Optimismin aikaa etsimässä

Olen pohtinut näissä kirjoituksissa optimismin muutosajurien merkitystä. Tuntuu, että ihmiset länsimaissa – mukaan lukien Suomi - ovat sitä pessimistisempiä tulevaisuuden suhteen, mitä enemmän edistymme yhteisten asioiden hoidossa tai vaikkapa teknologisissa innovaatioissa - siis keskimäärin. On syytä muistaa, että keskiverto on pirstoutuneessa maailmassa huonohko mittari. Sen nimissä voidaan tehdä pahasti pieleen meneviä ennusteita tai arvioita.

Tulevaisuuden odotuksia on mitattu monen tutkimuslaitoksen voimin ja mittaukset osoittavat, että positiiviset odotukset tulevaisuuden suhteen ovat hyvin vaatimattomalla tasolla länsimaissa. Olen itsekin referoinut ja arvioinut näiden tutkimusten luonnetta ja pätevyyttä kirjoituksissani.

Ei ole syytä aliarvioida ihmisten musta tuntuu -arvioita. Vaikka tilastollisesti voidaan osoittaa, että keskiarvot jossakin asiassa ovat parantuneet, voivat ääripäät olla hyvin kaukana toisistaan. Sitä paitsi osa ihmistä tuntee pahaa oloa, kun näkee ääripäiden loittonevan toisistaan.

Miksi sitten ihmiset tuntevat tulevaisuuden niin hämäränä ja vähän toivoa antavana? Tässäkin on sellainen ero, että henkilökohtaisesti ollaan optimistisempia kuin koko kansakunnan tasolla näkymiä arvioitaessa.

Olen hakenut lähihistoriasta toiveikkaiden odotusten aikaa ja päätynyt epätieteellisesti - mutta henkilökohtaisella tasolla kokien - arvioon, että 1960-luku edusti toiveikkaan optimismin (kulta)aikaa. Olin oppikoulunuori 1960-luvun puolessa välissä ja lukiolainen vuosikymmenen lopulla ja seitsemänkymmentäluvun vaihteessa. Mikä on saanut minut ajattelemaan näin?

Edistys, kehitys ja optimismi tuntuivat purkautuvan ilmoille nousevan elintason myötä 1960-luvulla. Nykypäivinä toteutetuissa tutkimuksissa on todettu, että ripeästi edistyvät kehittyvät maat menestyvät näissä selvityksissä selvästi paremmin kuin jo hyvän kehitystason saavuttaneet maat. Olimmeko me Suomessa siis 60 vuotta sitten vahvasti tulevaisuuteen suuntautuneita optimisteja, kuten kiinalaiset ja monet Kauko-Idän maiden kansalaiset juuri nyt? Ehkäpä, vaikka en ole löytänyt tutkimustuloksia kantani tueksi. Pessimismikierteelle löytyy pohjaa monista ympärillämme tapahtuvista ilmiöistä, otetaan vaikka esille ilmastonmuutoskysymykset. Uutislähetyksissä vai huonot uutiset ovat hyviä. Pessimismiä siis viljellään koko ajan lähipiirissämme.

Tommy Uschanov käsittelee kirjassaan ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015) samaa kuusikymmentäluvun tulevaisuuteen kohdistuvan optimismin ja edistyksen arvoitusta, jota itsekin olen tuon ajan eläneenä ja kokeneena eritellyt. Johtopäätökseni ovat saman suuntaisia kuin Uschanovilla.

Kuusikymmentäluvun edistysuskolle loi pohjaa 1900-luvun sodat, itse asiassa niistä vapautuminen. Kun on kovaan ääneen valitettu kylmän sodan kauheuksia, on jäänyt huomamatta, että rauhan aikaa (suursodasta vapaata aikaa) on eletty lähes 80 vuotta. Kylmällä sodalla oli siis suursodan syttymistä loitontava vaikutus pääosin varmaankin ydinasepelotteen takia. Sotia idän ja lännen välillä toki käytiin , mutta ne sijoittuivat intressipiirien rajoille (Korea, Vietnam, Lähi-itä, Afrikka….). Samasta syystä nyt, kun ydinaseettomuuteen sodan käynnin välineenä on orientoiduttu itsestään selvyytenä, on hätkähdyttävänä vastareaktiona alettu suhtautua huolettomammin ydinaseriisuntaan, joka on syytä panna vakavasti merkille.

Uschanov kiinnittää aivan oikein huomiota ratkaisevaan seikkaan: edistysusko sai pontta liberaalidemokratioiden suuresta määrästä ensi kertaa historiassa. Esimerkiksi Länsi-Euroopassa tähän ryhmään voitiin lukea 15 maata. Poikkeuksia pääsäännöstä edustivat Espanja ja Portugali. Demokratia vahvistui kansalaisten näkökulmasta tuntuvasti, joka ilmeni korkeina äänestysprosentteina, paljon korkeampina kuin nykyisin. Demokratian toteutumisen kannalta tilanne näyttää tällä hetkellä paljon epäyhtenäisemmältä kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä: autoritaarisuus haastaa demokratiaa……

Täystyöllisyys, nopea elintason nousu ja kuluttajan runsaat kulutusmahdollisuudet loivat yltäkylläisyyden yhteiskunnan tuntua. Monet nykyisin itsestäänselvyytenä pidetyt hyödykkeet tulivat käyttöön vasta heti sodan jälkeen. Saatoin kysyä isovanhemmilta tavallisessa pienessä maalaiskunnassa, että miten pärjäsitte heti sodan jälkeen ilman sähköä (kun kuulin, että sähköt saatiin vasta 1940-luvun lopulla)?

Television tulo 1960-luvun vaihteessa tuntui samanlaisen ihmeen toteutumiselta kuin tietokoneet ja internet 1980- ja 1990-luvulla. Maailma tuli paljon lähemmäksi meitä nuoria. Amerikkalaisista perhesarjoista katsottiin silmät pyöreinä elämisen mallia.

Autoistuminen muutti koko liikkumisen luonteen. Muistan, kuinka ihmeelliseltä tuntui Saimaan kiertäminen tavallisena sunnuntaipäivänä koko perheen voimin. Autoistuminen muutti syvällisesti yhteiskuntarakenteita, koska sen myötä mahdollistuivat maalaiskylien ja kivikaupunkien väliin tulleet kerrostalolähiöt ja omakotitaloalueet.

Myös koulunkäynti, työlainsäädäntö ja sosiaaliturva eri muodoissaan loivat kuvaa modernista yhteiskunnasta, jossa ketään ei jätetty toimimaan pelkästään omillaan. Suomi alkoi saada Ruotsin esimerkin myötä hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä. Onko siis loppujen lopuksi ihme, että oltiin siirtymässä uuteen aikakauteen, optimisteisen odotusten aikakauteen?

::::::::::::::::::

Yhtenä kehityslinjana nähtiin sosialismin ja kapitalismin lähestyvän toisiaan konvergenssiteorian mukaisesti. Niiden piti omaksua toisiltaan parhaita piirteitä. Silti muistan 1960-luvun lopun ja 1970-luvun vaihteen olleen Suomessa työn ja pääoman välistä taistelua eikä ideologioiden loppu ollut mielestäni niin painokkaasti esillä, kun Tommi Uschanov tuo esille kirjassaan ”Hätä on tarpeen”. Toisaalta juuri noina vuosina pyrittiin kansandemokraatit sitomaan suomalaiseen yhteiskuntaan aiempaa tiiviimmin. Ehkä ideologioiden loppu oli kuitenkin nähtävissä laajemmissa geopoliittisissa yhteyksissä (eurokommunismi!).

Kolmannessa maailmassa (kehitysmaissa eli nykyisen määritelmän mukaisesti kehittyvissä maissa) vastakkainasettelu oli silmiin pistävää sodan jälkeisinä vuosikymmeninä eriasteisine vallankaappauksineen, mutta nykypäivinä suuri vallankumouksellinen henki on laantunut eri valtaryhmien keskinäisriippuvuuksien kasvaessa paikallisesti, alueellisesti ja globaalisti.

Olen toistuvasti tuonut esille, että järkiperäisyyden kasvu oli 1960-luvun ilmiö (lähtökohtia voidaan toki etsiä jo 1950-luvulta). Rationaalisuuden voittoa ei ole ihan helppoa osoittaa todeksi. Yritetään kuitenkin! Tommi Uschanov viittaa sanomalehtianalyyseihin, missä tiettyjä järjen ylivoimaa ja ratkaisukeskeisyyttä osoittavat sanat esiintyvät noina ”järjen vuosina” tiheämmin kuin muina aikoina. Tällaisia sanoja ovat ”vastaus”, ”ratkaisu”, ”nyt”, ”juuri nyt” ja ”juuri parhaillaan”. Viisikymmentäluku näyttäytyy ikään kuin ”järjenkäytön herruuden” nousua ennakoivana vuosikymmenenä.

Uschanovin tekstissä mainiona näkökulmana nousee esille noina kuusikymmentäluvun vuosina koettu yhteiskuntatieteiden (sosiologia!) ja psykologian nousu ja historian tietynlainen nousukasmainen väheksyntä. Viime mainittu heijastui myös oppiaineiden houkuttelevuudessa ja opiskelijarekrytoinnissa. Muistan, kuinka professori Aira Kemiläinen Jyväskylän yliopistossa seitsemänkymmentäluvun vaihteessa kauhisteli opiskelijoiden osaamistason laskua.

Koettiin perinpohjaisesti niin, että tulevaan orientoituminen vaati tieteellistä tulevaisuusnäkökulmaa, jota menneen perkaaminen ei tarjonnut. Ihmisten välisiin suhteisiin ja kanssakäymiseen pyrittiin löytämään insinööritieteiden ratkaisuja. Yhteiskunta haluttiin läpivalaista tiukan eksakteilla kriteereillä kyseenalaistamalla jatkuvuus, historia-nykyisyys-tulevaisuus. Puhuttiin jopa historiavastaisuudesta tai historiattomuudesta. Oltiin valmiita sivuuttamaan arvokas pääoma, jonka historia tarjoaa.

Haluttiin tietää, mitä ihmisen sisimmässä liikkuu. Uschanov viittaa lyhyesti suhtautumiseen Kennedyn murhaan, jonka tapahtuma-aikana pyrittiin selvittämää murhaajan motiiveja ja pohtimaan, miten tapahtunut voitaisiin välttää sen sijaan, että tänä päivänä keskitytään ihmisiä kiehtovaan loputtomaan määrään salaliittoteorioita.

::::::::::::::::

Mihin tieteellinen optimismi hävisi? Ei tietenkään mihinkään. Asiat vain sekoittuivat valtavaan tiedon ja viihteen tulvaan. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että tietynlainen pinnallisuus on voittanut alaa: halutaan pikasitä ja pikatätä. Turhautuminen on ehkä aiempaa lähempänä, kun haluttua ei saada heti. Tieteessä vastakkain ovat huolellinen perehtyminen ja kiireellistä kaupallista hyötyä tavoitteleva tulosten julkaisu.