Antti Kuosmanen kirjoittaa Tieto&trendit 1/2015 -lehden artikkelissa ”Tanssit jatkuvat Titanicilla” työllisyyden ja talouskasvun yhteensovittamisesta nyt ja tulevaisuudessa.
Lähtökohta on 1970-luvun kitkatyöttömyys, joksi silloin arvioitiin noin 1 prosentti. Sittemmin kitkatyöttömyys on noussut hälyttävän korkealle eli 5-6 prosenttiin. Se on siis eräänlainen ”tasapainotyöttömyystila”, jolloin ei vielä ole työvoimapulaa, mutta tätä prosenttitasoa alemmilla lukemilla työvoimapula joillakin toimialoilla astuu kuvaan. Kohtaanto työmarkkinoilla on siis heikentynyt selvästi monista eri syistä. Kuuden prosentin työttömyyslukemiin päästiin valtakunnan tasolla juuri ennen taantumaa (2008) bkt:n 14 vuoden kasvuputken jälkeen! Kotikunnassani Mäntsälässä työttömyys oli tuolloin alle 4 prosenttia, mutta joitakin aloja koskeva työvoimapula näkyi samaan aikaan tilastoissa.
Onko meidän siis tunnustettava 5-6 prosentin ”vähimmäistyöttömyystaso” pysyväksi? Globaalilla tasolla bkt voi kasvaa 3-4 prosenttia, mutta Länsi-Euroopassa jo 2 prosentin taso kuulostaa hyvältä. Yhdistelmä, jossa kasvu pysyy itsepintaisesti nollan ja kahden prosentin välillä ja työttömyys pysyy korkealla on siis väistämätön?
Samaan aikaan on Thomas Pikettyn mukaan toteutunut ilmiö, jossa varallisuustason nousu ylittää talouskasvun ja tulo- ja varallisuuserot kasvavat. Kysymyksessä näyttää olevan megatrendi, ja on syytä kysyä voidaanko aktiivisilla politiikkatoimenpiteillä vaikuttaa trendiä (matala kasvu – korkea työttömyys – tulo- ja varallisuuserojen kasvu) hillitsevästi. On syytä kuitenkin muistaa, että suomalainen tulontasausjärjestelmä on toiminut tehokkaammin kuin useimmissa länsimaissa. Meillä suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus nousi suuren laman jälkeen vuoteen 2000 saakka (IT-kupla), mutta on sittemmin hieman laskenut syvästä taantumasta johtuen.
On mielenkiintoista nähdä pystytäänkö meillä Suomessa uuden hallituksen strategialla estämään Pikettyn kuvaaman megatrendin tulo meillekin. Ennuste ei ole kovin hyvä, mutta jotain voidaan toki tehdä – jos halutaan. Miten tähän tilanteeseen on päädytty?
Me olemme tottuneet tiettyyn talouskasvuun (”vanhaan normaaliin”) ja nyt meidän on vaikea oppia pois tästä normaalista. Kehitys ei ole ollut toki lineaarinen, vaikka suuressa kuvassa voidaan nähdä teollisen kasvukauden (korkea työllisyysaste, korkea bkt:n kasvu) vähittäinen hiipuminen vuosikymmenien kuluessa. Hätkähdyttävämpää on todeta, että länsimaiden korkean kasvun ja pienenevien tuloerojen kausi kesti vain 1940-luvulta 1970-luvulle. Sitä ennen tulo- omaisuuserot olivat suuret. Näyttää siltä, että olemme ohittaneet poikkeuskauden, kun tulo- ja varallisuuserot Pikettyn teorian mukaan ovat lähteneet nopeaan kasvuun. Palataan siis aikaan, jota on eletty satojen vuosien ajan ennen nyt taakse jäänyttä lyhyttä välikautta.
Itse asiassa tulo- ja varallisuuserot olivat kovassa kasvussa jo 1900-luvun alussa saavuttaen esim. USA:ssa huipun vuonna 1928, juuri ennen suurta romahdusta. Saman tyyppinen ilmiö tapahtui vuosina 2008-2009, jolloin rikkaiden rikastuminen saavutti korkeimman tason sodan jälkeen. Sitten tuli finanssikriisistä johtunut tuloerojen kasvun pysähtyminen, mutta sekin osoittautui väliaikaiseksi, erot kasvavat jälleen vauhdikkaasti. Vain syvä taantuma on hillinnyt käsitykseni mukaan tuloerojen repeämistä.
Mitä tapahtui noin 40 vuoden aikana (1940-luvulta 1970-luvulle), jolloin tuloerot tasoittuivat? Kuosmanen mainitsee teknologisen vallankumouksen ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamisen. Itse lisäisin tähän vielä suuret ikäluokat ja tietoisen aktiivisen yhteiskuntapolitiikan, jolla tuloeroja pienennettiin. Tämä ei suinkaan koskenut vain esim. Länsi-Euroopan maita vaan myös Yhdysvaltoja, jossa ylin marginaaliveroprosentti oli 1940-luvulta 1960-luvulle yli 90 prosenttia. Itse näen nuo vuosikymmenet eräänlaisena tavallisen ihmisen kultakautena, ja totta on, että laajan keskiluokan menestys oli tuolloin poikkeuksellisen vahvaa mihinkään aiemmin koettuun verrattuna. Aikakaudesta 1940-luvulta 1970-luvulle on käytetty myös varsin kuvaavaa nimeä ”suuren kokoonpuristumisen” (The Great Compression) aikakausi.
Kuosmanen aivan oikein huomauttaa, että keskiluokan nousu jatkuu nyt kehittyvissä maissa. Varsinkin alempi keskiluokka on kokenut vaurastumista.
Amerikkalaiset Robert Reich ja Paul Krugman ovat korostaneet, miten rikkaat hiljaisesti hyväksyivät tulotasauksen kultakaudella ja menestyivät silti erinomaisesti. Ajat ovat noista päivistä muuttuneet. dramaattisesti – ahneudesta on tullut yksi johtavista ajatuksista.
Äärimmillään voidaan ajatella Kuosmasen tavoin, että palaamme takaisin klaanien ja heimojen aikakauteen, jolloin sopimukset perustuivat yksilöiden uskollisuuteen ja luottamuksen vastavuoroisuuteen, eivät lakeihin. Mikä on silloin demokratian, hyvinvointiyhteiskunnan ja luottamusyhteiskunnan kohtalo?
Entä tarjoaako nyky-Venäjä ”suorine demokratioineen” (vrt. Putinille tehdyt aloitteet vuosittaisessa TV-ohjelmassa) ja autoritäärisine hallintoineen yhteiskuntamallin puhtaan diktatuurin ja liberaalin demokratian väliin, jota voidaan matkia? Ennen kuin ollaan näin pitkällä on syytä tarkastella liberaalin demokratian puolustuskeinoja. Eikö edellä mainitusta kultakaudesta voida ottaa oppia? Jotain toki, mutta globaali talous, ihmisten kyllästyminen suureen valtioon, rikkaiden suuret lobbariarmeijat (USA) ja teollisuuden aseman romahtaminen ovat tehokkaita esteitä palata menneisiin aikoihin.
On toki kehitetty vaihtoehtoisia kasvun malleja, jotka perustuvat luonnonvarojen ja ympäristön säästämiseen, mutta bkt:n kasvun varaan rakentuva malli on edelleen vallitseva läntisten päättäjien keskuudessa. On helppoa nähdä, että Kiinan kaltaisille valtioille ei haluta antaa etulyöntiasemaa bkt-kilvasta väistymisen kautta.
Jos talouskasvun pysyvä heikkeneminen on fakta länsimaissa, mitä tapahtuu hyvinvoinnille? Erään vastauksen antaa Osmo Soininvaara yllä mainitussa Tieto&trendit -lehdessä. Esimerkkinä hän käyttää Japania, jossa talous on kasvanut sukupolven ajan hyvin hitaasti. Siitä huolimatta japanilaisen ostama kännykkä tänään on aivan eri luokkaa kuin 20 vuotta sitten. Jotain merkittävää on tapahtunut tällä välillä. Soininvaara vetää luonnollisen johtopäätöksen: ”On varsin ilmeistä, että vauraiden yhteiskuntien talouskasvu on jatkossa yhä enemmän laadullista ja yhä vähemmän määrällistä. Sen mittaaminen on todella hankalaa.”
Tulevaisuuden mietinnöissä kannattaa myös huomioida, että monet valitut talouden tilaa koskevat mittarit ovat varsin tuoreita keksintöjä. Bkt-mittari on kehitelty 1930- ja 1940-luvulla ja valtioiden talouskasvu nousi nykyiseen merkityksen vasta 1950-luvulla, osin kylmän sodan sotilaallisen ja siviilikilpavarustelun seurauksena. Kun ikuisia mittareita ei ole ja nykyiset mittarit ovat epätyydyttäviä, eikö ole mahdollisuus omaksua myös uusia tähän aikaan paremmin sopivia mittareita?
On syytä palata alussa esitettyyn kysymyksen, voidaanko työllisyys pitää korkealla tasolla ilman talouskasvua? Monet näkevät tämän asian hyvin teknisenä ilman dramaattisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tyytyisimmekö matalampaan kasvuun ja hitaampaan elintason nousuun olosuhteiden pakosta? Ja miten samalla välttäisimme yhteiskunnalliset levottomuudet? Vaihtoehtona kansalaispalkkaa koskevat pohdinnat ovat tältä osin perusteltuja.
Kuosmanen on oikeassa painottaessaan arvojen ja poliittisen tahdon merkitystä tulevaisuuden päätösten pohjana. Tuleva hallitus joutuu tasapainoilemaan säästöjen (leikkausten) ja tulevaisuuden - aiemmista poikkeavien - kasvuhaasteiden kanssa. Ja suuri osa näistä haasteista saattaa perustua vähäisen tai olemattoman talouskasvun ja uusien hyvinvoinnin rakenteiden yhteensovittamiseen.
Venäjä kulkee kiinan tietä, siellä erityistalous alueet nostivat maan aikoinaan lentoon, alueille ei väestöllä ole menemistä ilman sisäistä passia, lapset hoidetaan alemman tuottavuuden perheissä maaseudulla isovanhempien toimesta. Poliittisella rintamalla näin muodostuu johtavan puolueen vakaa kannattajakunta maaseudun konservatiivisesta väestöstä. Sande Parkkosella on vastavalkeissa mielenkiintoinen artikkeli maailman valtioiden velkaantumisesta tai pikemminkin niiden tahallisesta alasajosta velkaa ja sen kuolettamistamista toimintoja supistamalla länsimaissa. Japani velkaantuu omalle vanhusväestöleen, ei sekään pitkänpäälle tule toimimaan,kun eivät halua hyväksyä maahanmuuttoakaan,pikemmin jo nyt siperia on saanut japanilaisia investointeja ja spesialisteja maahanmuuttajina. Mitä maahamme tulee, meidän tulisi kiireenvilkaa erilaisilla valtion kustantamilla ohjelmilla aloitaa laajan maaseutumme elvytys sen omiin potentiaaleihisa nojautuen, teknosysteemin palvelukseen kelpaamattoman aineksen voisi saada toteuttamaan itseään luonnonvarojen vaalioina. Esimerkiksi vesistöissämme arvottomana pidetty hauki olisi Ranskassa erityisherkku kalaravintoloissa, siis yksi hyödyntämätön resurssi. Poro menestyisi hyvin aivan eteläsuomea myöten , mutta sen tarhaaminen meillä on laitonta, mutta niin Ruotsissa kuin Venäjällä se on sallittua. Omassa ammatissani olen havainnut nykyisen taantuman aikana kolleekoikseni tuleet nuoret erittäin motivoituneiksi, toisin kuin joinain edeltävinä hyvinvoinnin aikoina, jos heidät päästetään kunnolla ideoimaan ja vaikkapa valtiomme perustaisi luonnonvarojemme hallintoa ja markkinointia sponsoroivan organisaation voisi tulevat ,muutkin kuin luovat valopäät tehdä muutakin kuin pyöritää peukaloitaan.
VastaaPoista