Valtapolitiikasta ja rahan vallasta

”Oliko aikakausi 1914-1991 yhtä sotaa?, kysyin blogikirjoituksessa 1.9.2013. Tällainen väite on esitetty. Asetun kirjoituksessani kriittiselle kannalle ja väitän, että parinkymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat liian lähellä, jotta aikakaudelle tunnusomaisia piirteitä pystytään määrittelemään. Missään tapauksessa kysymys ei ollut historian lopusta 1990-luvun vaihteessa, oliko edes paradigman muutoksesta?

Totean kirjoituksessani seuraavaa:

”Näyttää jotenkin siltä, että ne, jotka haluavat nähdä yhtenäisen sodan vuodesta 1914 vuoteen 1991 näkevät maailman kaksinapaisena: Neuvostoliiton aika 1917-1991 on ikään kuin yhteinen nimittäjä aikakaudelle. En pidä tällaista ajattelua kovin relevanttina, vaikka sillä onkin kannatusta. Kaksinapaisuuden poistuminen ei ole lopettanut sotia; osin sotien luonne on muuttunut kansainvälisen terrorismin laajentumisen myötä. Taistelut ideologioiden välillä ovat muuttuneet osin kulttuurien ja uskontojen välisiksi konflikteiksi (Huntington!). Kaiken takaa paljastunee silti puhdas valtapolitiikka vuoden 1914 tapaan.”

….. ja jatkan:

”Arabimaailma on taistellut omien päämääriensä puolesta läntistä vaikutusta vastaan. Kuvaa on sekoittanut tehokkaasti näihinkin sotiin liittynyt/liittyvä sisällissotien luonne (jossa osapuolena ei ole demokratia!) ja ”taistelu terrorismia vastaan”. Aikakaudessa on piirteitä globaalin tason monenkeskisestä ”kylmästä sodasta”, joskin näin tuoreiden tapahtumien sijoittaminen historian kehikkoon on arvailua.”

Niin, turhan aikaistahan on esittää arvioita ajasta, jota elämme, mutta kerta kiellon päälle….. Olen siis väittänyt syyskuussa 2013, että vuoden 1989 (1991) muutos oli pienempi, kuin mitä siitä on sanottu. Vulgäärisosialismi on ainakin toistaiseksi nujerrettu, mutta geopoliittinen taistelu jäi.

Oliko ideologinen taistelu viime vuosisadalla peitetarina valtapoliittiselle todelliselle taistelulle hegemoniasta? Liittyvätkö vuosiluvut 1815, 1914 ja 1989 vain loputtomaan valtapoliittisten taitekohtien sarjaan.

Sosialismin ja kapitalismin (hieman yksinkertaistettu) taistelu oli vain osa moralistien määrittämää kamppailua, jossa sinua vaadittiin ilmoittamaan, millä puolella olet. Muussa tapauksessa olet moraaliton, kuten Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles sanoi. Taistelussa sekatalousjärjestelmät ovat näyttäneet pärjänneen kuitenkin paremmin kuin puhdasoppiset versiot. Sitoutumattomat (puolueettomat, liittoutumattomat) maat ovat jossain ideologisten napojen välissä ja monien moralistien suuresti hyljeksimiä. Mutta entä onnistumisen asteella mitaten? Eivätkö Sveitsi, Irlanti, Ruotsi, Itävalta ja Suomi ole läntisen maailman poliittisen tason menestyjiä?

Nykypäivän moralistit jakavat jälleen maailmaa, siksi jako sosialistisiin ja kapitalistisiin maihin oli van yksi jakamisen tapa tai muoto. Nyt jaetaan maailmaa, jossa on jakoperusteena ovat kulttuuriset tai uskonnolliset näkemykset tai sitten autoritääriset ja demokraattiset näkemykset. Käytännössä jaot ovat sotkuisempia, ristiinkäyvempiä.

Historian valtapoliittisessa taistelussa ”sosiaalinen markkinatalous” tai ”liittoutumattomuus” ovat olleet hiomakivinä, joilla on ollut merkitystä särmien tasoittajana. Mielestäni sitoutumattomilla mailla on ollut ja on ansiokas tehtävä rauhantyössä. Erikseen ovat sitten tämän päivän nimeltä mainitsemattomat poliitikot, jotka ovat moralisteja (jakofanaatikkoja) mutta ambivalentisti väittävät, etteivät ole ketään vastaan. Tätä ajattelua tapaa sekä idässä että lännessä. Jotenkin se kuulostaa kaikkein viheliäisimmältä ajattelutavalta.

Mennäkseni tämän päivän konkreettiseen poliittiseen kuvioon, niin monet käyvät edelleen ideologista taistelua siltä pohjalta, että Venäjä on ”kommareiden valtakunta”, vaikka se on ruhtinaiden (oligarkkien) valtakunta. Sosialismin kausi korkeintaan vaurioitti siltaa tsaarinajan ruhtinaiden ja nykypäivän oligarkkien väliltä.

Ruhtinaat (tai oligarkit) eivät välttämättä halua sotaa, he pelkäävät omaisuutensa puolesta, kuten ensimmäisen maailmansodan aikana. Näin on lännessäkin. Näyttää siltä, että lännen mahtavat ökyrikkaat tekevät valtapoliittisessa koneistossa saman demokratioissa kuin oligarkit autoritäärisissä valtioissa. Heillä on todellinen valta. Poliittisilla instituutioilla (presidentit, hallitukset, parlamentit) on suuri houkutus liittoutua rahan kanssa. Jossain Yhdysvalloissa ollaan ainakin näennäisesti häveliäitä, mutta totuuden torvet paljastavat räikeydet. Esimerkiksi voisin ottaa Kochin miljardööriveljesten toiminnan USA:ssa (kts. ”Robert Reich on America´s Koch Problem”). Saattaa olla, että tämän päivän maailmassa Kochin veljekset edustavat vanhaa ideologista (suurituloisten etua ajavaa) ajattelua pelkistetyimmillään.

Venäjällä on taipumusta yhdistää oligarkkien rahat ja poliittinen valta suorasukaisemmin. Rahavallan ja poliittisen vallan ristisiitoksella on synkkä historia. Yksi näistä konnista eli Mihail Hodorkovski on lopulta alkanut taistella mätää järjestelmää vastaan – tosin liian myöhään.

Globaalin tason osapuolien tavoitteena ei käsittääkseni ole sota, vaan voimatasapaino. Kun käydään taistelua vallasta voimatasapainoa osoittava viisari värähtelee (pahimmassa tapauksessa heilahtelee) puolelta toiselle. Kun heilahtelu yltyy, erehdyksen vaara - että erehdytään jyrkänteeltä alas - on olemassa.

Nykyiset kylmän sodan moralistit idässä ja lännessä taistelevat raharuhtinaiden suosiosta. Kahtia- tai monijaon maailma tarvitsee heidän rahansa. Onko liittoutumattomien maiden tehtävänä piileksiä geopolitiikan taipeissa, vai pitäisikö niiden ottaa aktiivisempi rooli rauhantyössä? Valitettavasti tuntuu siltä, että keskipakoisvoima loitontaa esimerkiksi Suomea liittoutumattomuudesta tällä hetkellä.