Mauno Koivisto ja punamullan strategiat

Seppo Lindblom ja Pekka Korpinen ovat toimittaneet Mauno Koiviston ajatteluun perehdyttävän muistelukirjan ”Merkillinen Mauno” (Otava, 2019), jota ei voi pitää elämänkertana, vaan näkökulmakokoelmana – eräänlaisena läpivalaisuna - Koiviston elämään tutkijana, poliitikkona, valtiomiehenä ja ihmisenä. Keskityn tässä kirjoituksessa aikaan ennen Koiviston presidenttiyttä.

Teoksen toimittajat ovat koonneet kirjoittajiksi laajan joukon Koiviston hyvin tunteneita poliitikkoja, tiedemiehiä ja median edustajia. Kaikkiaan kirjoittajia on neljätoista. Mukana ovat muun muassa Eero Huovinen (mielenkiintoinen siksi, että hän kuvaa Koiviston vahvoja uskonnollisia pohdintoja), Kalevi Kivistö, Paavo Lipponen, Tarja Halonen, Jaakko Kalela, Unto Hämäläinen, Juhani Kaskeala ja Mikko Majander.

Kirjassa kytketään Koiviston ajattelu ja käytännön politiikka toisiinsa hyvin mielenkiintoisella tavalla. Itseäni kiinnosti voimakkaasti Koiviston 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun tutkimuspohdinnat ja oppinäytetöiden syntyprosessit tohtorinväitöskirjaan saakka Tapio Bergholmin ja Paavo Löppösen tulkitsemina. Tutkimuksien työelämän sosiologianäkökohdilla oli selvä vaikutus Koiviston myöhempiin näkemyksiin poliitikkona.

Erittäin mielenkiintoinen on Bergholmin kirjoittama osuus, joka koskee Koiviston varhaista taistelua Turun satamassa kommunisteja vastaan. Huomioitavaa on, että SKDL:n nousi syksyn 1945 vaaleissa Turun kaupunginvaltuuston suurimmaksi ryhmäksi kaksinkertaisella paikkamäärällä sdp:hen verrattuna (18-9). Koivistosta tuli sdp:n poliittisen verkoston osa. Taisteltiin Suomen tulevaisuuden suunnasta. Työnantajien ja työntekijöiden ristiriitatilanteessa satamassa Koivisto tuntui pettyvän molempiin osapuoliin!

Koivisto myöntää olleensa ”samajätkänä” jyrkkä antikommunisti, mutta silotti myöhemmin mielipiteitään maltilliseen suuntaan. Lähimpänä 1940-luvun Koivistoa ”taistelutoverina” oli Unto Varjonen, molemmat isoja korstoja.

Tässä keskityn kuitenkin Koiviston näkemyksiin punamultahallitusten strategina ja taustavoimana. Seppo Lindblom ei pidä nimestä ”kansanrintamahallitus” vasemmiston ja keskustan yhteistyöpyrintöjen kuvaajana, vaan puhuu mieluiten yhteistyöstä. Koko käsite kansanrintama on itäistä perua ja liittyi Neuvostoliiton pyrkimyksiin vyöryttää haluamiaan voimia yhteistyöhön.

Neuvostoliitolle sosiaalidemokraatit olivat päävastustaja, ei suinkaan oikeisto. Katsottiin, että taistelu työväen sieluista oli molempien intressinä.

Koivisto lienee ajatellut, että ainakin jonkinasteinen konvergenssi (yhteensulautuminen) olisi ollut mahdollista sosialismin ja kapitalismin välillä. Näinhän ei käynyt, jollei sitten sulautumisena pidetä skandinaavista mallia.

Pyrkiessään hallitustasolla keskustan ja vasemmiston yhteistyöhön hän joutui työskentelemään vastavirtaan, koska yhteistyöhön kohdistui paljon pelkoja ja ennakkoluuloja. Yhteistyöhön kannusti kuitenkin jo yhteiskuntarakenteen muutoksesta johtuva sosialidemokraattien kannatuksen nousu.

Kansanrintamaa käytettiin pelinappulana, toisaalta se herätti uhkakuvia yhteiskuntajärjestelmän muutoksesta, toisaalta herätti valtapoliittisia toiveita. Vaati taitoa luovia intrigien välissä. Oman ongelmansa muodosti sosiaalidemokraattien sisäinen hajaantuneisuus.

Koivisto nousi poliitikon urallaan kaksi kertaa pääministeriksi, vuosina 1968 ja 1979. Hän paneutui tiedemiehen otteella vallitseviin kiistoihin.

Pohdinnoissaan Koivisto päätyi linjaamaan oman sosialisminsa ”bernsteinilaiseksi” (”tärkeintä on liike, ei päämäärä”, jonka tulkinnan tosin jo ”revisionismin isä” Eduard Bernstein 1900-luvun alussa torjui). Koiviston linjan voisi määritellä pienin askelin tapahtuvaksi edistykseksi. Yhteiskunnallinen kehitys oli jatkuvan arvioinnin kohteena. Dogmaattisuus ei tullut kysymykseen.

Nuoret radikaalit vasemmistolaiset olivat Koiviston vastapelureina. Koivisto suhtautui heihin isällisellä opastuksella. Muistan kuinka näyttelijä Kirsti Wallasvaara joutui ”Jatkoaika” -talk showssa vuonna 1968 Koiviston hieman huvittuneen, mutta ymmärtävän kritiikin kohteeksi.

Seppo Lindblom tulkitsee koivistolaista yhteiskunnallista tavoitetta siten, että hyvinvointiyhteiskunta on paljon parempi käsite kuin sosialismi. Valtiolle ei pitänyt asettaa ylivoimaisia tehtäviä kannettavaksi. Konkreettinen sisältö oli ytimessä ei teorioissa, vaikka Koivisto teoreettista pohdintaa arvostikin.

Sosiaalidemokraattien sisäisessä osapuolijaossa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Koivisto ei ilahtunut Väinö Tannerin valinnasta puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1957 eikä Honkaliitosta vuonna 1962. Ehkä voisi sanoa, että Koivisto oli keskitien kulkija. Luonteva yhteistyökumppani oli maalaisliitto/keskustapuolue. Myös muuri SKDL:ään madaltui. Kuusikymmentäluvun puolessa välissä sosiaalidemokraattien viileät ja ajoin vihamieliset välit Neuvostoliittoon lämpenivät, samoin suhteet Kekkoseen.

Punamullalle oli sosiaalinen tilaus vuoden 1966 vaaleissa. Neuvostoliitto seurasi tarkasti varsinkin SKDL:n poliitikkojen (Alenius, Kivistö) pyrkimystä lähestyä sosiaalidemokraatteja. Kun aloitteentekijöinä olivat suomalaiset sosialistit eivätkä Neuvostoliiton kommunistit oli vastareaktio tyrmäävä. Sama toistui kansainvälisesti: NKP:n dogmaattiset opit vyöryivät tankkien myötä Tsekkoslovakiaan elokuussa 1968. Valtapolitiikka jylläsi, ei veljellinen yhteistyö. Vasemmisto vastusti miehitystä lähes saumattomasti, vain pieni vähemmistö irtautui tuomitsemislinjasta.

Kekkosen ja Koiviston välit olivat neutraalit 1960-luvulla, mutta Koivisto piti varansa, ettei joutunut liian likelle Kekkosta. Koivisto oli pannut merkille, että presidentin kovimman kritiikin kohteina olivat häntä lähinnä olevat poliitikot. Vasta myöhemmin Kekkonen alkoi tuntea pidättyvyyttä Koivistoa kohtaan, koska näki tässä kilpailijansa. Koiviston linjaa voisi kuvata itsenäiseksi, hän halusi luoda omat polkunsa, ei raivata niitä muiden kautta. Kekkosen muilta salassa tapahtunut ”kaupankäynti” jopa Suomen alueista Neuvostoliiton kanssa kavahdutti ja järkytti pääministerinä toiminutta Koivistoa.

Kekkonen ja Koivisto ajautuivat vähitellen vastatusten keskinäisissä suhteissa. Koivisto oli 1970-lulta lähtien nosteessa ja vanheneva valtionpäämies tunsi Koiviston uhkaavan hänen asemaansa, niin kuin sitten tapahtuikin 1980-luvun vaihteessa. Vuonna 1979 Kekkonen nimesi Koiviston pääministeriksi, mutta vastentahtoisesti.

Seitsemänkymmentäluvulla Koivisto kyllästyi kansandemokraatteihin, koska ei nähnyt niiden kantavan vakavaa vastuuta maan asioista.

Välirikko Kekkosen kanssa vuonna 1981 on moneen kertaan toistettu. Oleellista siinä oli, että muut johtavat poliitikot olisivat luovuttaneet Kekkosen mahtikäskystä. Koivisto oli toista maata ja haki tuekseen parlamentaarisen tulkinnan valtataistelussa.

::::::::::::::

Kirjassa Koiviston mediasuhteita tarkastelee toimittaja Unto Hämäläinen, joka vahvistaa monien aikalaisten näkemyksen, että Koivistolla oli ennen presidenttiyttä tiedotusvälineiden sympatiat puolellaan. Hänen katsottiin edustavan uutta virkistävää, vähemmän muodollista poliitikkotyyppiä, joka nähtiin muutoksena aiempaan. Presidenttinä Koiviston ja median suhteet olivat ajoittain kivuliaat. Presidentin oli joskus vaikeaa saada sanomaansa perille. Häntä pidettiin hieman vaikeaselkoisena ääneen ajattelijana, josta aiheutui tulkintaerimielisyyksiä valtionpäämiehen ja median välillä.

Presidenttinä Koivisto oli parlamentaarisen vakauden takuumies. Vain vuoden istuneet hallitukset olivat taakse jäänyttä elämää.

Olen tässä näinkin pitkää pohtinut punamullan teoreettisia ja käytännön lähtökohtia osin kevään vaalien jälkeisen poliittisen tilanteen johdosta. Hallituksen muodostaminen on kesken, mutta keskustan odotuksiakin suurempi romahdus teki etenemisen punamultapohjalta vaikeaksi.

::::::::::::::::::::

”Merkillinen Mauno” on kirja ajattelija Mauno Koivistosta. Nyt fundeeraamiselle annetaan tieteellinen kehys Koiviston opinnäytetöiden kautta, joihin hän panosti poikkeuksellisella tarmolla. Näyttää siltä, että Koiviston tekojen takana on vahva teoreettinen paneutuminen yhteiskunnan ilmiöihin. Teoksen esseiden kirjoittajat tarjoavat vuorovaikutteisen analyysin Koiviston filosofian ja toiminnan välille.