Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt.
Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta sanasta, sillä austerityllä voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä velkaantumisesta.
Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?
Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja valtion leikkauspolitiikkaan/lapsilisät, vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”
Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle?
Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.
Tämä on vain yksi näkökohta.
Porvarihallitus pyrki markkinoimaan omaa politiikkaansa niin, että pidetään ”suu säkkiä myöten”, jota ajattelua uhkasi erityisesti opposition ”tuhlaajat”. Toisaalta Sauli Niinistö palasi eräässä tuoreessa lausunnossaan vanhaan valtiovarainministeri-kamreeriminäänsä ja totesi, että ei tässä juurikaan ole säästetty (viime vuosina). Niinistön lausunto nähtiin vihjeenä hallitusneuvottelijoille, että mihinkään velkaantumisdraiviin ei ole syytä sortua.
Tämäkin on vain yksi näkökohta.
Suomen julkinen velka ei ole eurooppalaisessa vertailussa uhkaavan suuri. Suomi sijoittuu julkisyhteisöjen EDP-velassa puoliväliin EU-maiden vertailussa vuonna 2017. Suomen sijoitus on 14. kaikkiaan 28 maan joukossa (lähde: Eurostat 4/23/2019). Kahdellatoista maalla velkasuhde ylittää 70 prosentin rajan, kun Suomen bkt-suhde on 58,9 prosenttia. Suomen velkasuhde alittaa siis moitittavana pidetyn 60 prosentin rajan. Vertailumaista muun muassa Saksa (60,9 %), Britannia (86,8 %), Espanja (97,1 %) ja Ranska (98,4 %) sijoittuvat Suomea heikommin Italiasta ja Kreikasta puhumattakaan.
Asia on juuri nyt ajankohtainen, koska Antti Rinne yrittää muodostaa hallitusta tilanteessa, jossa käydään keskustelua lisävelkaantumisen hyvistä ja huonoista puolista.
Kysymys on oikeastaan velan absoluuttisesta määrästä ja velan bkt-suhteesta. Jos nyt kohtuullinen bkt-suhde (58,9 %) ei heikkene, ei velanotolle monien mielestä pitäisi olla – tiukasti harkiten – estettä. Hallituksella on – ainakin Rinteen suulla – haluja ottaa velkaa sellaisiin valtiontalouden investointeihin, joille on jollakin aikavälillä nähtävissä tuotto-odotus. Näitä ovat infrastruktuurihankkeet, mutta myös sijoittaminen koulutukseen, jonka uskotaan satavan tulevaisuudessa kansantalouden laariin.
Paljon kriittisempiä ajatuksia on puoluekentän porvaripuolella. Osa kritiikistä johtuu tosin odotuksista oppositioon jäämisestä, jolloin argumentit tuhlaavaisesta velanotosta ovat valmiina. Kuitenkin on sanottava, että mitä suurimalla todennäköisyydellä velkaa joutuisi ottamaan mikä hallitus tahansa.
Asia ei ole kuitenkaan tällä selvä. Mustana pilvenä taivaanrannalla nousee kestävyysvaje, joka on suuri peikko valtiontalouden taustalla, koska siihen on laskettu pääosin eläköitymisestä johtuva huoltosuhdevaje pitkällä aikavälillä.
Helsingin Sanomat laati yllättävän neutraalin pääkirjoituksen velkaantumisodotuksista 14.5.2019 (”Suhtautuminen velkaan muuttuu”). Hesari toteaa, että populismivyöry on ollut omiaan lisäämään velkanyörien hölläämistä. Esimerkiksi Italia on otettu monilla tahoilla varoittavaksi esimerkiksi. Mutta myös sellaiset maat kuin Viro, Ranska ja Saksa (!) ovat kallistuneet velkarahoituksen kasvattamisen kannalle.
Taustalla on uhka taloudellisen eriarvoisuuden kasvusta, jota varsinkin maaseudulla asuvat ihmiset ovat tunteneet. Tästä on seurannut monenlaisia seuraamuksia, joista yksi on populististen puolueiden nousu ja toinen velkapiikin kasvattaminen. Toisaalta populistiset puolueet eivät ole mitään yhtenäistä joukkoa: Suomessa populistit ovat nähdäkseni kallistuneet paremminkin oikeistokonservatiivisen säästämisen kannalle. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään populismista, sillä myös vanhat puolueet ovat aiempaa valmiimpia velkarahoituksen lisäämiseen.
Myös Hesari näyttää kallistuvan kannalle, että tehtäessä investointeja nollakorkotilanteessa (ja tuotto-odotuksin) velanotto tarkasti harkiten on hyväksyttävää.
::::::::::::::::::::
Laajemmassa yhteydessä kysymys on koko ajattelun muuttumisesta. Pisimmälle viedyssä arviossa kysymys on koko Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen -ajattelun kumoamisesta. Jotkut menojen karsimisen kannattajat ja velanoton lisäämisen vastustajat ovat kauhuissaan varsinkin, kun ”kaikki” rupeavat ajattelemaan näin.
Palataan vielä niukkuusfilosofiaan! Miten negatiivisen ja positiivisen austerityn linja on toteutunut Suomessa? On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Vastaavasti austerity taloutta kuristavassa mielessä on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana menojen leikkaajille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti