Demokratian voittokulku alkoi Euroopassa laaja-alaisesti toisen maailmansodan jälkeen. Joidenkin laskelmien mukaan ainakin 15 maata täytti demokratiaehdon. Maailmansotaa edeltävältä ajalta autoritaarisen tai diktatuurihallinnon puolelle jäivät läntisestä Euroopasta Espanja ja Portugali. Ja niidenkin diktatuurit kaatuivat 1970-luvulla.
Edistysusko sai pontta liberaalidemokratioiden suuresta määrästä ensi kertaa historiassa. Demokratia vahvistui kansalaisten näkökulmasta tuntuvasti, joka ilmeni korkeina äänestysprosentteina, paljon korkeampina kuin nykyisin. Mutta ajat ovat muuttuneet…. Liberaalidemokratian toteutumisen kannalta tilanne näyttää tällä hetkellä paljon epäyhtenäisemmältä kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä: autoritaarisuus haastaa demokratiaa……
Maat, jotka enemmän tai vähemmän ovat liittyneet liberaalin demokratian vastustajiin tai sen kyseenalaistajiin, voidaan porrastaa eri kategorioihin.
Sitä ennen on kuitenkin syytä eritellä hieman niitä valtioita, joissa on vahva oikeistopopulistinen puolue, mutta joissa demokratia on edelleen vahva.
Monien mielestä valtiot, joissa on vahva oikeistopopulistinen puolue ovat esimerkkejä liberaalidemokratian toimivuudesta, mille löytyy kyllä vahvoja perusteita. Eihän demokratian pelisääntöihin voi kuulua poliittinen diskriminointi ilman erittäin vahvoja perusteita. Käytännössä kuitenkin monet ”vanhat” puolueet vierastavat yhteistyötä populistisen oikeiston kanssa. Asia voidaan kääntää jopa toisinpäin eli antavatko vanhat demokraattiset puolueet pikkusormen liberalismin vastaiselle ajattelulle kieltäytymällä hallitusyhteistyöstä vaaleissa menestyneiden maltillisten oikeistopopulististen puolueiden kanssa. Suomi on uinut vastavirtaan tässä ja vanhat puolueet (tai osa niistä) ovat hyväksyneet populistisen oikeiston edustajat - tosin pitkin hampain - hallituskumppanikseen.
Voin tässä vain karkeasti luetella valtioita, jotka ovat tässä ryhmässä: Ruotsi, Espanja, Ranska. Tämäkin kategoria muodostuu eri tavoin (ääri)oikeistoon suhtautuvista perinteisitä poliittista voimista. Esimerkiksi Ruotsissa ruotsidemokraatteja ei ole hyväksytty hallitukseen.
Italia muodostaa oman yhden valtion erillisen ryhmänsä.
Seuraavan kategorian voisi muodostaa Itävalta yksin, jonka hallitusvastuussa olevat oikeistolaiset ovat sulkemassa demokratiaväylää estämällä tai vaikeuttamalla opposition tiedonsaantia.
Oman ryhmänsä muodostavat Puola ja Unkari, joiden hallitukset ovat valinneet oikeusvaltioperiaatteita ja sananvapautta loukkaavat menettelytavat. Kumpikin maa kuuluu autoritaarisesti hallittujen maiden joukkoon. Tärkeää on huomioida, että Puola ja Unkari käyttävät EU-varoja yhteiskuntansa rakenteiden rahoittamiseen, vaikka muutoin suhtautuvat EU:hun äärimmäisen kielteisesti. Siinäpä yksi keino varmistaa vallassa pysyminen - EU:n hyväksikäyttö.
Kuvaavaa on, että monet aiemmin demokraattista päätöksentekoa kannattaneet tavalliset kansalaiset ovat – kyllästyttyään demokratian ristiriitoihin – ajautuneet epäliberaalien vaihtoehtojen kannalle. Tämä häilyvä joukko on itse asiassa populismin epävarma ”perälauta”.
Yhteenvetona edellä esitystä voisin todeta, kuten emeritusprofessori Heikki Paloheimokin A-studion lähetyksessä 15.4.2019, että oikeistopopulistipuolueita on nyt kahdeksan EU-maan hallituksessa, joista kahdessa (Puola, Unkari) pääministeripuolueena. Kysymys ei enää ole harvinaisuudesta.
Sitten on vielä yksi kategoria, johon voidaan laskea esimerkinomaisesti mm. Venäjä, Turkki. Euroopan ulkopuolelta esimerkiksi Filippiinit ja Venezuela kuuluvat autoritaarisesti hallittuihin maihin. Autoritäärisyys on viety likipitäen yhden ihmisen itsevaltiuden tasolle. Toisaalta näissä valtioissa voisi epäillä muutospaineiden olevan tosi suuria, kuten Turkin viime vaalit osoittivat.
Suomessa ja Skandinavian maissa yleensä demokratiat ovat toimivia, kuten myös Saksassa, Hollannissa. Suomessa perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on aiemmin edustanut radikaalia populistista linjaa, mutta on nyttemmin väljentänyt kannanottojaan. Huomioitavaa on, että Timo Soinikin edusti perussuomalaisten ”versiossa yksi” maltillista linjaa, mitä samaa ei voida sanoa useista hänen perässäkulkijoistaan ja kansanedustajakollegoistaan. Samoin käynee Halla-aholle: hän ei pysty hallitsemaan isäntäänsä radikaalimpia joukkoja.
Myös Viro on oikeistosuuntautunut maa viime vaalien jälkeen. Jää nähtäväksi, kuinka oikeistolaista politiikkaa Suomenlahden eteläpuolella ryhdytään noudattamaan. Sekä Viro että Itävalta todistavat että oikeistovirtaus on paljon maahanmuuttajakielteisyyttä laajempi ilmiö.
::::::::::::::::::
Eteneekö oikeistosuuntautunut autoritaarisuus/populismi (maahanmuuttokielteinen nationalismi, ilmastonmuutoskielteisyys, liberaalin maailmankatsomuksen vierastaminen) lineaarisesti alkaneella uralla? En oikein jaksa uskoa. Jokaisessa maassa ja kulttuurissa edetään omaa polkua ja vastavoimat pysyvät myös aktiivisina.
Lopuksi haluaisin vielä lainata Heikki Paloheimoa, joka totesi edellä mainitussa A-studion lähetyksessä, että avainkysymys kuuluu: mikä on valtio? Viimeisten vuosikymmenien aikana totuttiin ajatukseen, että vallitsee liberaali valtiokäsitys, jonka päälle 1980-luvulla rakentui avoin kansainvälinen talous. Nyt oikeistopopulistit esittävät, että ”valtio on meidän kansaamme varten”.
Tähän kehikkoon puoluekartan toimijat yrittävät nyt asettua.
Valtio-opillisilla käsitteillä -- sellaisilla kuin "liberaali demokratia" -- ei voi kuvata ja selittää miksi eurooppalaisissa kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa uudella ajalla syntynyt demokraattinen ajattelu sisältää erityisen "edustuksellisuuden" ominaisuuden, joka erottaa tämän ajattelun kaikesta muusta mitä historiassamme tai muualla maailmalla on pantu "demokratian" nimiin. Tarvitaan niin sanotusti "tajunnallisten" tekijöiden analyysia, jotta tulisi ymmärrettäväksi miksi kansallisvaltioille esimerkiksi niiden alkuvaiheessa annettiin yksilönnimiä.
VastaaPoistaAnalyytikot, joilla on herkkyyttä nähdä ja tulkita noita "tajunnallisia" asioita, määrittelevät "demokratian" toiselta pohjalta. Esimerkiksi korostaen yhteisöille ominaista sisäisen "luottamuksen" ominaisuutta. Hannah Arendt näkee demokraattisten rakenteiden läpi ja toteaa, että jos yksinvaltias nauttii kansalaisten aitoa luottamusta, järjestelmä voi olla demokraattisempi kuin puolueparlamentarismi, joka jakaa valtaa "ylhäältä alaspäin" puoluejohtajilta puolue-elimille.
Eurooppalainen historia on todellakin "suuri kulttuuri". Me eurooppalaiset ihmiset -- "ihminen on eläin joka rakentaa kaupunkeja", sanoi Aristoteles -- elätämme edelleen antiikin ajattelun tajunnallisia alkioita korviemme välissä. Uuden ajan individualismin vahvistuessa yksilön vapauksien ja oikeuksien yhteisöprojektiona syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot omaavat ominaisuuksia, kuten juuri tuon Arendtin korostaman "luottamuksen" elementin, jotka putoavat kuvasta jos abstrahoimme esiin vain valtio-opilliset rakenteelliset kalanruodot. Poliittisesti orientoituneet yhteiskuntatutkijat tietysti mielellään tekvät näin, koska koko heidän asiantuntijuutensa perustuu "kuolleiden" rakenteiden analyysiin. Siksi he pelkäävät ja vaistomaisesti torjuvat kaikkea "elävää", kuten "populismia". Siksi kaikki elävä sijoittuu heidän näkemyksissään kaiken "rationaalisuuden" ulkopuolelle, järjettömyyden, tunnevaltaisuuden, kansankiihotuksen, kehittymättömyyden, jne, lokeroon.
Eurooppalaisella oppineistolla olisi pitkä matka itseanalyysin kautta kuljettavanaan, jos se haluaisi ymmärtää mitä tapahtuu todella. Niin monesta kuvitelmasta pitäisi luopua -- esimerkiksi kuvitelmasta, että "demokratia" voisi tehdä loistavan sirkushypyn kielellis-kulttuurisista kansallisvaletioista ylikansalliselle EU-tasolle. Tai että EU-olisi ylimalkaan jokin integraatioilmiö -- se on vain kansallisvaltioiden hajoamisilmiö. "Nationalistiset" voimat eivät ehkä olekaan "autoritaarisen" järjestelmän ylläpitäjiä, vaan aidon luottamukseen perustuvan demokratian hätähuutoja.
Miksi autoritaarisissa järjestelmissä osoitetaan mieltä kadulla hallitusta vastaan, jos se toimii kansallisvaltion (ja kansan) parhaaksi?
VastaaPoistaToki myönnän, että Ranskassa keltaliivien mielenosoitukset hallitusta vastaan ovat syntyneet liberaalissa demokratiassa. Järjestelmä on hyvä, muttei läheskään täydellinen.
Kuinka moni kannattaa viimeisessä kappaleessa mainittua ylikansallista EU:ta? Toisessa päässä ovat kansallisvaltioiden muodostamaa EU:ta kannattavat.
Alkuperäisessä kirjoituksessani (ja monissa muissa) pohdin liberaalin demokratian itsepuolustusta. Siinä on mielestäni aihetta puolustamiseen!
Vientitavarana se on vaikea haaste, jopa kyseenalainen.....
Populismi ei ole välttämättä kavahdettavaa sellaisenaan, mutta sen yksinkertaistetut lupaukset monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseksi ovat arveluttavia (vrt. Italia!).
Korostaisin lähinnä lähestymistapojen -- lähtökohtaisen käsitteenmuodostuksen -- merkitystä. On eri asia puhua "populismista" ikään kuin opillisena "ismina" opillisten ismien joukossa, tai vaihtoehtoisesti populismista ajatushistoriallisena ilmiönä, päätään nostavana kielellis-kulttuurisen identifioitumisen -- joka juuri nimenomaan oli se tekijä joka vaikutti kansallisvaltioiden syntyprosessissa -- representaationa.
VastaaPoistaVoimme siis nähdä historialliset ilmiöt aivan eri valossa riippuen siitä onko lähtökohtainen käsitteenmuodostuksemme "valtiotieteellis-opillinen" vai sosiologis-kulttuurinen. Itse koen tuon poliittisille puheille ominaisen valtio-opillisen terminologian pelkkinä kliseinä, joilla ei ole oikein kuvaavaa tai selittävää kykyä, ja joiden ainoa todellinen tarkoitus on palauttaa keskustelu tiettyihin sementoituihin ja "tunnustuksellista" rintamajakoa palveleviin leima- ja avainkäsitteisiin. Eurooppalaisen oppineiston älyllinen itsepeton tässä suhteessa on mammuttiluokkaa -- tämän itsepetoksen koko mittakaavasta ja turmiollisuudesta voi saada hyvän kuvan esimerkiksi tutustuessa kansainvaelluskysymykseen, jota harhaisesti nimitämme esimerkiksi "maahanmuutoksi" tai "monikultturisuudeksi". Maailmalla bestselleriksi noussut Douglas Murrayn kirja "The Strange Death of Europe -- Immigration, Idenity, Islam" antaa hyvän ja lähtökohtia oikaisevan kokokuvan, ja jotenkin säälittävää on ettei maikäläinenkään kulttuuriälymystö ole kirjaan juuri täkäläisessä keskustelussa viitannut.
Meille tuntuvat riittävän nämä omat käsitteelliset lähtökohtamme. TV:n uutistenlukija osaa hyvin vakuuttavalla ja aitoa "objektiivisuutta" tavoittelevalla äänensävyllä puhua "populistisista" puolueista, jne. Samoin saattavat "asiantuntijoina" käytetyt akateemiset oppineet puhua esimerkiksi "monikulttuurisuudesta" ikään kuin kysymyksessä olisi moraaliarvo. -- Hmmm. Mitä tarvittaisiin, että tällaiset aivan lähtökohtaiset ajattelun vinosuuntaukset voitaisiin oikaista?
Yksi hyvä ja aina toimiva väistöliike on palauttaa keskustelu aina jo omaksuttujen. väärien lähtökhtaisten käsitteiden sementoisulle pohjalle ja sanoa: "Mutta tämä-ja-tämä ei kuulu tähän-ja-tähän asiayhteyteen." -- Siis ikään kuin olisi legitiimiä kieltäytyä astumasta väärien käsitteenmuodostusten rajaamien aitojen yli ja ottaa vastaan haaste, etteivät omat ajatusaitaukset palvelekaan muuta tarkoitusta kuin jättää olennainen osa ymmärryksestä aidan toiselle puolen.