Demokratia koetuksella, mutta populismin haasteet ovat suuremmat

Oikeistopopulistien eteneminen europarlamenttivaaleissa on tapahtunut tosiasia, mutta onko asetelmasta kasvanut sellainen teflonpinta, ettei mikään voi heikentää oikean laidan populismia? Ihan näin ei ole. Joskus tuntuu siltä, että populistiset ryhmät itse tekevät kaikkensa pienentääkseen suosiotaan.

Tällaisesta on esimerkkinä räikeä tapaus, jossa Itävallan yhden hallituspuolueen, oikeistopopulistisen vapauspuolueen (FPÖ) johtajaan ja varakansleriin Heinz-Christian Stracheen liittyvä korruptioskandaali johti hallituksen hajoamiseen.

Kysymys näyttää olevan Strachen häikäilemättömästä pyrkimisestä valtaan keinoilla millä hyvänsä. Tämä johti Venäjältä (?) viritettyyn ansaan, joka on mahdollistanut vaalivaikuttamisen kautta sekaantumisen Itävallan päätöksentekomekanismeihin.

Euroopan laajuisesti oikeistopopulistit ovat pyrkineet luomaan ulospäin kuvan, että voimasuhteiden muutokset äärioikeiston hyväksi johtuvat kansalaisten ”luonnollisesta” reaktiosta epäisänmaallisesti käyttäytyviä perinteisiä puolueita vastaan. Vanhojen puolueiden ”virheitä” ovat kaiken salliva maahanmuutto ja isänmaan myyminen EU:lle. Kysymys ei siis olisi tämän mukaan oikeistoideologisesti sävyttyneestä valtapolitiikasta, vaan itselle – omalle maalle - vahingollisen toiminnan torjumisesta.

Ajatus ei ole kestävällä pohjalla, vaikka oikeistolainen populismi pyrkii markkinoimaan itseään ”järjen äänenä”. On yritetty luoda kuva, että oikeistopopulismin oikeutus on johdettavissa vanhojen puolueiden luomasta demokratian rämettyneisyydestä: liberaali demokratia on tuhonnut itseään sisältäpäin antamalla ”kaiken sallivalle” vapaamielisyydelle luvan tuhota kansakunnan sielua.

Tietenkin tämä on propagandaa, jolla on vyörytetty etua äärioikeistolle. On totta, että liberaalin demokratian puolustusmekanismeissa on ollut aukkoja, jotka osin johtuvat ylimielisestä suhtautumisesta populistisia tahoja kohtaan. Viime aikojen ääriryhmien menestys on toisaalta sitonut demokraattisia voimia tiukemmin yhteen, kuten osin kävi europarlamenttivaaleissa. Toinen liberaalin demokratian käyttämä taktiikka on populistien vastuuttaminen.

:::::::::::::::::::::

Historiallisesti katsottuna kylmän sodan bipolaarinen maailmankäsitys on muuttunut oikeistopiirien käsittelyssä sekavaksi vyyhdeksi kansainvälisiä suhteita, jossa taustalla on Venäjän saavuttamien geopoliittisten asemien vahvistaminen lännestä tarjottavan tuen kautta. Samaan tähtää yhdistelmä, jonka muodostavat Länsi-Euroopan oikeistovoimat – Itä-Euroopan autoritaariset hallinnot - Yhdysvaltain oikeistokonservatiivit ja suurvallaksi pyrkivä Venäjä.

Kuviota ovat kiusallisesti sotkeneet Itävallan esimerkin mukaiset rötökset ja Steve Bannonin kaltaisten umpioikeistolaisten tahojen valtapyrkimykset. Bannon ikään kuin pyrkii ohjamaamaan taustalta asioita ”oikeaan oikeistolaisuuteen”. Bannonin rooli on muodostumassa ainakin osittain kiusalliseksi niille ryhmille, joille hän pyrkii tyrkyttämään tukeaan: läntisellä liberaalilla demokratialla on niin vahva asema, että se pystyy hyödyntämään populistien hairahdukset – vaikkapa Bannonin tapauksen - omaksi hyväkseen.

Steve Bannon toimii yhteen Italian oikeistopopulistien johtajan Matteo Salvinin ja Ranskan kansallisen liittouman Marine Le Penin kanssa. Salvini on kerännyt ympärilleen ryhmän, johon kuuluvat Le Penin lisäksi Tanskan kansanpuolue, Viron Ekre, Saksan Afd ja Hollannin Vapauspuolue. Pakkaa sekoittaa nimenomaan Venäjä, koska osa edellä mainituista voimista ei halua ratsastaa Venäjällä. Osaa oikeistovoimista uhkaa myös vaalitappio omissa kansallisissa valeissa. Tilanne ei siis ole mitenkään trendinomaisesti etenevä, vaan moneen risteävään suuntaan etenevä.

Ruotsin Jimmie Åkesson on esimerkki ”maltillisesta oikeistopopulistista”, joka ei mitenkään halua laskea Venäjä-kortin varaan, ja jolle Salvinin ryhmittymä on etäinen. Suuri osa oikeistopopulisteista haluaisi sitoa keskinäisen yhteistyön maahanmuuttokysymyksiin ja ”kristilliseen arvopohjaan” sotkematta siihen suurvaltapolitiikkaa, erikseen Venäjä-politiikkaa tai monia kansallisia painotuksia.

Olen näissä kirjoituksissa kuuluttanut luontevaa suhtautumista Venäjään. Nyt on taipumus politikoida juuri päinvastaiseen suuntaan: Italian ja Ranskan oikeisto mielistelevät Venäjää ja Suomen Halla-aho ajaa yksioikoisen kielteistä näkemystä.

Oikeistoliikkeen suuri ongelma on ollut, että siltä puuttuu riittävä määrä yhteisiä teemoja, ja vaikka nyt onkin odotusarvo, että yhteinen tahtotila löytyy, veikkaan, että yhteistyöpyrintö on vain väliaikainen vaihe, joka murtuu, kun valtaa ruvetaan vaalien jälkeen jakamaan.

Oikeistoryhmillä on haaste, miten saada eri ryhmien edustajien käyttäytyminen jonkinasteisen kurin piiriin. Nyt näyttää siltä, että vähän päästä joudutaan selittelemään edustajien epäkorrektia tai suorastaan laitonta käyttäytymistä. Kärsijöinä ovat populistien omat lahjakkaat ja asiansaosaavat kansanmiehet ja – naiset.

Oikeistolainen trendi tulee väistymään vastuun lisääntyessä sekä kansallisella että EU-tasolla. Samaan suuntaan vaikuttaa eri ryhmien eripura noudatettavasta linjasta. Kun äänestetään, niin mitä oikeastaan äänestetään? Olen näkevinäni tuloksissa vanhan liiton vastaiskun ainakin henkisellä tasolla.

Käytyjen EU-vaalien seurauksena syntyi epäyhtenäinen kuva Euroopan poliittisesta kentästä. Vihreät etenivät, mutta vakiintuneista perinteisistä ryhmistä konservatiivit taantuivat. Sosiaalidemokraattien menestys vaihteli maasta toiseen siirryttäessä ja oikeistopopulistien eteneminenkin tapahtui sekin lähinnä maakohtaisesti, ei kattavasti.