Talouskuria ja kamreeriajattelua vai löysää velanottoa?

Teoksessa ”Vaurastumisen vuodet. Suomen taloushistoriaa teollistumisen jälkeen” (Gaudeamus, 2019) kerrataan talouden nykyhistoriaa useiden eri asiantuntijoiden toimesta. Keskityn tässä finanssipolitiikkaan liityntöineen ja yritän vetää johtopäätöksiä nykypäivään. Yksi kirjoittajista, VTT Sakari Heikkinen, toteaa kirjan kansitekstissä oleellisen: ”Suomi on perinteisesti ollut vähäisen valtionvelan maa, mutta kriisiaikoina on jouduttu pakon edessä luopumaan kamreeriajattelusta”. Lausahduksessa on vinha perä, vaikka lehtiä lukemalla voisi kuvitella Suomen horjuvan jatkuvasti velkavankeuden partaalla.

Teoksen kirjoittamisen aloitteentekijänä on ollut emeritusprofessori Jorma Ahvenainen, joka toimi omanakin opettajanani lähes 50 vuotta sitten.

Heikkisen kirjoittamassa osiossa ”Julkinen talous, valtiontalous ja finanssipolitiikka” viitataan Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen ”uraauurtavaan” teokseen ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja”. Siinä tekijät määrittävät finanssipolitiikan linjan ulottuvan 1940-luvulta 1980-luvulle. Tavoitteena oli ”nopea kasvu vakauden kustannuksellakin”. Kun velanottoa vieroksuttiin, tuli finanssipolitiikasta myötäsyklistä. Seurauksena suhdannevaihtelut jyrkkenivät sen sijaan, että olisi toimittu vastasyklisesti eli hidastettu valtion menojen kasvua noususuhdanteessa ja kiihdytetty laskusuhdanteessa. Kuviteltiin kai, että toimittiin keynesiläisten oppien mukaan, mutta tosiasiassa tehtiin juuri päinvastoin. Karkein erehdys sattui mielestäni 1980-luvun kasinovuosina annettaessa talouden ylikuumeta.

Jos lähtökohdaksi historianäkökulmasta otetaan velanottovastaisuus, ulottaisin talouspoliittisen linjan edellä esitettyä paljon pidemmälle ajanjaksolle, nimittäin Snellmannista Rytin kautta Viinaseen. Elvyttävään politiikkaan on turvauduttu vain äärimmäisissä kriiseissä.

Johtopäätös voisi olla, ettei ole seurattu maailmalla vaikuttaneita talouspoliittisia oppeja. Keynesiläinen systematiikka hylättiin. Elvyttävää politikkaa nähtiin edes jossain määrin 1970-luvulla seurauksena öljykriisistä. Sakari Heikkinen myöntää, että senkin jälkeen tavoitteellinen suhdannepolitiikka on ollut haastavaa, vaikka tietomäärä on koko ajan kasvanut. Niinpä huomaan edelleen väiteltävän aivan talouden perusasioista.

Kuitenkin Heikkisen grafiikoista käy ilmi, että elvyttävää politikkaa on noudatettu kaikesta huolimatta 1970-luvun lopulla, 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmässä vaiheessa 2010-2015. Onko talouspolitiikka ollut myötä- vai vastasyklistä finanssikriisin jälkeisessä aneemisessa vaiheessa? Heikkinen näkee kuvan epämääräisenä, toisaalta elvyttävänä, toisaalta kiristävänä. On menty parempaan suuntaan suhdanteiden huomioimisessa, mutta ei tarpeeksi.

:::::::::::::::::::::::

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin velkasuhde nousi ylimmillään noin 65 prosenttiin bkt:stä. Sen jälleen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka laski jopa 30 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun. Julkinen velka nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta on sittemmin vuodesta 2015 lähtien pysähtynyt ja kääntynyt laskuun.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että kansainvälisesti velkaluvut ovat olleet varsin lohdulliset. Ja tämä koskee myös 1990-luvun laman velanottoa. Velalla pelottelulla oli silloin poliittisia tavoitteita.

Vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu alhainen taso on jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin saavutettuun 30 prosenttiin, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Kestävyysvajeella viitataan ikääntymisen aiheuttamaan huoltosuhteen kasvuun: yhä pienempi työssäkäyvä aktiiviväestö joutuu pitämään huolta yhä suuremmasta osasta väestöä. Tosin kestävyysvajearviot ovat vaihdelleet kovasti arvioijasta riippuen.

Kestävyysvaje on joka tapauksessa niin merkittävä, että siihen tulee varautua jo etukäteen. Mutta onko kestävyysvajeuhka niin suuri kuin sitä markkinoidaan meille kansalaisille?

:::::::::::::::::

T&Y -lehden tuoreen numeron 2/2019 palstalla ”Lukuvihje” on arvioitu Alberto Alesinan & Carlo Faveron & Francesco Giavazzin teos ”Austerity. When It Works and When it Doesn´t”. En tässä arvioi kirjaa, vaan keskityn kirjasta arvion tehneen Heikki Taimion pohdintaan valtiontalouden haasteesta: lisää veroja vai lisää lainanottoa?

Juuri toimintansa toimitusministeriönä päättävän hallituksen ja tulevan Antti Rinteen hallituksen välillä on selvä ajattelullinen – etten sanoisi ideologinen - ero. Juha Sipilän hallitus leikkasi menoja ja Rinne on ilmoittanut, ettei leikata, vaan otetaan velkaa. Tilanne on toki ollut ja on edelleen monimutkaisempi kuin edellä kuvasin: hallitus joutuu joka tapauksessa ottamaan velkaa sen menotalouden kattamiseen, johon on sitouduttu. Kysymys on uusista sitoumuksista, miten ne kustannetaan.

Keynesiläisessä mallissa menoleikkaukset hidastavat talouskasvua enemmän kuin verojen korotus: leikkaus on suoraan pois kokonaiskulutuksesta, ”kun taas verojen korotuksesta vain osa vähentää kulutusta ja osa on pois säästämisestä”.

Alesinan & kumppanien kirjassa esitetään - Taimion mukaan - että ”menoleikkauksista seuraa paljon pienemmät tuotannon menetykset kuin veronkorotuksista”. Lisäseurauksena menoleikkaukset takaavat, ettei verotusta tarvitse kiristää. Edelleen menoleikkausten tapauksessa ”taloudenpitäjät uskaltavat kuluttaa ja investoida”.

Kysymys on tietenkin talouskuripolitiikasta, josta on vaihtelevia mielipiteitä. Taimio aivan oikein korostaa, että menoleikkauksia suosivat ne, jotka haluavat pienentää julkisen sektorin kokoa ja keventää verotusta. Tätä ajattelua vastaan ovat nousseet monet poliitikot, jotka haluavat tasa-arvoista ja inhimillisesti tasapainoista kehitystä.

:::::::::::::::::::

Alesina ja kumppanit asettuvat tutkimustensa perusteella selvästi talouskuripolitiikan (austerity) kannalle. Vierastan itse kirjan kirjoittajien arviota, että ”ilman menoleikkauksia menot kasvaisivat jatkuvasti, mikä ruokkii odotuksia jatkuvista veronkorotuksista”. Tämä automaatio on liian kategorinen.

Juuri nyt hallitusta muodostettaessa olemme tilanteessa, jossa keskustelua käydään potentiaalisten hallituskumppanien kesken siitä, jatketaanko leikkauksia vai väljennetäänkö suhtautumista lisävelanottoon. Mielenkiitoinen tapaus ovat infrahankkeet, esimerkiksi ratahankkeet, joiden katsotaan olevan paitsi menoerä niin myös investointi tulevaisuuteen.

Menoleikkaukset ja veronkorotukset sekoittuvat muihin meneillään oleviin talouden trendeihin (esim. suhdannevaihteluiden meneillään olevaan vaiheesen), joten on otettava huomioon, että talouteen vaikuttavien muuttujien määrä on suuri.

Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että blokkipolitiikan yksi seuraamus voi olla muutos pitkän aikavälin talouspoliittisessa linjassa, joskaan se ei välttämättä ole niin suuri kuin retoriikassa väitetään.