Entä jos siirtäisimme vallan asiantuntijoille?

Näin vaalien alla poliitikkoihin kohdistuvan arvosteluvyöryn alla tulee mieleen pitäisikö meidän siirtyä asiantuntijoiden johtamaan vallankäyttöön.

Asiantuntijavallan kannattajien pääpontimena on usein peitellysti tai avoimesti demokratian syyttäminen voimassa olevasta poliittisesta tilanteesta, jonka monet kokevat sekavana.

Asiantuntijavallasta voidaan käyttää nimeä meritokratia. Wikipedia määrittää meritokratian seuraavasti: ”Meritokratiaa voidaan pitää …. vastakohtana demokratialle, jos sillä tarkoitetaan yhteiskuntajärjestelmää, jossa johtajia ei valita kansansuosionsa vaan oletettujen kykyjensä perusteella”.

Yritän seuraavassa perustella, miksi meritokratia poliittisen järjestelmän korvaajana ei ole minusta perusteltua.

Yksi vaihtoehto voisi olla valistunut diktaattori. Hyvä muuten, mutta en tunne ainoatakaan diktaattoria, joka lupaavan alun jälkeen olisi pystynyt säilyttämään valistuneisuutensa. Fredrik Suuri? Napoleon Bonaparte (yritti korvata itsevaltiuden aikaiset asiantuntijat puhtaalta pöydältä omilla valinnoillaan)? Usein valistuneisuudesta on seurannut hirmuvalta ja muiden pakkoalistaminen.

Olen työurani aikana ollut erilaisten lautakuntien ja hallitusten esittelijänä eli asiantuntijaesittelijänä. Jos oma asiantuntemus ei riittänyt turvauduin organisaationi (tai ulkopuolisten) rautaisiin asianhallitsijoihin. Minä ja minun laillani monet muut ovat voineet todeta, että esittelyt ovat johtaneet yli 90 prosenttisesti asiantuntijaesityksen voimaan tuloon. Päätös on siis tehty poliitikkojen voimin, mutta asiantuntijuuteen perustuen. Edellä esitetyn perustella minun on vaikeaa ymmärtää, miksi katsotaan, että päätöksenteko edustuksellisessa demokratiassa perustuisi pelkästään poliittiseen mielipiteeseen, jos kerran asiantuntijamielipide ohjaa päätöksentekoa. En mene tässä finesseihin, mutta toki voi olla niin (ja joskus onkin), että esittelijä ei lähde yrittämään mahdottomia, vaikka viehätys esittää jotain hyvin poikkeavaa päätöksenteon pohjaksi olisi mielessä.

Yritän siis edellä sanoa, että myös valtionhallinnossa on rautaisia ammattilaisia, jotka ohjailevat poliittista päätöksentekoa tai ainakin he tuottavat vaihtoehtoisia ratkaisuja poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Poliittista järjestelmää (edustuksellista demokratiaa) on vaikea korvata meritokratialla, koska nykyinen järjestelmä perustuu pitkälle meritokratiaan.

En ole niin naiivi, että kuvittelisin, etteivätkö erilaiset edunvalvontatahot pyrkisi vaikuttamaan päätöksentekoon, usein onnistuenkin, mutta tässäkin viittaisin asiantuntijaesittelijän kykyyn, tahtoon ja osaamiseen, että päätöksenteko pysyy kuosissaan.

Olen näissä blogikirjoituksissa arvostellut enemmän ns. asiantuntijoita kuin poliitikkoja. Miksi? Koska olen nähnyt asiantuntijoiden käyttävän valtaa enemmän, kuin mihin heidän tiedolliset resurssinsa riittävät. Pahimmillaan asiantuntijat kokeilevat kepillä jäätä, josko tämä tai tuo avaus osuisi oikeaan. Kaikesta tästä huolimatta pidän sivistysvaltion suurena pääomana osaamista ja aitoa pyrkimystä hallita tiedolla (tunteita unohtamatta).

Politiikka ja asiantuntijuus eivät ole toistensa vastakohtia. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun poliitikon oma asiantuntijuus kilpailee tasapäisesti asiantuntijan tiedon tason kanssa. Nykyisin ahkerat kansanedustajat ovat esimerkiksi valiokuntayön kautta erittäin perehtyneitä oman alansa faktoihin. Sitä paitsi valiokunnat käyttävät asiantuntijamielipidettä oman kantansa muovaamiseen. Jokaisessa ministeriössä on asiantuntija-armeija, joka ohjaa päätöksentekoa.

Nykyisenä nettiaikana asiantuntijuus on muokkautunut monella tavalla. Moni kansalainen pystyy argumentoimaan asiansa hyvin oman, esimerkiksi työssä saavutetun asiantuntijuuden perusteella, joskin samaan hengenvetoon on todettava, että netti tarjoaa välineen myös vähäarvoiseen mielipidemanipulointiin.

Miksi sitten esimerkiksi sote-kysymyksessä ei päästä yksimielisyyteen kohtuullisessa ajassa? Siksi, että ongelmat ovat aidosti valtavia (Ruotsissa ja Yhdysvallissa terveydenhoitouudistus vei kymmeniä vuosia eikä loppua nähdä ehkä koskaan). Ns. lehmänkaupat ovat sitten asia erikseen ja on tunnustettava, että räikeissä tapauksissa politiikan tekoon kohdistuva arvostelu on enemmän kuin paikallaan.

:::::::::::::::::::

Mikä on poliittisen järjestelmän suuri haaste?

Suuri haaste on koko ajan uhkaavan eriarvoisuuden syvenemisen torjunta. Erityisesti nuoret miehet ovat syrjäytymiselle alttiita. Samaan aikaan polarisoituminen oikealle ja vasemmalle on sukupuolittain jyrkkenemässä. Nuoret miehet ovat taipuvaisia kannattamaan oikeistoa ja nuoret naiset vasemmistoa.

Tutkija Juha Ylisalon tutkimuksesta ”Demokratia ok, muukin käy” on luettavissa mielenkiintoisia tuloksia: nuorista puolet pitää demokratiaa suuressa arvossa. Tähän tulokseen liittyy mielenkiintoinen lisähavainto: Peräti kaksi kolmasosaa on valmis siirtämään päätösvaltaa hallitukselta asiantuntijoille. Tähän olen oman vastaukseni antanut edellä.

Ylisalon mukaan oikeastaan kaikkein pahin tulevaisuuden ennuste on, että hyvin ”koulutetut viehättyvät yhä enemmän elitistisestä teknokratiasta (käsitän tämän asiantuntijavallaksi) ja vähemmän koulutetut autoritaarisesta populismista”.

Poliittinen järjestelmä on tunnistanut hyvin edellä kuvatut haasteet ja asiantuntijat ovat eritelleet ongelman riittävästi selkeästi. On poliittisen järjestelmän tehtävä jalostaa tutkimustulokset käytännön toimenpiteiksi. Tarvitaan siis sekä asiantuntijoiden että poliitikkojen synergiaa ongelmanratkaisussa.

:::::::::::::::::::

Entä miten puolustaisin nykyistä - joidenkin tahojen hyljeksimää - poliittista järjestelmää? Hyvä vastaus saattaa tulla hiukan etäämpää , poliittisten lähikamppailujemme ulkopuolelta. Siispä lainaan tähän apulaisprofessori Tanja Aitamurron kolumnia ”Demokratian kanta-asiakkaana” Helsingin Sanomissa 19.3.2019 . Hän toimii apulaisprofessorina University of Illinois´ssa Chicagossa. Hän pohtii, mitä sitten tapahtuu, kun puolue on valittu (puolueen valinta on siis ensisijainen). Aitamurto toteaa, että ”puolueen valinta ei riitä. On valittava ehdokas , joka tietää paljon, oppii nopeasti ja tekee taitavaa politiikkaa. Mutta sekään ei riitä. Ehdokkailla pitäisi olla puolueessaan tarpeeksi valtaa. Jos on hierarkiassa alaportailla, ei ole sananvaltaa eduskuntaryhmänsä linjauksiin”. Vähän myöhemmin hän toteaa: ”Turvaudun vaalikoneisin, mutta niistä ei ole apua, koska monen kysymyksen kohdalla joudun valitsemaan vaihtoehdon `en osaa sanoa´”.

Vaalikoneesta on tullut uusi mantra, jonka nimeen vannotaan. Miksi? Siksi, että monelle - varsinkin nuorelle - ne tarjoavat aidosti tarjottimen, joka edesauttaa valinnassa. Toisaalta ne saattavat latistaa omaehtoisen tutkimisen ja etsimisen halun laadukkaan ehdokkaan löytämiseksi. Eikö tavoite pitäisi ensisijassa olla oman asiantuntemuksen kasvattamisessa? Viihteellistyykö valinta vaalikoneiden takia?

Huomaan ajattelevani hyvin pitkälle samalla tavalla kuin Aitamurto. Näköala politiikkaan on avara. Keskeisellä sijalla on haluamani poliittisen järjestelmän tuki puolueen ja ehdokkaan taholta. Se ei avaudu riittävästi vaalikoneiden kautta vaan tarvitaan intensiivistä politiikan seurantaa, jossa noudatan pitkälle Aitamurron edellä eritettyjä valintaperusteiden logiikkaa. Edustuksellista ja suoraa demokratiaa uhkaavat markkinat ja itsevaltaiset johtajat. Tärkein toive ainakin minusta on, että poliitikot ja asiantuntijat löytäisivät toisensa. Ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja.