Mitä on jääkiekko?

Tuli pikkuisen vaativa otsake…. Puhutaan jääkiekon MM-kisoista.

”Venäjä upposi keskialueen suohon”. ”Suomen peli ei ollut edes jääkiekkoa”. ”Hävisimme keskinkertaiselle joukkueelle”. Tämäntyyppisiä kommentteja tuli Suomen ja Venäjän ottelun jälkeen Venäjän medialta ja pelaajilta. Toisaalta annettiin lausuntoja, joihin sisältyi tietty määrä kateudensekaista ihailua. Annettiin ymmärtää, että Suomelta puuttui 50 parasta kiekkoilijaa ja silti nöyryyttävästi hävittiin.

Ruotsalaiset tekivät sen taas! Kun oma joukkue putosi siirryttiin sujuvasti kehumaan Suomea. Jukka Jalosesta on tehty sateentekijä, miltei puolijumala.

No, oikeastaan kaikki edellä lausutut ovat kuumien tunteiden sanelemia ylisanoja suuntaan tai toiseen. Kuitenkin päällimmäiseksi jää ”Suomen ihme”. Suomen maajoukkuetta on verrattu Yhdysvaltain ihmetekoon Lake Placidin olympiakisoissa vuonna 1980 (”The Miracle on Ice”), jolloin suvereeni Neuvostoliitto hävisi amerikkalaisille ”yliopistopojille”. Täytyy myöntää, etten minäkään ole 56 vuoden jääkiekon seurannan aikana kokenut tällaista ihmettä, jonka Suomi aiheutti.

Joukkue oli nimien perusteella keskinkertainen. Eihän kaikkia pelaajia edes tunnettu kuin suppeissa jääkiekkopiireissä. Maajoukkue muodostui kakkos- ja kolmosjoukkueen yhdistelmästä. Miten siis on mahdollista, että menestys Kanadaa, Ruotsia ja Venäjää vastaan oli tällainen? Valmentaja Jukka Jalosen selitys oli, että eroa ei ole juuri muussa – muiden huippuihin verrattaessa - kuin henkilökohtaisessa taidossa. Ehkä niin.

Jukka Jalosen kärsimättömän, lakonisen ja hieman kulmikkaan luonteen takana on oikeastikin taktista ja strategista neroutta. Kysymys on valmentajan näkökulmasta kulloinkin käytettävissä olevalle joukkueelle sovellettavasta räätälöidystä pelitavasta. Rajoitteet on otettava huomioon, vahvuudet on hyödynnettävä. On huomioitava pelin luonne (vähän tilaa, tilan käytön totaalisuus), jääkiekkokulttuurin laajuus (joukkue voidaan näköjään koota puolesta sadasta kärkipelaajasta välittämättä kymmenistä kieltäytyjistä), psykologiset seikat (pelaajat tekevät toisistaan suurempia kuin ovatkaan), käytettävissä olevan joukkueen taitotason aliarvioiminen (ammattipelaajiahan kaikki ovat), näyttämisen halu (kun kerrankin annetaan tilaisuus, niin näytetään osaaminen), hyvin yhteen hitsautunut joukkue (kerrankin valmistautumisaika oli riittävän pitkä), hyvä henki joukkueen sisällä (näin ei ole läheskään aina ollut), joukkueen ”keskinkertainen suuruus” (kukaan ei ollut toisten yläpuolella)….. Ei ollut ”ykkösrinkiä”, johon kaikki olisivat voineet nojautua. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä menestyksen eväänä oli tietenkin joukkuepeli, jonka varaan kaikki edellä esitetty rakentui.

Jotenkin Suomeen rinnastettava tapaus on Sveitsi, vaikka se nousikin historiallisessa katsannossa huipulle paljon Suomen jälkeen (Kanada selvisi näissä kisoissa loppuotteluun Sveitsin käsittelystä hyvin onnekkaalla tavalla). Sveitsi menestyy hyvin organisoidulla pelitavalla ja riittävällä määrällä ratkaisuihin yltäviä pelaajia.

Suomen paras joukkue olisi voinut koostua Aleksander Barkovista, Patrik Laineesta, Mikko Rantasesta (ilmetty ykkösketju), Teuvo Teräväisestä, Sebastian Ahosta täydennettynä vaikkapa Erik Haulalla (ilmetty kakkosketju). Kolmosketjun voisi rakentaa Artturi Lehkosesta, Roope Hintzistä, Joel Armiasta, Kasperi Kapasesta, Jesperi Kotkaniemestä.

Suomella on myös nelosketjuloistoa: Joonas Donskoi, Valtteri Filppula, Leo Komarov……

Entä mihin sijoittuisivat Mikko Koivu ja Mikael Granlund?

Puolustukseen riittää nyt - päinvastoin kuin joskus aiemmin – huippuja, esimerkiksi Esa Lindell, Miro Heiskanen, Rasmus Ristolainen, Sami Vatanen.

Tuukka Rask on itseoikeutettu ykkösvahti ja kakkos- ja kolmosmolareita riittää paremmin kuin melkeinpä millään muulla maalla.

Vielä jää reserviin - puolustajia ja hyökkääjiä erittelemättä - vaikkapa Markus Granlund, Miikka Salomäki, Saku Mäenalanen, Markus Nutivaara, Markus Hännikäinen, Aleksi Saarela, Olli Määttä, Jesse Puljujärvi, Henrik Borgström, Kalle Kossila, Juuso Riikola……..

Miten verrata näitä pelaajia nyt maajoukkueessa oleviin, kun menestys lienee yhtäläinen?

::::::::::::::::::::

Venäjä-pelin ensimmäiset 15 minuuttia olivat tasokkaimmat Suomelta kuin oikeastaan mitkään muistamani. Harvoin näkee näin organisitua peliä. Rohkea ja aggressiivinen karvauspeli (se sama, millä vastustajat yleensä sotkevat Suomen kuvioiden rakentamisen) sekoitti nimekkään vastustajan pakan toistuvasti. Mitä pidemmälle peli eteni sitä vahvemmin tuli esille venäläisten luisteluvoima suomalaisten hieman väsyessä. Mutta lopputulos ratkaisee.

Oliko Suomea vastaan ikävä pelata? Tietenkin, koska Suomen peli perustui Venäjän hyökkäysten torpedoimiseen ja mitätöimiseen. Venäjä olisi halunnut pelata ”vapaasti” omilla vahvuuksillaan. Siihen ei Suomi antanut tilaisuutta ennen kuin aivan lopussa.

:::::::::::::::::::::::::

Entä sitten loppuottelu? Suomen tarinan piti päättyä riemukaaren siintäessä silmissä. Täytyy myöntää, että oma uskoni horjui, mutta leijonat osoittivat sitkeytensä ja taistelivat voiton.

Kanada-ottelu muistutti loppuvaiheessa kidutusta, uhri vain ei suostunut ”tunnustamaan” tappiotaan.

Hämmentävää oli katsoa, kuinka pelaajat turnauksessa yksi toisensa jälkeen nostivat tasoaan siitä, mitä heiltä odotettiin. Tässä olisi ehkä joukkuedynamiikan tutkijalla opinnäytetyön paikka. Usein todetaan, että altavastaaja voi voittaa yksittäisen ottelun, mutta tappio tulisi, jos pelattaisiin viiden ottelun sarja. Selittämättömäksi jää, kuinka Suomi voitti neljä ”yksittäistä” huippuottelua (Ruotsi, Venäjä, Kanada kahteen kertaan).

Marko Anttila ”kasvoi” (203 cm!) kolmessa viimeisessä ottelussa joukkueen taistelutahdon symboliksi. Raskaissa turnauksissa (MM-kisat, playoff-ottelut) näkee joskus yllättäviä sankareita. Pelaajat, jotka ovat olleet runkosarjapelaajina hyviä erottuvat pudotuspeleissä odottamattomalla tavalla loistokkuudellaan. Mistä moinen? Paremman puutteessa sanon: kun muut väsyvät, väsyy sankaripelaaja vähiten. Ehkä kysymys on lopulta tahdonvoimasta, joka odottaa täyttymystä.

Urheilun suola on, kun etukäteen tappioon tuomittu nousee tuhkasta ja näyttää taivaan merkit kaikille. Ihmiset haluavat asettua - etukäteen laskien - todennäköisen häviäjän asemaan ja elätellä pientä toivonkipinää.

Kuka unohtui? Maalivahti Kevin Lankinen tietenkin. Ennen vanhaan - vanhoina huonoina aikoina - minua harmitti, kun maalivahti valittiin ”aina” Suomelta parhaaksi pelaajaksi. Muu joukkue ei siis mielestäni pelannut riittävän tasokkaasti. Nyt pelasi, joten maalivahdin saattoi hyvällä omallatunnolla palkita.

Summa summarum, Harri Pesonen sen sanoi: "oli hienoa nähdä, että kaveri vieressä haluaa, että sä onnistunut".