Homo sovieticus ja nykyvenäläinen mentaliteetti

Uudessa Le Monde Diplomatiquessa 2/2019 on julkaistu Novaja Gazetan tekemä haastattelu, jossa tutkijaprofessori Grigori Judin kertoo, millainen nykyvenäläinen on ja miten tarve yhteisölliseen toimintaan Venäjällä syntyy. Haastattelu on julkaistu nimellä ”Pelokkaiden atomien maa”. Referoin osaa haastattelusta ohessa ja kommentoin tarpeellisilta osin.

Melko yleinen väite on, että homo sovieticus olisi Neuvostoliiton jäljiltä edelleen hallitseva ihmistyyppi Venäjällä. Neuvostoihmisessä oli tämän mukaan yleinen halu noudattaa yhdenmukaisuutta (kollektivismia) kaikessa elämään liittyvässä.

Judinin mukaan neuvostoihmisen ”prototyypin ytimenä oli vahva kollektiivisen aatteen kannatus sekä suora viha individualismia kohtaan”. Sitten Judin yhtäkkiä hylkää neuvostoihmisen (ja venäläisen) stereotypian ja sanoo suoraan, ettei näille mielikuville sen enempää neuvostoihmisistä kuin venäläisistäkään ”löydy mitään totuuspohjaa”!

Individualismia ja kollektiivisutta on ylipäänsä vaikeaa asettaa toistensa vastakohdiksi, voidaan puhua vain niiden suhteesta. Jos välttämättä halutaan käyttää tätä jakoa niin Judinin mukaan ”nykyvenäläinen on selkeästi enemmän individualisti kuin kollektiivisesti suuntautunut”. Hän jopa toteaa, että venäläiset ovat hyvin individualistisia maailmanlaajuisen mittapuunkin mukaan.

Mistä tämä kaikki johtuu? Judin mukaan polarisoituneen individualismin ja kollektivismin suhdetta tasoittavat instituutiot puuttuvat Venäjältä. Ne ”tukahdutettiin” Neuvostoliiton hajoamista seuranneena sekavana aikana. Ryhdyttiin liberaalidemokraattisen valtion perustamiseen, josta kuitenkin otettiin vain liberalismi, mutta demokratia unohtui.

Alkoi kehitys, jossa tavoitteena oli markkinatalouden rakentaminen, talouskasvun edistäminen ja riittävän kilpailun luominen. Ihmisiä opetettiin siihen, että ”jokaisen oli pidettävä huolta itsestään”. Usko yhdessä tekemiseen menetti dramaattisesti merkitystään. Judin pitää ongelmallisena näin syntynyttä yksilökeskeisyyden vallitsevaa asemaa ja yhteisöllisyyden alennustilaa. Tässä tullaan villakoiran ytimeen: on syntynyt käsitys, että yhteisöllisyys merkitsee sitä, että yksilö ei halua tukea muiden aloitteita, koska ei ymmärrä niiden hyödyttävän myös itseään.

Todellisuudessa - Judin toteaa – asia on juuri päinvastoin! Kun kollektiivinen (yhteisöllinen) pohja puuttuu, ”ihmiset alkavat nopeasti kyseenalaistaa sen, miksi muiden saavutuksista pitäisi iloita”. Yhteisöllisyys on siis ensin ja sen varaan voidaan vasta rakentaa yksilölliset pyrinnöt.

Edellä olevasta tulee mieleen vertailu pohjoismaisen luottamusyhteiskunnan ja venäläisen yhteiskuntamallin välillä. Luottamusyhteiskunta tarvitsee pitkän ajan kehittyäkseen. Täytyy siis aikaansaada vuosikymmenien ajan sitä tukeva kulttuuri. Tämän tulkinnan mukaan Venäjällä yhteisöllisyyden edellytykset eivät ole saaneet aikaa ja tilaa kehittyä.

Yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnettua luottamusta on mitattu maittain ja todettu, että ne valtiot, joissa on voimassa universaali hyvinvointipolitiikka (kaikille myönnetyin etuuksin ilman tarveharkintaa) menestyvät hyvin, kun taas tarveharkintaa noudattavat menestyvät huonommin.

Kysymys ei ole tietenkään vain luottamuksesta viranomaisiin vaan myös kanssaihmisiin.

Luottamusyhteiskunta on hyvä käsite, eräänlainen mittari yhteiskunnan toimivuudelle. Suomessa kuntapalvelut, poliisi ja armeija saavat korkeita arvosanoja mitattaessa ihmisten luottamusta keskeisiin instituutioihin. Pohjoismaissa olemme luottamuksessa huomattavasti edellä useita muita valtioita. Tietenkin instituutioiden on pitänyt ansaita luottamus.

En halua nostaa omaa maata tikun nokkaan kehuttavaksi. Paljon on vielä täälläkin tekemistä ja osittain on nähtävissä luottamuksen rapautumista, mutta epäilen, että Grigori Judin hahmottaa asian niin, että yhteisöllisyys luottamusyhteiskunnan kehyksenä tarjoaa myös yksilöille parhaat kehittymismahdollisuudet.