Perinteisesti politiikan toimijat ja poliittisten puolueiden kannattajat on sijoitettu nelikenttään, jonka ulottuvuuksina ovat oikeisto-vasemmisto ja konservatiivit-liberaalit -akselit. Poliittisen kentän hahmotelmana tämä jako tarjoaa ihan hyvän ”pohjapiirustuksen”, miten maa poliittisesti ja ideologisesti makaa.
Mutta nelikenttäkin muuttuu ja sitä pitää poliittisena kehikkona kehittää.
Hesarissa, Jussi Pullisen artikkelissa ”Vanha tuolijatkumo natisee” (4.5.2019) viitataan politiikan tutkijoiden jo pitkään harrastamaan uusjakoon, jossa toisessa päässä ovat ”vihreät, vaihtoehtoiset ja yksilöä korostavat arvot” ja toisessa päässä ”perinteiset, autoritaariset ja nationalistiset arvot”. Hesari sanoo tavoittelevansa tämän tulkinnan sijoittamista viimeksi julkaistuihin nelikenttäanalyyseihin.
Puhuisin lisäpiirteestä vanhaan nelikenttään. Mitkä nuo lisäpiirteet ovat? Niitä ovat muun muassa sukupuoleen, vähemmistöjen oikeuksiin ja ilmastonmuutokseen liittyvät nelikentän laajennukset sekä globaalit trendit, jotka vaikuttavat muun muassa maaseudun ja kaupunkien keskinäiseen problematiikkaan.
Näissä lisäyksissä on helppo havaita esillä olevien teemojen voimakas polarisoituminen, mutta käsittääkseni nämä uudemmat jakolinjat eivät kuitenkaan muuta perustavaa laatua olevalla tavalla vanhaa liberaalit-konservatiivit jakoa.
:::::::::::::::::::
Kaiken kaikkiaan taustalla tapahtuu koko ajan politiikan kentän uusjakoa, sillä vanhat perinteiset politiikan toimijat eivät ole jääneet tuleen makaamaan, vaan ovat asemoimassa itseään muuttuvaan poliittisen kenttään. Ehkä selvimmin uusjako heiluttaa tällä hetkellä keskustapuoluetta, sillä nelikentässä sen miltei yksi yhteen varjona on perussuomalaiset, jotka imevät keskustalaisten ääniä varsinkin, kun Juha Sipilän porvarillisen liberalismin kokeilu näyttää aiheuttaneen hallaa puolueelle: kannattajat ovat joutuneet tuuliajolle ja etsivät uutta kiinnittymiskohtaa poliittisessa kentässä.
Juha-Pekka Raeste on aivan oikeassa analyysissaan ”Keskustan voimaa jäytää kaksi suurta uhkaa” (HS 6.5.2019), kun hän nostaa perussuomaisten uhan lisäksi toiseksi vaikuttavaksi seikaksi demografian ja siihen liittyvät väestömuutokset. Väestö keskittyy kasvukeskuksiin kiihtyvällä tahdilla. Keskustan ääniosuus on pudonnut Uudellamaalla ja Helsingissä viiteen prosenttiin. Puolueen läpimurto etelän väestökeskittymiin on toistaiseksi epäonnistunut ja poliittinen kannatus ei seuraa etelän rintamaille muuttoa. Keskusta on joutunut pahaan väliin, jossa toisella puolella on kokoomuksen liberaalioikeisto ja toisella puolella oikeistokonservatiiviset perusuomaiset. Vanha ”alkiolainen kepu” ajelehtii haamuna määrittelemättömässä paikassa.
Eduskunnan istumajärjestyksestä käyty kiista osoitti selvästi, mistä on kyse. Perussuomalaiset ei olisi halunnut sijoittumista oikealle (johon he ideologisesti kuuluvat), koska haluavat käyttää myös keskustan mandaattia.
Uusjako – paitsi, että luo railoja puolueiden välille – halkaisee myös puolueita keskeltä. Sekä kokoomuksessa että sosiaalidemokraateissa on havaittavissa tämä ilmiö. Uusjako ikään kuin korostaa konservatiivisuuden ja liberaaliuden välistä eroa puolueiden sisällä. Puolueiden johtamiseen tämä asetelma luo lisää haasteita. Ongelmat kertautuvat hallitusta muodostettaessa, sillä neuvoteltaessa joudutaan ottamaan huomioon aiempaa enemmän muuttujia.
::::::::::::::::::::
Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi luo katsauksen politisoitumisen historiaan. Se nimittäin on vaihdellut viime vuosikymmeninä siten, että 1960- ja 70-luvulla elettiin voimakasta politisoitumisen aikaa. Koin tuon ajan itse ja voin osin vahvistaa tapahtuneen, mutta en kuitenkaan näkisi sitä kaiken kattavana suuntauksena. Joka tapauksessa tässä välissä 1980-luvulta 2000-luvulle elettiin epäpoliittisempaa aikajaksoa, vaikka sitäkään ei kannata liioitella.
Uusi politisoituminen nousi populististen liikkeiden kautta suosioon 2010-luvulla osin korostaen edellä mainittuaja jakolinjoja liberalismi-konservatismi -akselilla. Konservatiivinen populismi nousi ainakin osittain liberalismin saaman ”voiton”, yliotteen kumoamiseksi.
Uusi politisoitumisen kausi ei alkanut vanhojen puolueiden aktivoitumisen kautta, vaan vanhan järjestyksen haastoivat uudet tai uusvanhat populistiset voimat. Kaius Niemi jää pohtimaan kumpi - epäpoliittinen vai poliittinen - on sääntö ja kumpi poikkeus historian saatossa.
Onko kehitys johtanut blokkipolitiikan läpimurtoon? Edellinen hallitus oli puhdas porvarillinen hallitus ja nyt on kehitteillä vasemmistoenemmistöinen hallitus (tosin blokkirajan ylittäen!). Blokkipolitiikan jatkuvuuden puolesta ei voi vannoa, vaikka nyt näyttääkin vahvasti siltä.
::::::::::::::::::::::
Vastakohtaisuuksia luodaan monilla uusilla lähestymistavoilla, joilla on yksilöllinen luonne (liikkumisen välineet, ruoka, ilmastonmuutos…..). Ollaan aggressiivisesti puolesta tai vastaan. Avainkäsite on identiteetti, jolla perusteella uusia jakoja (erottautumisia) suoritetaan, so. ”politisoidutaan”. Kaius Niemi antaa ymmärtää, että asioiden politisoituminen on taas yhtä herkkää – mutta eri tasolla tapahtuvaa – kuin 50-60 vuotta sitten.
Niin, viime pohdintana näen tapahtuneen ja tapahtuvan liberaalin edistyksellisyyden ja populistisesti houkuttelevan konservatismin välisenä taisteluna. Länsi-Euroopassa läpilyönyt liberaalidemokratia on saanut haastajan, jossa agendaksi on valittu jopa kaikkien pyhimmän arvon, tasa-arvon tavoittelun kiistäminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti