Tommi Uschanovilta (s. 1975) ilmestyi vuonna 2015 teos ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015), jossa hän pohti monipuolisesti toisen maailmansodan jälkeisiä yhteiskunnallista ilmiöitä erityisesti yhteiskunnallisen optimismin ja pessimismin näkökulmasta. Olen kiinnostunut samoista asioista, olenhan elänyt tuon ajan suurimmaksi osaksi itsekin. Käytän ohessa Uschanovin tekstiä omien ajatusten ”sytykkeenä”.
En yritäkään väittää, että tässä kirjoituksessa pystyisin kokonaisvaltaiseen arvioon ajasta, jonka olemme eläneet. Otan käsittelyyn hajamietteitä erityisesti 1960-luvulta. Kiinnitän huomiota tapauksiin, jotka saattaisivat olla yleistettävissä koko aikaa kuvaaviksi ilmiöiksi. Yritän briifata kolmea teemaa: 1960-luvulla tapahtunutta yhteiskuntatieteiden nousua, samanaikaista historiatieteen vaipumista epämuodikkaaksi ja väitettyä ideologioiden loppua.
Liberaalin demokratian lyödessä läpi monet tutkijat julistivat ideologiat loppuneiksi. Tässä tarkoitettiin läntisten Euroopan maiden sisällä tapahtunutta kehitystä: taistelu vasemmiston ja oikeiston välillä laimeni. Näin varmaan tapahtuikin pääpiirteissään, mutta samalla tapahtui nuorison läpimurto, jolla asetettiin edeltävien sukupolvien elämäntavat ja ajattelutapa kyseenalaiseksi. Varhainen globalisaatio pienensi maailmaa ja sai kapinoivat nuoret kiinnostumaan kehitysmaiden ongelmista. Ideologioiden julistaminen kuolleiksi tuntuu liioittellulta.
Mikä sai julistamaan ideologiat loppuneiksi? Yhteiskunnan alempien luokkien vaurastuminen ja irtaantuminen suoranaisesta köyhyydestä oli yksi syy. Varsinaiset luokkasodat olivat taaksejäänyttä elämää. Ne liudentuivat taloudellisen kasvun myötä hallittavaksi erimielisyyksiksi. Tietenkin ideologioiden väljähtyminen näytti erilaiselta erilaisissa yhteiskunnaissa: Ruotsia ja Italiaa on vaikeaa rinnastaa ideologisessa asetelmassa.
Vielä 1930-luvulla vallinnut taistelu yhteiskuntaluokkien välillä vaihtui maailmansodan jälkeen idän ja lännen väliseksi kylmäksi sodaksi. Viime mainittu perustui sekä valtataisteluun että ideologioiden kamppailuun. Ideologiat eivät loppuneet, ne vain muuttuivat blokkien välisiksi.
Ideologioiden loppu -ajattelutapa kumpusi eräästä toisesta käsitteestä, nimittäin konvergenssiteoriasta jolla tässä yhteydessä tarkoitettiin erilaisten yhteiskuntajärjestelmien eron supistumista ja lopulta kokonaan katoamista. Tämä n ajattelun mukaan sosialismi ja kapitalismi lopulta yhdentyisivät. Konvergenssi siis haastoi jyrkän blokkirajan. Konvergenssiteoria oli suosittu ajatus eräässä vaiheessa, mutta hiipui ajan myötä.
Konvergenssin jatkokehittelyyn kuului ajatus, että kaikki yhteiskuntamallit kävisivät läpi samat kehitysvaiheet: jotkut vain olivat pidemmällä tässä kuin toiset. Toisaalta Yhdysvalloissa pohjoismaiset demokratiat nähdään usein – sikäläisen karkean jaottelun mukaisesti – sosialistisina. Pohjoismaat voitaisiin siis nähdä yhtäältä konvergenssin toteutumina.
Se Yhdysvallat, mistä tuolloin puhuttiin oli erilainen kuin se, jonka nyt näemme edessämme. Verotuksen progressio oli maailmansodan päättymisen jälkeen ja pitkälle 1960-luvulle saakka nykyistä paljon jyrkempi ja saattoi vaikuttaa siihen, että Yhdysvallat nähtiin hyväksyttävämpänä. Tätä on silti vaikeaa todistaa, koska oman muistikuvani mukaan ”amerikkalainen imperialismi” koettiin laajalti nuorison piirissä vastenmielisenä 1960-luvulla. Eri aikakausia on erittäin vaikeaa verrata tosiinsa.
:::::::::::::::::::
1960-luvulle tultaessa sosiologia, kasvatustiede, psykologia ja muut yhteiskuntatieteet kokivat merkittävän arvonnousun, joka liittyi ajan kehitysoptimismiin. Väittäisin, että ihmiset olivat sotimiseen kyllästyneinä valmiit omaksumaan uutta tulevaisuuteen suuntautuneen odotuksen kautta. Siksi yhteiskuntatieteet kokivat merkittävän arvonnousun.
Uschanov lainaa kirjassaan useita eri lähteitä, jotka kertovat historiatieteen tietynlaisesta alamäestä. Historiankirjoitus ei ollut kaiken kehitysinnon keskellä edistyksen lähde, vaan pikemminkin edistyksen unohtama ja kaihtama.
Ei voi välttyä ajatukselta, että silloin niin muodikas yhteiskunnallinen analyysi ylenkatsoi silloisten tapahtumien historiallisia juuria. Edistysoptimismi kohdisti - suuren innon vallassa - huomion meneillään olevaan yhteiskunnalliseen vaiheeseen ja siinä tapahtuviin ilmiöihin.
Ajanjakso suorastaan tulvi uusia tiedon lähteitä. Uudet julkaisut kertoivat tieteen uusista saavutuksista ja tartuttivat innon tavalliseen ihmiseenkin: haluttiin loitontua menneestä. Uschanov toteaa, että ”historiattomuuden tuntu oli 1960-luvun puolessa välissä voimakas”. Monet historioitsijat kiinnittivät huomiota historiantutkimuksen epäsuosioon. Haluttiinko katkaista yhteys menneen ja nykyisyyden väliltä, koska yhteiskuntatieteet veivät päähuomion?
Kontrasti on jyrkkä nykypäivään, kun otetaan vertailukohteeksi se kansalaissotaa koskeva kirjojen tulva, joka meille tarjottiin vuoden 2018 aikana. Tuntui todella, että historia haluttiin nähdä jatkumona, tämän päivän yhteiskunnallisten olojen selittäjänä.
Minulla on tuntuma, että historiantutkimus ja historiankirjoitus ovat tänään suosionsa huipulla. Nyt elämme aikaa, jolloin uudet asiat kytketään menneeseen luontevasti. Historia, nykyaika ja orastava tulevaisuus muodostavat jatkumon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti