Vastakkainasettelun aika

Yhteiskuntasopimus on kaikkien huulilla juuri nyt. Jos se toteutuu, voidaan sitä pitää tavallaan trendin vastaisena, sillä viime aikoina on vastakkainasettelu pikemminkin lisääntynyt. Hallituksen säästötoimet ovat omalta osaltaan olleet lisäämässä yhteiskunnallisia jännitteitä. Askel yhteiskuntasopimuksen suuntaan olisi liike jännitteistä poispäin.

Eikä siitä ole kuin 9 vuotta, kun Sauli Niinistö lanseerasi käsitteen ”vastakkainasettelun aika on ohi” vuoden 2006 presidentinvaaleissa. Siitä tuli yleinen hokema. Juuri tästä syystä sitä kannatti epäillä. Ja kuinka ollakaan vain muutamaa vuotta myöhemmin näytti siltä, että virta on kääntynyt.

Aleksander Stubbiin henkilöityy paljolti vastakkainasettelun uudelleen lämmittäminen. Stubbin terminologiassa paha sana oli konsensus. Erityisesti Stubbin sanat oli suunnattu työmarkkinaosapuolien ”ylivaltaa” vastaan. Hän halusi haastaa ay-liikkeen. Pian hän kuitenkin huomasi ylilyönnin vaaran ja laimensi profiiliaan, osin varmaankin puoluetovereidensa vihjeistä. Ei ollut syytä ärsyttää nukkuvaa karhua, jos tavoitteena oli päästä hallitukseen.

Jokin muutos on kuitenkin tapahtunut. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on herkkä erilaisille näkemyksille. Vaikutelmaa lisää selvästi netin keskustelupalstojen kalabaliikki. Niissä puhutaan ohi toisten ihmisten mielipiteiden ikään kuin kukin osallistuja kävisi ikiomaa keskustelua. Voisiko kysymys olla enemmästäkin kuin vain eripurasta, esimerkiksi omaan oikeassa olemiseen keskittymisestä?

Yksi osa sopimiseen johtavaa kulttuuria on suvaitsevaisuuden ilmapiirin vallitseminen. Tämäkin on taitanut ajan hengessä kääntyä itseään vastaan. Suvaitsevaisia (suvaitsevaistoa) väitetään toisia syrjiväksi omahyväiseksi joukoksi kulttuurimarxilaisia, jotka nimenomaan pyrkivät vastakkainasetteluun. Kysymys on perimmältään liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelusta.

Evan toimitusjohtaja Matti Apunen on tunnettu toisinajattelija ja nimenomaan monien yhteisesti hyväksyttyjen asioiden kuten hyvinvointiyhteiskunnan arvostelija. Apunen toteaa, että akateemisessa maailmassa ”hyvinvointivaltion ideaa ei sovi avoimesti haastaa.” Apunen viittaa tutkimukseen, jonka kohderyhmänä olivat yliopiston opettajat. Hän toteaa, että tutkimuksen ”löydös tukee omaa käsitystäni siitä, että hyvinvointivaltio on muuttunut käytännön ratkaisusta pyhäksi kohteeksi. Siitä on tullut pyhäinjäännös tai uskonnon peruspilari, johon ei voi koskea lietsomatta uskonsotaa”.

Apunen tapansa mukaan liioittelee, mutta tässä on jälleen yksi esimerkki halusta haastaa hyvinvointiyhteiskunnan puolustajat taisteluun. Vastakkainasettelu on täällä tänään.

Maija-Riitta Ollila ihmettelee HS:n kolumnissaan, mihin on kadonnut sovinnollisuus. Hän kaipaa sovinnon yhteiskuntaa. Ollila toteaa: ”Tällä hetkellä tunnen kulkevani miinakentässä: yksikin hölmö lause tai huonosti muotoiltu kannanotto saa aikaan lihavan riidan, vaikka pelkään kaikenlaista epäsopua.”

Ja jatkaa:

”Voisimmeko luoda edes laihan sovinnon yhteiskunnan?”

Hän lähestyy hyvinvointivaltiota täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin Apunen: ”Hyvinvointivaltio on ollut yksi suomalaisia yhdistävä tekijä, johon jokseenkin kaikki puolueet ovat sitoutuneet. Kun vaalit oli käyty, hyväksyttiin demokratian paradoksi: vähemmistöön jääneet mukautuivat enemmistön kantaan.”

Saattaa olla, että jotkut kokevat enemmistödemokratian pakkopaidaksi, kuten Björn Wahlroos, jonka mukaan demokratiassa vallitsee enemmistötyrannia.

Vastakkainasettelu saa tässä periaatteellisen luonteen.