Kohti hyväntekeväisyyskonservatismia?

Kaikki alkoi oikeastaan uuden hallituksen leikkauslinjauksista. Niiden yksityiskohtia ei kannata tässä käydä läpi. Suuri osa leikkauksista kohdistuu kansalaisten yhteiskunnalta saamiin palveluihin. Koska pieni- ja keskituloiset ovat näiden palvelujen ja etuuksien pääkohde, tuntuvat ne eniten näissä ryhmissä. Heräsi ankara poliittinen arvostelu, kun näytti siltä, että yhteiskunnan eliitti jäi ”säästötalkoiden” ulkopuolelle. Tosin puhuttiin suurituloisia koskevasta solidaarisuusverosta, mutta se liittyi edellisen hallituksen säästöpaketteihin. Kyllä silloinkin tavalliset pieni- ja keskituloiset veronmaksajat olivat suurimpien säästöjen kohteena.

Oma lukunsa on keskustelu, jota käytiin ja käydään VM:n virkamiesten vallasta/asiantuntemuksesta, jolla säästösummat määritettiin. Niistä ei olla läheskään yksimielisiä, mutta hallitus otti ne ehdottomina realiteetteina, jolloin jouduttiin suuriin leikkauksiin. Olen monesti viitannut yhden totuuden talouspolitiikkaan, jolla on pitkät perinteet aina Snellmanista Risto Rytin ja Iiro Viinasen kautta nykypäivään.

Joka tapauksessa piti löytää keino, jolla suurituloiset osallistuisivat säästöihin, koska he ovat leikattavien palvelujen ja etuisuuksien vähäisiä käyttäjiä. Jo hallitustunnustelujen aikaan pääministeriehdokas Juha Sipilä vetosi suurituloisten omaantuntoon, jotta he omatoimisesti tarttuisivat talkooprojektiin.

Julkisuudessa ei ole paljon ollut esillä lahjoitusten verovähennysoikeus, mikä on aihiona kirjattu hallituksen ohjelmaan. Onko tällä yhteyttä kovasti esillä pidettyyn lahjoitusteemaan?

EK otti Sipilän ehdotuksen koppina vastaan ja Suomen yrittäjät ilmoittautuivat hankkeen tukijaksi. Syntyi uskottavuusongelma, kun toiset (suurin osa kansaa) eivät voineet valita säästöjä ja toiset (eliitti) saivat valita hyväntahtoisuutensa kohteen, määrän ja laadun.

Selkeintä olisi, jos yhteiskunnalliset (säästö)velvoitteet irrotetaan vapaaehtoisluonteisista lahjoituksista. Hyväntekeväsyys on sinänsä lähtökohtaisesti, pyyteettömästi toteutettuna erinomainen asia.

Mielestäni hyväntekeväisyyttä (tai tukea hyviin tarkoituksiin) ei pitäisi liittää mielikuvissa korkeaan tulotasoon. Päinvastoin moni pieni- ja keskituloinen antaa lahjoituksina erilaisiin hyviin tarkoituksiin pienempiä tai isompia summia nettotuloistaan. Siinä ei todellakaan ole kysymys lahjoitussumman sitomisesta johonkin ehtoon (kuten nyt yhteiskuntasopimukseen!).

Joillakin kansalaisilla on aina ollut vaateita tietää, mihin heiltä kerättyjä rahojaan käytetään. Kun on kysymys verotuksesta, on silloin tällöin kuultu vaatimuksia, että ”maksaisin kyllä veroni mielelläni, kun saisin itse määrätä, mihin ne käytetään”. Tämä on tietysti saatavissa selville vain yleisellä tasolla tutkimalla vaikkapa kunnan talousarviota ja tilinpäätöstä.

Verotus perustuu lainsäädännöllä vahvistettuun ”yhteiskuntasopimukseen” ja siihen luottamukseen, jota tunnemme eduskuntaa kohtaan, että se osaa allokoida verojen käytön järkevällä tavalla. Tämä malli sisältää riskin, että kaikki verotulot eivät mene lainsäädännön osoittamiin kohteisin, vaan tapahtuu kansalaisten varojen hukkainvestointia. Tämä lienee hyväksyttävissä oleva asia, kunhan erehdysten määrä pysyy pienenä. Järjestyneessä liberaalissa demokratiassa pahat oharit lienevät vähäisiä.

Verovarojen oikeinsuuntaaminen vaatii yhteiskunnan kontrollia, jota toivottavasti ei populistisessa sääntöjen purkuinnossa ajeta alas.

Asiaa voidaan tarkastella myös laajemmasta perspektiivistä. Filosofi Maija-Riitta Ollila kiinnittää aivan oikein eräässä haastattelussa (”Ollila EK:n johdon vetoomuksesta: ´Näyttää jotenkin omituiselta´ ”) huomiota siihen, että suurituloisten lahjoitusasiassa on kysymys hyväntekeväisyyskonservatismista. Yhteiskunnan säästöpäätökset ovat demokraattisen prosessin tulos päinvastoin kuin yksittäisen ihmisen hyväntekeväsyyspäätös, joka on hänen ikiomansa.

Ollila näkee trendin huolta herättävänä, koska tällaiset käytännöt luovat vaihtoehtoja hyvinvointiyhteiskunnalle. Valtiontalouteen lahjoituksilla ei ole vaikutusta tai jos on , ovat vaikutukset välillisiä ja pieniä. On vaikea perustella näitä myötätuntoisia, omantunnon tyydyttämiseksi mahdollisesti toteutettavia toimia valtiontaloutta tervehdyttävinä linjauksina.

Maija-Riitta Ollila toteaa:

”Elinkeinoelämän aloitteesta syntynyt esimerkki vetoaa joihinkuihin. Sillä ei ole samalla tavalla yleistettävää merkitystä kuin auktoriteeteilla oli ennen. Joissain ryhmissä se herättää pikemminkin vastustusta.”

On selvää, että hyväntekeväisyyskampanjan vastustaminen herättää kovaa arvostelua niiden taholta, jotka ovat lahjoitusten antajia. Syytä on kuitenkin muistaa, että tavallisen pienituloisen näkökulmasta, jolta leikataan, hyväntekeväisyys ja leikkaukset ovat eri paria.

Ideologisesti arvioituna on nähtävissä, että leikkauslinja ja toisaalta hyväntekeväisyyskonservatismi ovat saman asian kääntöpuolia. Molemmat edustavat arvokonservatiivista ja oikeistolaista talousajattelua. On selvää, että jotkut - tosin vielä harvat - tahot mielellään näkisivät hyvinvointiyhteiskunnan muuttuvan hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi.

Suhtautuminen verotukseen on usein suurlahjoittajan kannalta herkkä asia: Bill Gatesin käytös oli kuvaava, kun hän (rakenteilla olevan) omakotitaloksi sanotun jättimäisen linnansa kiinteistöveron suuruuden kuullessaan poltti päreensä, mutta oivalsi sitten nopeasti, ettei suuttumus ollut missään suhteessa hänen varoihinsa, olihan hän maailman rikkain mies. Niinpä hän kiireesti perui puheensa ja sanoi maksavansa mielellään veronsa ennen kuin äläkkä ehti nousta isoksi numeroksi julkisuudessa.

Kun eriarvoistumisen trendi on muutoinkin päällä, ei sitä pitäisi vauhdittaa omilla tietoisilla toimenpiteillä.