensä ahdistetuksi) se voi toki tehdä konfliktia pahentavia virheitä.

Nato ja Venäjä sopivat vuonna 1997, että ne eivät pidä toisiaan vihollisina. Samalla sovittiin, että Nato ei perusta Itä-Euroopan maihin pysyviä sotilastukikohtia. Onneksi Saksa on pitänyt pintansa eikä suostu tukikohtien perustamiseen, mutta nyt suunnitteilla oleva raskaiden aseiden siirto Itä-Europpaan olisi askel huonompaan suuntaan.

Ehkä ratkaisun avain on aseistuksen vähentämisessä puolin ja toisin. Samalla pitäisi vahvistaa, ettei sotilastukikohtia perusteta yhteisesti sovittavalle vyöhykkeelle. Valitettavasti USA:n tuoreet päätökset viitoittavat tietä juuri päinvastaiseen suuntaan. Mitä reaalipolitiikka tässä merkitsee? Sitä, että mahdollinen konfliktin syntyminen otetaan huomioon jo ennen kuin ryhdytään esim. laajempiin liittoutumispyrkimyksiin jonkin herkän maantieteellisen alueen osalta. Ja tässähän se haaste on: vetäytyminen jalansijan saamisesta tulkitaan suurvallan taholla helposti pelkuruuden merkiksi, jota on vaikea myöntää. Silti kissingeriläis-brzezinskiläinen ”inhoreaalipolitiikka” on aivan varteenotettava vaihtoehto konfliktin ratkaisemiseksi. Itse asiassa se tarjoaa vakuuden rauhan säilymiselle.

Ideologiset haukat haastavat reaalipoliitikkojen rauhanpyrkimykset. Niiden tarkoituskaan ei ole asettua vihollisen asemaan vaan provosoida konfliktia.

Kultarantaseminaarin jälkeen lähetetyssä A-studiossa presidentti Niinistö totesi, että Naton ja USA:n raskaan kaluston siirtäminen Itä-Euroopan valtioiden alueelle ”väistämättä” merkitsee sitä, että Venäjä myöskin lisää kalustoa. Minkäänlaista pahoittelua asevarustelun lisäämisestä ei kuitenkaan kuultu. Olisin itse toivonut, että presidentti olisi luopunut hetkeksi länteen suuntautuvasta kohteliasuudesta ja sanonut tekoa ei-toivottavaksi. Toki hän lopuksi totesi, että asevarustelun lisääminen molemmin puolin kasvattaa konfliktin vahingossa syntymisen mahdollisuutta, joka on tietenkin vakava asia.

Pidän Yhdysvaltain menettelyä ylireagointina, sillä Venäjä ei muodosta välitöntä uhkaa Itä-Euroopan valtioille päinvastaisista väitteistä huolimatta. USA:n toimilla provosoidaan Venäjää jatkamaan varustelun kierrettä. On helppoa nähdä USA:n reagoinnin taustalla republikaanien aggressiivinen painostus voimannäyttöihin. Tätä kirjoitettaessa Barack Obaman lopullinen päätös raskaan kaluston siirroista puuttuu.

PS

Putin toteamusta, että parhaiten Suomi pärjää pysymällä liittoutumattomana on eräiden ns. asiantuntijoiden ja heidän mediaperässäjuoksijoidensa taholta pidetty uhkailuna. Tämä on tyypillistä propagandasotaa. Putinin ei olisi saanut sanoa ääneen sellaista, mikä on ollut ilmiselvää koko ajan.