Liberaalidemokratia ja populismi

Juha Herkman on kirjoittanut teoksen ”Populismin aika” (Vastapaino, 2019), jota käytän seuraavassa lähteenäni tuodakseni oman kiinnostukseni esille tähän paljon puhuttuun teemaan. Herkman pyrkii määrittelemään populismin todeten samalla, miten monet tukijat ovat törmänneet määrittelyn vaikeuteen. Yksi vaikeus on siinä, että populismi on liitetty niin moneen erilaiseen liikkeeseen lähihistoriassa. Onko siitä edes eksaktin tutkimuksen tutkimuskohteeksi? Oli tai ei, haaste on varmaan siinä, että populismia tulee sisään ovista ja ikkunoista. Sitä on mahdotonta sivuuttaa. Sitä on siis tutkittava.

Keskityn tässä liberaalin demokratian ja populismin suhteeseen. On helppoa yleisellä tasolla liittää esimerkiksi brexit ja Donald Trump, maahanmuuttokielteisyys ja nationalismi monissa eri muodoissaan populismiin.

Populismia sinänsä on tutkittu jo 1960-luvulta lähtien (esimerkiksi agraaripopulismi elinkeinorakennekysymyksenä) mutta ajankohtaistuminen on aivan viime aikojen asioita.

Herkman viittaa populismin määrityskysymyksessä hollantilaislähtöisen Cas Muddenin tulkintaan, jonka mukaan populismi on ideologia, jossa yhteiskunta jaetaan ”kahteen homogeeniseen ja toisiaan perustavalla tavalla vastustavaan ryhmään, `puhtaaseen kansaan´ ja `turmeltuneeseen eliittiin´ ja jonka mukaan politiikan tulisi olla tuon kansan yleisen tahdon ilmausta”.

Sitten Herkman esittää oman määritelmänsä populismista: ”Populismi on poliittisen itsemäärittelyn affektiivinen prosessi, jossa rakennetaan vastakkainasettelu kahden kuvitellun ryhmittymän , väärinymmärretyn kansan ja sitä uhkaavien ryhmien (eliitit, maahanmuuttajat tai muut vähemmistöt) välille. Itsemäärittelyssä käytetään ajankohdan poliittisiin vaatimuksiin sopivia ideologisesti ja moraalisesti latautuneita merkitsijöitä.”

Molemmissa määritelmissä vastakkainasettelu on avainsana ja molemmissa puhtaan/väärinymmärretyn kansan vastapoolina on ”kansaa” uhkaava voima, olipa se sitten eliitti tai jokin muu ryhmä.

:::::::::::::::::

Populistien harjoittaman kritiikin tai suoranaisen vastustuksen kohde – silloin kun puhutaan edustuksellisesta demokratiasta – on epäluottamus ”edustuksellisuuden toimivuutta kohtaan”. Populistikriitikoiden mukaan unohdettu kansa ei saa omaa edunvalvontaansa hyväksytyksi liberaalin demokratian mallissa. Tämä viittaa siihen, että suoran demokratian vaikuttamisen keinoja ei populistien mielestä ole riittävästi käytössä.

Toisaalta liberaali demokratia jo perusluonteeltaan luo sellaisen poliittisen ympäristön, joka sallii – itseensä kohdistuvana (!) - populistisen protestin esilletuonnin. Liberaaliin demokratiaan on suorastaan sisäänrakennettuna arvostelun salliminen, kun taas populistien monissa maissa suosimissa autoritaarisissa järjestelmissä kritiikki saatetaan hyvin tylysti torjua tai peräti kieltää. Tässä en lue liberaaliin demokratiaan suvaitsematonta pienen vähemmistön ”ääriliberalismia”.

Myös suhtautumisessa enemmistön ja vähemmistön valtaoikeuksiin on eroja liberaalin demokratian ja populismin välillä: liberaalidemokratia puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, kun taas populismi tukeutuu enemmistön valtaan. Esimerkiksi Viktor Orban on heittänyt haasteen liberaalille demokratialle tunnustamalla avoimesti, että on illiberaalin järjestelmän kannalla. Orbanin populismista juuret johtavat siis illiberalismiin.

Herkman toteaa, että korkean elintason liberaaleissa demokratioissa oikeistopopulistien etnisyyteen liittyvät vastakkainasettelut ovat yleisiä, kun taas esimerkiksi Etelä-Amerikassa populismi on pohjautunut eliitinvastaisuuteen ja taloudellisen tasa-arvon lisäämiseen.

Pohjoisissa demokratioissa konsensuspolitiikka on saanut populistien ärtymyksen niskoilleen. On taipumusta leimata konsensuksen harjoittajat ”kaikki samanlaisiksi”, yhtä korruptoituneiksi.

Varsin yleinen populistien syytös koskee hyvinvointivaltion etuisuuksia, jotka populistien mukaan tulisi ”varata oman maan syntyperäisille kansalaisille”. Vähemmistöjen oikeudet turvaava perustuslaki onkin monien oikeistopopulistien silmätikkuna. Niinpä populistit ovat pyrkinet muuttamaan perustuslakia tai sitten kohdistaneet siihen kovaa kritiikkiä.

Liberaalidemokratia on tiukassa testissä koskien nimenomaan taistelua oikeuslaitoksen riippumattomuudesta. Herkman toteaa, että liberaalidemokratia on joissakin maissa koko ajan koetuksella: jos annetaan jossakin asiassa periksi saatetaan joutua periksiantamisen kierteeseen.

Liberaalidemokratia hyväksyy populismin osaksi demokratiaa, mutta vierastamisen tunne tulee siitä, että populismi ei kunnioita edustuksellisen demokratian vakiintuneita instituutioita. Se ottaa usein itselleen isomman roolin kuin se todellisuudessa ansaitsee: unohdetun kansan puolustaja esiintyykin koko kansan puolestapuhujana!

Populismin vahvuus riippuu siitä, miten vallitsevana aseman se on saanut yhteiskunnassa. Menestyessään se jättää selvän jälkensä demokratiaan. On tapauksia (Unkari, Puola) jossa liberaalidemokratia on murentunut oikeistopopulistien puristuksessa.

::::::::::::::::::

Populismiin suhtaudutaan liberaalidemokratioissa yleensä kriittisesti, mutta on myös näkemyksiä, joissa populismi toimii eräänlaisena demokratian korjausliikkeenä. Se toimii tällöin ”havahduttajana”, kuten Herkman sen määrittelee. Populismi on tällöin - ihmisten oman kokemuksen perusteella - sivuun joutuneiden tarpeellinen vaikutuskanava myös liberaalidemokraattisissa olosuhteissa. Se voi herättää ennen näkemätöntä aktiivisuutta politiikassa (äänestysprosentin nousu) ja joskus se voi saada aikaan kiinnostuksen politiikkaa kohtaan ensimmäistä kertaa ihmisen elämässä.

Populistinen lähestymistapa voi erottua perinteisestä politiikan harjoittamisesta kielen tai kielikuvien perusteella. Populistit ovat usein normaaliin poliittiseen jargoniin kyllästyneitä ihmisiä. Monet populistipoliitikot ovat supliikin mestareita.

Populistipuolueet voivat löytää sellaisia uusia politiikan tekemisen väyliä, joita perinteiset puolueet eivät ole onnistunet löytämään, eivät ainakaan riittävän painokkaasti. Populismi yhdistelee usein sellaisia arvo- ja ideologia-asetelmia, joita ei aiemmin arvattu olevan olemassakaan. Populismi voi siis toimia perinteisten puolueiden kannustimena uusien näkökohtien löytämisessä.

::::::::::::::::::

Populismin uhkat liittyvät useimmiten sen tapaan yksinkertaistaa yhteiskunnallisia ongelmia. Tämä on johtanut usein kyvyttömyyteen lunastaa annettuja lupauksia.

Populistit voivat aiheuttaa hämmennystä niin pitkälle, että normaalit päätöksentekomenettelyt estyvät. Donald Trump on elävä esimerkki poliittisten käytäntöjen muuttamisesta niin, että päätöksenteko on vakavasti vahingoittunut.

Juha Herkman nimeää populismin suurimmaksi vahinkovaikutukseksi sen, että demokratia vääntyy autoritaariseksi vallankäytöksi, kuten joissakin Euroopan maissa on tapahtunut.

Herkman esittää lähteisiinsä viitaten, että populismin vaikutus on kansallisella tasolla suurempi kuin paikallisella tasolla. Rohkenen väittää, että näin ei välttämättä ole. Tämä on nähty monissa kunnanvaltuustoissa.

Erilaisilla yhteiskunnilla on erilaisia tapoja (ja kykyjä) sulauttaa populistisia (tai vastaavia) näkemyksiä itseensä. Suomalainen yhteiskunta on ehkä sulauttavimpien joukossa: Veikko Vennamon ja Timo Soinin populistit, kansandemokraatit 1940- ja 1970-luvulla , äärioikeisto 1930-luvulla ovat kaikki esimerkkejä siitä, että eristäminen ei välttämättä ole tuloksellisin linja. Populistiset liikkeet voi syleillä vaarattomiksi. Tässä on liberaalidemokraattisen mallin suuri voima.

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie pienen osan maailmaa onnistujaksi.