Voiko demokratiaa olla liikaa?

Ison-Britannian EU-ero on herättänyt laajan keskustelun kansalaisten kyvystä äänestää ”oikein”. Britannian keskustelun voi laajentaa koskemaan kaikkia kansanäänestyksiä.

Suurimpana ongelmana kansanäänestyksissä on, että vahvasti tunteita herättävissä asioissa mielipiteiden aallokko loiskuu korkeana. Kansanäänestyksiin sekoittuu vahvasti muita politiikan aineksia ja joskus tuntuu siltä, että äänestys käydään pääasian sijasta joistakin muista agendoista.

Tämä saa miettimään sopiiko kansanäänestys suuriin paljon tunteita herättäviin kiistakysymyksiin. Eikö parempi olisi toimia perinteisen edustuksellisen demokratian keinoin, jotta turhilta puolueiden ja kansalaisten välisiltä vastakkainasetteluilta säästyttäisiin. Siksi suurimmassa osassa länsimaita käytetään kansanäänestystä hyvin harkiten.

Le Monde Diplomatiquen numerossa 1/2019 artikkelissa ”Itsevarma kaveriporukka junaili brexitin” lehden Suomen edition päätoimittaja Ari Turunen pohtii sitä, kuinka tietty konservatiivisten poliitikkojen muodostama ryhmä halusi omia etuja ajaakseen kovan brexitin – ja haluaa edelleen.

Pääargumenttina näillä EU-vastaisilla voimilla on syvä epäluottamus EU:ta kohtaan. Tämän ryhmittymän keskushenkilöksi mainitaan usein entinen ulkoministeri ja Lontoon entinen pormestari Boris Johnson. Hänen EU-vastaisuutensa on ohjelmallista ja perustui vuosikausien ajan pelkästään EU:n vastustamiseen ilman, että hän tarjoaisi mitään tilalle. EU-päättäjien hölmöys ja pilkkaaminen ovat Johnsonin ”pääargumentit”.

Johnson ja hänen taustavoimansa tarjoavat yhden mahdollisuuden tarkastella kansanäänestyksen synnyttämiä harhapolkumahdollisuuksia. Kansanäänestyksen yksi sudenkuoppa ovat siis klikit, jotka ryhtyvät ajamaan oma agendaansa valheellisilla argumenteilla. Juuri niin on asia Johnsonin kohdalla.

Populistien supliikki – josta meillä Suomessakin on lukuisia esimerkkejä – tehoaa ainakin osaan potentiaalisista äänestäjistä. Kuppikuntien synnyttämät ennakkoluulot vaikuttavat yllättävän helposti ainakin sen ajan, kun vaalikamppailu on meneillään. Paras tapa taistella ennakkoluuloja vastaan on riittävä kumoavan tiedon määrä, mutta se onkin vaativa haaste omaksuttavaksi. Monilla ihmisillä on taipumus uskoa parhaiten asiaansa propagoivia agitoijia.

Kansansanäänestyksessä lausutaan vahva ”kyllä” tai vahva ”ei”, eikä kerran annetun äänen peruminen kuulosta kovin hyvältä, onhan kansa sanonut sanansa. Brexitin vaihtoehtona uusi kansanäänestys tuntuu kuitenkin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Kansakin voi erehtyä!

Suorastaan puistattava esimerkki harhaanjohtavan tiedon välittämisestä oli väite, että brexitin jälkeen (siis EU-eron jälkeen) britit tienaisivat 350 miljoonaa euroa viikossa terveydenhuoltovaroja , jotka heiltä aiemmin EU-päätöksellä muka vietiin. Tätä markkinoitiin vaalikampanjan aikana räikeästi mm. brexit-bussien kyljissä.

Britannian esimerkki on kuin varoitussignaali kansanäänestyksen vaaroista. Nykyisenä some-aikana vaara vielä kaiken lisäksi on kasvanut: mikään ei ole niin helppoa kuin pistää propagandaviesti kiertämään netissä.

Itsekäs ja omahyväinen väite jonkin kuvitellun kansallisen tradition menetyksestä viettää näissä karkeloissa riemujuhliaan: EU vie ”brittien vaaleanpunaisen makkaran”.

::::::::::::::::::::

Kaikkitietävä Wikipedia määrittää kansanäänestyksen niin, että ”Neuvoa-antava kansanäänestys ei ole varsinaisesti kansanäänestys vaan mielipidetiedustelu, jolla perustellaan edustuksellisen demokratian muotoja noudattava päätöksenteko. Suomen perustuslain 53 § mahdollistaa neuvoa-antavien kansanäänestysten järjestämisen, mikäli niistä päätetään erikseen lailla. Sitovaa kansanäänestystä Suomen lainsäädäntö ei tunne.”

Kansanäänestyskulttuuri silloin, kun sitä noudatetaan jatkuvasti – kuten Sveitsissä – näyttää sujuvan ilman suurta dramatiikkaa. Kansanäänestys demokratian välineenä on siis monipiippuinen juttu, jonka käytössä kannattaa olla tarkkana. Sveitsissä suora demokratia toimii, koska äänestyksiä järjestetään usein (muutamia kertoja vuodessa). Kansanäänestys Sveitsissä koetaan tavaksi valvoa eliittiä.

Suomessa käytössä oleva kansalaisaloite on eräs tapa lisätä kansalaisten suoraa vaikuttamista, mutta siinä ei tietenkään ole kysymys eduskuntaa sitovasta tuloksesta. Lakialoite – saadessaan riittävän kannatuksen - kuitenkin kansalaisaloitteen kautta saatetaan eduskunnan käsiteltäväksi.

::::::::::::::::::

Jarkko Vesikansa menee Kauppalehden kolumnivieraana pidemmälle. Hän mainitsee kirjoituksessaan ”Demokratian yliannostelu on tuhoisaa” (KL 1.4.2019), kuinka ennen brittien EU-eroa koskevassa kansanäänestyksessä keskusteltiin vain kyllä tai ei -vastauksista, mutta siihen ei puututtu, mitä seuraamusvaikutuksia kaikkineen ero tarkoittaa.

Vesikansa vertaa brittien EU-sekoilua Suomen sote-keskusteluun ja sanoo suorasukaisesti, että vaikeat asiat pitäisi jättää asiantuntijoiden päätettäväksi. Näen asian eri tavalla. Ensinnäkään sote-ratkaisussa sovellettiin aivan eri periaatetta kuin brexit-menettelyssä (kysymys sotessa ei ollut kansanäänestyksestä). Toiseksi, en ole menettämässä toivoa, etteikö soteen saataisi edustuksellisen demokratian keinoin järkevä päätös. Sitä paitsi ei ole yhdestä muotista muodostuvaa ”asiantuntijapäätöstä”. Asiantuntijoita on joka lähtöön ja heidän mielipiteensä ovat usein ristiriidassa keskenään.

Terveydenhuollon uudistaminen on ollut monissa muissakin demokraattisissa maissa erittäin vaikea tehtävä, esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Tarvitaan siis aikaa ja kärsivällisyyttä.

En kuulu niihin, joiden mielestä meillä on yliannosteltu demokratiaa. Niinpä Vesikansan lausahdus, että ”kansalaisille ei pitäisi uskotella, että vaikeisiin ongelmiin on helppoja ratkaisuja” ei ole tässä yhteydessä relevantti: ei kukaan ole uskotellutkaan, että sote on helppo nakki.

Päinvastoin uskon, että sote olisi aiheuttanut ankaran päänkivistyksen olipa päätöksentekomenettely millainen tahansa.