Uusimmassa Voima-lehdessä on kaksi toisiaan täydentävää/toistensa kanssa ristiriidassa olevaa artikkelia Ukrainan konfliktista. Kumpainenkin näkökulma ansaitsee tulla esitellyksi. Toinen sisältyy arvioon Richard Sakwan kirjasta ”Frontline Ukraine” ja toinen on käännös Vladimir Pastuhovin jutusta ”Parempi liennyttää kuin kuolla” Novaja Gazeta -lehdessä.
Näistä kahdesta kannanotosta yritän muodostaa yksinkertaistetun, mutta mielestäni pääkohtia hyvin painottavan näkemyksen Ukrainan tilanteesta ja sen heijastusvaikutuksista laajemmin.
Sakwan tekstiin nojautuvan selitysmallin mukaan on kaksi Ukrainaa, jotka poikkeavat historiallisesti toisistaan. Nämä ovat (1) Ukrainan kieleen voimakkaasti samaistuva ja Venäjään hyvin selkeästi rajaa vetävä nationalistinen (Länsi-)Ukraina ja (2) yhteistä maata voimakkaasti korostava ja monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen painottuva (Itä-)Ukraina. Sakwan käsityksen mukaan vuoden 2014 vallankumous toimi nationalismin ehdoilla ja oli voimakkaasti ristiriidassa Itä-Ukrainan tavoitteiden kanssa.
Tämän ajattelun mukaan ”itä” on vahvasti itsenäinen toimija, joka ei ajanut Ukrainasta irtautumista vaan liittovaltiota mahdollisimman suurella autonomialla. Venäjän osuus Itä-Ukrainan pyrkimyksissä olisi tämän ajattelun mukaan ollut hyvin rajallinen: ”Venäjän apu” oli ainakin osin Kremlistä riippumatonta.
Lännen ideologien on lähes mahdoton ymmärtää tätä asetelmaa. Heidän mielestään kysymyksessä on yksinkertaisesti kylmää sotaa simuloiva vastakkainasettelu, jossa on selvät osapuolet. Niinpä idän symboli on imperialisti-Putin ja lännen rakentavaksi tarkoitettu integraatiomalli (EU, Nato).
Sakwan mukaan Putin on voimakkaiden ristipaineiden alla ja joutuu sovittelemaan eri voimaryhmien välillä.
Myös integroitumistarpeen voidaan tässä mallissa katsoa olevan kaksisuuntaista. Ukrainalle olisi välttämätöntä integroitua sekä itään että länteen. Yksi merkittävä syy kriisin eskaloitumiseen oli Sakwan käsityksen mukaan EU:n pyrkimys ”pakottaa” Ukraina valitsemaan puolensa.
Koko ajan on syytä pitää mielessä myös sotilaallinen aspekti (Ukrainan liittäminen lännen vaikutuspiiriin sopimusteitse), joka on osa lännen integraatiopolitiikkaa.
Syyllisyys ratkaistaan tässä mallissa sen mukaan kumpaa puolta syyllisyyden määrittelijä edustaa. Idässä katsotaan, että Ukrainassa on kysymys sisällissodasta (jota suurvaltojen sekaantuminen on pahentanut tai jota ilman koko sotaa ei olisi syttynyt) ja lännessä, että kysymys on Venäjän interventiosta.
Sakwa tarjoaa tavallaan antiteesin lännessä tarjottuihin konfliktin selitysmalleihin.
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Toinen selitysmalli (käytän Pastuhovin artikkelia tässä vain taustalähteenä omalle arviolleni) perustuu suurvaltapoliittiseen näkemykseen, jossa Venäjällä on tarve palauttaa vanha Neuvostoliiton aikainen asemansa. Tämä vaihtoehtoinen selitysmalli ei sulje pois edellä esitettyä Ukrainan sisäisen konfliktin mallia. Itse asiassa ulkovaltojen sekaantuminen Ukrainan sisällissotaan on kahta mallia yhdistävä tekijä. Se tuo konfliktiin suurvaltanäkökulman.
Rintamalinja Ukrainan sisällä on siis vain globaalin rajankäynnin yksi osa. Rajankäyntiä käydään Pohjoiselta jäämereltä aina eteläisen pallonpuoliskon avainkohtiin saakka. Ukrainan merkitys Venäjälle on tämän ajattelun mukaan vähäisempi kuin mallissa yksi. Lännen ja idän välisen kylmää sotaa muistuttavan taistelun osapuolia ovat toisaalta Venäjä ja toisaalta USA, EU ja Nato. Venäjä yrittää sitoa lähialueitaan varsinkin etelässä sopimusteitse itseensä ja sillä tavoin kasvattaa vaikutusvaltaansa ylivoimaiselta tuntuvan lännen rinnalla.
Tämä toinen malli on hyvin ideologinen. Osin siksi konfliktia on vaikea lopettaa: molemmilla osapuolilla on voimia, jotka haluavat ideologisen vastakkainasettelun jatkuvan.
Alkuasetelma 1990-luvun alusta lähtien oli mielenkiintoinen. Länsi eteni Neuvostoliiton romahdettua pitkälle kohti Venäjän rajoja Itä-Euroopan valtioiden tahdosta. Länsi oli menestyksennälässään tavallaan tyydytetty, joskin pyrki edelleen vahvistamaan asemiaan. Tässä katsannossa Venäjän pyrkimys saavuttaa uudelleen vanha strateginen mahti näyttäytyy lännen näkökulmasta aggressiiviselta laajentumispolitiikalta.
Ukraina on tämän näkemyksen mukaan paikka, jossa Venäjä haluaa pysäyttää lännen eteneminen. Ukraina ei siis sellaisenaan ole järisyttävän tärkeä Venäjälle, mutta symbolisessa mielessä se edustaa rajaa, jota ei voida ylittää.
Ainakin pinnallisesti nähtynä on vaikeaa ymmärtää, miksi Venäjä valitsi rauhanomaisen jatkumon sijasta aggressiivisen omaa etua puolustavan linjan. Ehkä Venäjä katsoi koko ajan häviävänsä lännelle rauhanomaisessa kilpailussa. Venäjällä olisi voitu korostaa länsiyhteistyön merkitystä ja sen avulla saatavaa taloudellista kasvua. Näin ei tehty.
Ratkaisevaa oli niiden Venäjällä vaikuttavien voimien jatkuva vahvistuminen, jotka näkivät Venäjän viime vuosikymmenien kehityksen alistumisena pysyvästi altavastaajaksi ja luopumisena suurvalta-aseman tavoittelusta. Venäjän historiassa on useita jaksoja, jossa venäläinen ylpeys on ikään kuin tullut loukatuksi ja menetykset haluttiin korvata hyökkäävämmällä politiikalla.
Onko Venäjä (tai Yhdysvallat) vaara maailmanrauhalle? En näe suursodan vaaraa vaan loppumattomalta tuntuvan etujen välisen taistelun, joka saattaa johtaa paikallisiin konflikteihin. Tärkeintä Venäjälle on kuitenkin vaikutusvallan lisääminen. Se haluaa kaikissa oleellisissa asioissa säilyttää suurvaltastatuksen eli kyvyn vaikuttaa maailmanpolitiikassa. Venäjä voi ajatella, että muiden kokema pelkokin on positiivinen merkki Venäjän vallan vahvistumisesta.
Tämän asetelman eräs piirre on Venäjän lähinaapureihinsa kohdistama piittaamaton härnääminen ja häiriötoiminta (lentoliikenne, väitetyt sukellusveneet ym.). Kaikki tämä kuvaa Venäjän halua välittää näkemystä, ettei sitä voida sivuuttaa maailman asioista päätettäessä. En näe tässä valmistautumista suureen välienselvittelyyn, vaan sormen heristelynä muille, ettei Venäjää kannata sivuuttaa missään oleellisessa kysymyksessä.
Suomen kannalta en näe syytä provosoitua, pikemminkin tulisi kiinnittää mahdollisimman suuri huomio yhteistyön edellytysten parantamiseen. Valistunut itsekkyys ei ole tuomittavaa.
Venäjällä ei ole kovin suuria mahdollisuuksia huojuttaa lännen ylivoimaa, jos ulkopuolelle jätetään molemmin puolin tuhoisa sotilaallisen kapasiteetin käyttö. Siksi se käyttää tätä ainoaa oleellista voimaansa uhitteluun ja parempien strategisten asemien hakemiseen. Mutta ennen kaikkea se haluaa muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Se haluaa osallistua aktiivisesti päätöksentekoon eikä pelkästään omaksua lännen diktaatteja.
Entä keinot laukaista vallitseva tilanne?
Jos rauhanhankkeissa edetään voitaneen tässä yhteydessä siteerata Pastuhovia ja puhua ”rauhanomaisesta rinnakkainelosta” tai ”liennytyksestä”, molemmat vanhoja käsitteitä. Lopputuloksena ei voi kuitenkaan olla ”lännen rauha”, vaan kompromissi Venäjän ja lännen rauhan välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti