Presidenttien luopumisen tuska

Martti Turtola on kirjoittanut teoksen presidenttien tehtävistään luopumisesta ja luopumisen vaikeuksista. Kirjan nimi on ”Luopumisen tuska” ja alaotsakkeena on ”Suomen presidentit ja vallasta luopumisen vaikeus”. Ehkä teoksessa on enemmänkin kysymys historian kertauskurssista, sillä luopuminen on liitetty presidenttien koko uraan. Tai ehkä asia on niin, että presidentin tehtäviä hoidettaessa otetaan koko ajan huomioon luopuminen.

Turtola käy läpi kaikki presidentit, mutta itse keskityn tässä Kekkosta käsittelevään osuuteen. Turtola on ehkä enemmän kuin kukaan muu Kekkosta kirjoittanut valinnut linjakseen suorasukaisen kovan kritiikin. Mutta kyllä hän myös perustelee arviointinsa. Lukijalle jää tehtäväksi miettiä, onko kritiikki paikallaan. Tätä kirjaa ei todellakaan ole tehty Kekkosen perinneyhdistyksen ehdoilla.

Ennen presidenttikausiaan Kekkonen harjoitteli Turtolan sanoin monialaisesti punakaartilaisten teloittajana, kommunisteja pahoinpidelleenä Etsivän keskuspoliisin kuulustelijana, aitosuomalaisena kiihkoilijana, talvisodan rauhan vastustajana, Suur-Suomi aatteen kannattajana ja viimein Moskovan ystävänä. Jo tämä ennen presidenttikausia vallinnut ajanjakso osoitti, että Kekkosella oli taito pudota jaloilleen monenlaisten toistensa kanssa ristiriitaisten yritelmien jälkeen. Käsite, joka tulee mieleen tässä yhteydessä on opportunisti, sillä tarkoitus pyhitti Kekkosella keinot. Suunnan vaihtaminen kävi nopeasti. Kävikö se ilman tunnontuskia, sitä en osaa sanoa.

Lähes katkeamattomien pääministerikausien jälkeen Kekkonen pääsi monenlaisten vaalitaktisten laskelmien jälkeen presidentiksi vuonna 1956. Tuskinpa tiedossa on kaikkia välipuheita, mitä Kekkonen kävi Kremlin kanssa ylipitkän presidenttiyden aikana. Monien mielestä – Turtola mukaan lukien – vuoden 1956 vaalit olivat ensimmäiset, joihin Neuvostoliitto osallistui aktiivisesti Kekkosen hyväksi. Sen jälkeen vaikutus olikin jatkuvaa Kekkosen presidenttiyden loppuun saakka. Turtola tulee tässä käsityksessä hyvin lähelle Lasse Lehtisen näkemystä.

Kekkosen presidenttikausien myötäjäisiksi lanseerattiin Paasikiven-Kekkosen linja. Turtola harmittelee, että tässä asetelmassa Paasikivi on leimattu myöntyväisyysmieheksi suhteessa Neuvostoliittoon, vaikka Moskovan 1939 neuvottelut, Paasikiven lähettiläsaika Moskovassa 1940-41 ja YYA-neuvottelut osoittivat, että hän oli sitkeä ja tiukka Suomen päämäärien läpiajaja.

Kekkosen ja Paasikiven eroavaisuudesta Turtola ottaa esimerkiksi Fagerholmin vähemmistöhallituksen (1948-) ja ns. yöpakkashallituksen (1958). Paasikivin puolusti vähemmistöhallitusta Neuvostoliiton painostusta vastaan, kun taas Kekkonen antoi enemmistöhallituksen kaatua vuonna 1958. Ei voi olla ajattelematta, että Kekkosella ei ollut intressejä – omista valtapyrkimyksistään johtuen – pitää yöpakkashallituksen puolia.

Turtola korostaa, että Kekkosella ei olut sisä- ja ulkopolitikkaa erikseen. Toinen tuki toista. Kekkosen kasvava valta vastaavasti korosti hallitusten heikkoutta (vähemmistöhallitukset, virkamieshallitukset). Mikä oli Kekkosen vastuu tästä? Helposti tilanne luiskahti neuvostokortin käyttöön: niskuroija leimattiin ”Suomen ja Neuvostoliiton hyvien ja luottamuksellisten suhteiden vastustajaksi”.

Yöpakkashallitus oli käänteentekevä muutos suomalaisessa demokratiassa. Ulkopuolinen puuttuminen Suomen asioihin sallittiin. Tätä vaihetta jatkui oikeastaan koko Kekkosen kauden ajan. Samalla presidentti monopolisoi ulkosuhteet itselleen. Sisä- ja ulkopolitiikan kietoutuminen toistensa ympärille lisäsi myös Kekkosen valtaa: hänellä oli veto ministerinimityksiin, usein hätävarjelun liioittelun merkeissä. Helppoa ei ollut niillä, jotka mainittiin Kekkosen rinnalla ulkopoliittisina toimijoina: kosto oli kova, kuten Turtola sanoo.

Kekkosen ja Nikita Hrustsevin suhteita on kuvattu riehakkaiksi ja läheisiksi. Tästä oli hyötyä naapurimaiden suhteiden kehittymisen kannalta, mutta itse näen ”hyvät henkilökohtaiset suhteet” toisaalta suhteiden herkkyyden osalta kriittisiksi. On osattava vetää raja ja on pystyttävä pitämään etäisyyttä, etteivät jotkut muut demokratiassa toimivat kompromettoidu valtapolitiikan myrskyissä. Sama ilmiö osin toistui Kekkosen suhteissa suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin 1970-luvulla. Kekkonen ei onnistunut pitämään riittävää välimatkaa naapurin suurlähettilääseen.

Sekä yöpakkaset, että noottikriisi 1961 palvelivat samaa tarkoitusperää eli Kekkosen sitomista valtaan toistuvien presidenttikausien ajaksi. Vielä vuonna 1968 järjestettiin ”oikeat” vaalit, mutta niiden kokemus oli Kekkosen mielestä niin turhauttava ja niin kiusallinen, että hän ilmoitti, ettei suostu normaaleihin vaaleihin vuonna 1974. Koin itse nuo vaalit enkä ymmärrä, miten niiden kamppailu olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen loukkaavaa tai repivää. Kekkosen herkkähipiäisyys oli vain silmiinpistävää. Vaaleissa ei ollut muuta erikoista kuin SMP:n ehdokas Veikko Vennamo, joka ei kunnioittanut ylenmääräisesti istuvaa presidenttiä, vaan haastoi hänet. Mutta ei tällä perusteella voi hylätä normaalissa järjestyksessä pidettäviä vaaleja demokratiassa.

Vennamo on oma lukunsa Suomen poliittisessa historiassa. Hän oli ensimmäinen kovan luokan populisti, joka myös sai ihmiset liikkeelle siihen saakka, kunnes suosio alkoi hiipua – tosin ei silloinkaan yhtäkkisesti.

Turtola totea asuorasukaisesti, että ”Neuvostoliitto, Kreml määräsi Suomen tasavallan päämiehen sekä 1962 että 1968, 1974 ja 1978, mutta ei enää 1982 Koiviston tultua valituksi”.

Kekkosen käytös muuttui yhä itseriittoisammaksi sen jälkeen, kun Sylvi Kekkonen kuoli 1974 eikä ollut leikkaamassa kaikkein räikeimpiä särmiä Kekkosen käyttäytymisestä pois. Käsitteestä neuvostovastainen tuli iskulause, jolla voitiin lyödä kaikkia niitä, jotka eivät olleet ruodussa.

Vuoden 1974 poikkeusvaalit olivat demokratian pohjanoteeraus. Ei ollut sellaista syytä – kriisiä tai vastaavaa – jonka olisi voinut sanoa olleen poikkeuslain peruste. Kekkonen oli ripustautunut valtaan peruuttamattomasti. Nyt voidaan sanoa, että poikkeuslaki oli yksi niistä lukuisista keinoista, joilla Kekkosen vallassa pysyminen varmistettiin. Toki tarvittiin syy ja se oli, että Kekkosta tarvittiin, koska hän sitoi lännessä tehdyt talouden ratkaisut itäsuhteiden vastaaviin etuihin.

Turtola nostaa esille myös Kekkosen halun kirjoittaa historiaa uudelleen. YYA-sopimuksen 25 -vuotisjuhlapuheessa hän käytti merkittävän puheenvuoron, jonka mukaan vastuu talvisodan syttymisestä oli Kekkosen mukaan taitamattomassa ulkopolitikan johdossa: talvisota olisi tämän tulkinnan mukaan voitu välttää ryhtymällä noudattamaan samanlaista politiikkaa jo vuonna 1939 kuin sodan jälkeen.

Turtola teilaa tarpeettoman voimakkaasti Matti Tapion suursarjan ”Sodan ja rauhan miehet” (1978-1979) juuri siitä syystä, että näytelty dokumentti ryhtyy edellä mainitun kekkoslaisen näkemyksen ajuriksi. Turtola toki myöntää sarjan arvon varsinkin näyttelijätyön osalta, mutta tarttuu tuomitsevasti talvisodan syttymisen ns. jartsevilaiseen selitykseen. Totta on, että Matti Tapio antoi lähteidensä viedä itseään Jartsev-episodissa, mutta sarjalla on suuret ansiot monessa muussa mielessä. Kokonaisuus on elävää historiaa, vaikka sarjassa näkyykin paikoin subjektiivinen ote.

Yhtä kiistalainen on Kekkosen tulkinta Leninin suorittamasta Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Sen mukaan Lenin ”lahjoitti” Suomelle itsenäisyyden. Leninillä oli tosiasiassa tarkoituksena, että sosialismin voittaessa alaa Suomi palaa neuvoskansojen joukkoon.

Turtola sivuuttaa ETYKin kevyesti, ja jopa mitätöi sen merkityksen argumentilla, että Kekkonen toimi Neuvostoliiton etupyyteiden välikappaleena: tarkoituksena oli betonoida Neuvostoliiton vaikutusvalta Itä-Euroopassa sopimuksen avulla.

Mielenkiintoinen on Turtolan näkemys Kekkosen suhtautumisesta armeijaan ja sen johtoon. Turtola pyrkii setvimään Kekkosen turhautunutta suhtautumista päällystöön ja päätyy selitykseen, että se johtui ennen kaikkea siitä, että Kekkosen henkilökohtaisesta menestyminen ”sotilasuralla” jäi vaatimattomaksi. Vasta Lauri Sutelan komentajakaudella Kekkonen alkoi luottaa armeijan kenraaleihin.

Presidentin vanhetessa monet edellä kuvatuista Kekkosen piirteistä voimistuivat. Yhteydenpito venäläisin KGB-taustaisin diplomaatteihin kasvoi suhteessa suomalaisiin poliitikkoihin. Kekkosen suhtautuminen esimerkiksi Karjalaiseen ja Virolaiseen muodostui pelkästään kilpailulliseksi. Asiat eivät pysyneet hallussa, mikä oli toisaalta ymmärrettävää, koska ikää tuli koko ajan lisää. Kysymys onkin siitä, miksi Kekkonen itse ja lähipiiri eivät vetäneet johtopäätöksiä vetäytymisestä aiemmin.

Viimeinen taistelu vallasta käytiin 1980-luvun vaihteessa Kekkosen ja Koiviston välillä istuvan presidentin väistämättä joutuessa siirtymään syrjään. Koivisto yritettiin kammeta pois hallituksen johdosta ja hallitus nurin, mutta Kekkosen sivulta tukema hanke epäonnistui. Tällä kaikella oli suomalaista demokratiaa tervehdyttävä vaikutus: Koiviston kausista eteenpäin hallitukset ovat istuneet koko nelivuotiskauden.

:::::::::::::::::::

Vaikka kirjan nimi on ”Luopumisen tuska”, sivuuttaa Turtola Kekkosen viimeiset vaiheet varsin ohuella käsittelyllä, joka vahvistaa käsitystä kirjasta poliittisen historian yhteenvetomaisena kertauksena.

Todellinen dramaattisen luopumisen hetki oli se, kun Juhani Perttunen pyysi Kekkosta allekirjoittamaan valmiiksi laaditun erokirjeen 26.10.1981 ja presidentti luopumisen tuskasta johtuen kirjoitti paperiin jotain asiatonta ja Perttunen joutui kirjoittaman uuden erokirjeen siltä istumalta. Siihen hän sai lopulta allekirjoituksen.

Turtolan kirjan terävin anti on kovassa Kekkos-kritiikissä. Hän ei säästele sanojaan ja osuu monesti oikeaan arvioissaan. Suorasukaisessa analyysissa on hyvät puolensa, sillä meillä ei ole totuttu näin kovaan läpivalaisuun. Jotkut oikaisut koskien presidentin tarkoitusperiä ovat ehkä yksiviivaisia, mutta kuitenkin perusteltavissa.