Demokratia on kriisissä, toteavat monet aikalaisemme. Tähän teemaan sopii hyvin pohjustukseksi historian professorin Benjamin Carter Hettin kirjoittama teos ”Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan” (WSOY, 2018/suomentanut Tommy Uschanov 2019).
Kirja alkaa kuvauksella Berliinin valtiopäivätalon tuhopoltosta 27.2.1933. Teosta syytettiin juutalaisia ja kommunisteja. Hitler oli ollut tuolloin valtakunnankanslerina tasan kuukauden. Kun palo alkoi olivat pidätyslistat jo valmiina osoituksena siitä, että palon ilmoitetut syyt olivat alusta alkaen tekosyitä.
Hitlerin valtaannousu oli tapahtunut kaksien vaalien kautta vuonna 1932 ainakin päälle päin parlamentaaristen sääntöjen puitteissa. Weimarin tasavallan takapiruina sen loppuvaiheissa toimineet harmaat eminenssit olivat valmiit syrjäyttämään heikkona pidetyn Hitlerin.
Weimarin tasavallan johtava puolue sosiaalidemokraatit sai ensimmäisissä (1919) sodan jälkeisissä vaaleissa 39 prosentin äänisaaliin. Siitä alkoi liuku alaspäin niin, että vuonna 1932 kannatus oli pudonnut 20 prosenttiin. Weimarin johtomiehet laskivat virheellisesti, että Hitlerille käy samoin.
Hitlerin valta oli siis uhattuna ja hän päätti iskeä ensin. Sekasortoisen vaiheen alkupaukuksi sopi valtiopäivätalon tuhoaminen. Tästä Hitler sai tekosyyn käynnistää Mein Kampfin mukaiset etniset ja poliittiset puhdistukset. Väkivaltakoneiston käsikassarana toimi SA. Samalla käynnistyivät kansalaisvapauksien rajoitukset (vangitsemiset ilman oikeudenkäyntiä, sanan- ja kokoontumisvapauksien lopettaminen ym.).
Weimarin tasavallasta (1919-1933) on annettu heikko ja hauras kuva, mutta tosiasiassa se edusti aikansa liberaalia kärkiluokkaa (demokraattiset oikeudet, tasa-arvo, sukupuoliset vähemmistöt, feministinen liike, suvaitsevaisuus, avoimuus jne.). Myös Weimarin tiede ja taide edustivat aikansa huippua. Tämä kaikki heijastui elinkeinoelämän menestyksenä.
Miten Hitlerin onnistui tuhota tämä edistyksen kehto? Tarjosiko Weimar liikaa demokratiaa vai liian vähän? Heti toisen maailmansodan jälkeen annetut selitykset eivät riitä.
Vuosi 1989 muutti paitsi aikaa, jota elettiin myös käsityksiä historiasta. Vastaavasti vastakkainasettelun paluu 2010-luvulla ruokkii historian kulun näkemistä uudessa valossa oikeistopopulismin nousun johdosta. Onko 2010-luvulla ja 1930-luvulla yhtymäkohtia? No, historiaahan kirjoitetaan aina ajasta käsin.
Yksi lähestymistapa on talous, jota leimasi tiukkuus molempien maailmansotien jälkeen. Kun ollaan poliittisesti asettauduttu vastahankaan tiukkuutta vastaan, on myös liberaali demokratia joutunut maalitauluksi – sekä Weimarissa että nykyisissä läntisissä demokratioissa.
Hitlerin olisivat voineet pysäyttää konservatiivinen valtaeliitti ja/tai armeija. Sitä ne eivät tehneet, vaan päättivät käyttää hyväkseen Hitleriä omiin tarkoituksiinsa.
Saksassa valtaryhmittymiksi 1930-luvun alussa asettuivat natsit ja kommunistit, jotka eivät kyenneet minkäänlaisen yhteistyöhön. Yksittäiset dominoivat henkilöt riistivät vallan itselleen. Näiden toimesta Saksa alkoi kallistua ideologisesti oikealle jo ennen Hitlerin valtaannousua. Hitler käytti valtaannousulle suopeaa ilmapiiriä hyväkseen ja pystyi hyödyntämään henkilökohtaista karismaansa lukien Saksan kansan tuntoja paremmin kuin kukaan muu.
Hitlerissä oli alun alkaen jotain epärationaalista, jonka seurauksena hän maalasi eteensä loistavia näkyjä Saksan kansan upeasta tulevaisuudesta. Hyvin monet saksalaiset olivat valmiita vastaanottamaan nämä utopiat. Samaan aikaan vertailukohteena oli Weimarin demokratia, joka oli merkinnyt 21 hallitusta 14 vuodessa. On jotenkin surullista todeta, että monessa nykypäivän läntisessä demokratiassa puoluekentän pirstoutuminen ja epävakaus ovat sukua Weimarille.
Natsit leimasivat Weimarin tasavallan ”järjestelmäksi”, joka todellakaan ei ollut mikään mainesana, vaan haukkumanimi. Siispä tarvittiin uusi uljas alku.
::::::::::::::::
Hett korostaa ensimmäisen maailmansodan tapahtumia Weimarin tasavallan ja natsien valtaanpääsyn syy- ja seuraussuhteina. Saksassa luotiin 1920-luvulla tarina, joka sodan käynnistyessä kesällä 1914 näytti lupaavalta: puhuttiin ”vuoden 1914 hengestä”, joka pilattiin vuonna 1918 ”kotirintaman petturuuden” (=mielialojen romahtaminen poliitikkojen toimista johtuen) seurauksena. Sotilasjohto luisteli taitavasti vastuusta. Siviilien aiheuttaman ”kotirintaman petturuuden” nimiin ryhdyttiin vannomaan.
Näin toteutui Hitlerin Mein Kampfissa esittämä slogan, että suuri valhe voittaa aina pienen valheen. Natsien väitteen mukaan ”Volksgemeinschaft” (kansankokonaisuus) palauttaisi uudelleen vuoden 1914 sotaisan innostuksen hengen.
Rauhan tultua Weimarin perustuslaki määritti presidentin valtaoikeudet suuriksi nimenomaan kriisi- olosuhteissa, ei kuitenkaan parlamentin yli ja ohi. Haettiin siis vahvaa presidenttiä poliittisen myllerryksen yläpuolelle.
Hett ei pidä Versaillesin sopimusta ankaruudessaan sotien välisten ongelmien syynä, mitä monet ovat korostaneet. Hän pitää sitä maailmansodan jälkiselvittelyissä tehdyistä sopimuksista kaikkein lempeimpänä! Mutta eikö enemmänkin ole kysymys siitä, millä tavoin ihmiset kokivat ”kostorauhan”?
Jo heti 1920-luvun alussa poliittinen kenttä alkoi polarisoitua nationalistisesti ryhmittyneeseen oikeistoon ja sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin jakautuneeseen vasemmistoon. Joka tapauksessa demokratiaan pettyneitä oli paljon.
Puheissaan Hitler alusta alkaen yhdisti juutalaiset häviöön sodassa ja Versaillesin vastenmieliseen rauhansopimukseen.
Ajattelussaan Hitler asetti vastatusten kirjaviisaat intellektuellit ja itsensä kaltaiset intuition avulla toimivat tahtoihmiset. Vuosi 1923 oli ratkaiseva läpimurron vuosi Hitlerille: Ranska miehitti Ruhrin alueen, äärivasemmisto kapinoi, inflaatio kiihtyi hyperinflaatioksi, Hitler oli ”oluttupakapinan” keskushahmo….. Tosin Hitlerin kapina kuivui kokoon nopeasti, mutta Hitler hyödynsi vankila-ajan kirjoittamalla poliittisen ohjelmajulistuksensa, Mein Kampfin.
Jo vuoden 1924 puolella tilanne vakiintui, inflaatio tyrehtyi ja sotakorvauksia ryhdyttiin järjestelemään uudelleen – Saksan eduksi. Monien tahojen toimesta Saksa pyrittiin integroimaan Eurooppaan eristämisen sijasta.
Hitlerille 1920-luvun jälkipuoliskon weimarilainen seesteisyys oli myrkkyä: hän ei edennyt kapinassaan. Kun lähestyttiin 1920-luvun loppua, taistelevina osapuolina olivat kommunistit vs. natsit, sosiaalidemokraatit vs. kommunistit ja poliisi vs. työläiset. Mitä pidemmälle aika eteni, sitä vaikeammaksi kävi eri tahojen ohjelmatavoitteiden yhteensovittaminen. Demokraattiset voimat eivät kyenneet keskenään riittävään yhteistyöhön.
Weimarin loppuvaiheessa demokratian puolustajat olivat jaettavissa useaan poliittis-uskonnolliseen leiriin. Hettin mukaan ryhmittymät pysyivät vakaina itse asiassa koko Weimarin tasavallan (1919-1933) ajan. Puolueista sosiaalidemokraatit oli johtava puolue 35-40 prosentin kannatuksella. Natsit nousivat sen rinnalle 1930-luvulla. Erityisen vahva asema sosiaalidemokraateilla ja kommunisteilla oli ”punaisessa” Berliinissä. Hett: ”monille saksalaisille Berliini alkoi symboloida kaikkea sitä, mitä he vihasivat Weimarin tasavallassa”. Berliini oli vapaamielinen, mutta moraaliton, suorastaan dekadentti…..
Maalaisidentiteetti (”maalaismyyttiin” kohdistuva ihailu) ja kaupunkien - erityisesti Berliinin - liberaali henki muodostivat yhden polarisoivista railoista, jotka jakoivat kansaa.
Hettillä on myös toinen näkökulma Weimariin, jossa itse näen mielekkyyttä: se nimittäin voidaan nähdä vahvana demokraattisten arvojen puolustajana, joka teki vastustajat miltei epätoivoisiksi (natsien kannatus putosi 1920-luvun jälkipuoliskolla muutamaan prosenttiin). Se pystyi taistelemaan vuosia erittäin vahvoja voimia vastaan. Saksan demokratian alta kaivettiin maata neljästä suunnasta: 1) äärinationalististen liikkeiden, 2) kommunistien, 3) suurliikemiesten ja 4) armeijan taholta. Halu autoritaariseen hallintoon oli itsepintaisen kova!
Paradoksi on siinä, että samalla, kun toteutettiin demokraattisia uudistuksia (kahdeksan tunnin työpäivä täydellä palkalla, sovittelujärjestelmä työnantajien ja työntekijöiden välille, työttömyysvakuutus), Saksa kriisiytyi: työntekijöiden palkat nousivat reippaasti, mutta työn tuottavuus suorastaan laski, joka sai työnantajat tukemaan autoritaarisia voimia.
Armeija juonitteli Weimarin poliittisessa hetteikössä siirtäen pikkuhiljaa panoksiaan autoritaarisille voimille. Tempoilu poliittisten voimien välillä jatkui ja silotti tietä demokratian vastaiselle hallinnolle.
Weimarin puolustuskykyä rapautti se, että jokaisella eturyhmällä oli oma puolue, siis sinänsä demokratian moniarvoisuuteen kuuluva asia. Puoluekenttä pirstoutui ja yhteistyö vaikeutui. Näen itse Weimarin eräänlaisena demokratiaharjoituksena, joka oli vielä liian hauras toimiakseen tuossa ajassa kovien ja hierarkkisten vastavoimien puristuksessa.
Hettin käsityksen mukaan vuoden 1929 pörssiromahdus seuraamusvaikutuksineen ei ollut Saksan ongelmien ytimessä. Kansanvaltaista järjestelmää haurastuttavat ongelmat alkoivat jo hieman aikaisemmin. Saksa kääntyi pois eurooppalaisen yhteisön integroitumiskehityksestä ja samalla demokratiasta.
Teknologinen kehitys, ”automaatio” tuhosi 1930-luvun vaihteessa työpaikkoja ja aiheutti tyytymättömyyttä. Tärkeät kaivos-, metalli- ja autoteollisuus menettivät työpaikkoja. Myös maanviljelijät kärsivät talouden anemiasta. Radikalisoituminen voitti alaa ensimmäisenä juuri maanviljelijöiden keskuudessa.
::::::::::::::::::::
Näkymä nykypäivään on olemassa: sama autoritaaristen voimien ja moniarvoisen kansanvallan ristiriita on näkyvissä tämän päivän Euroopassa. Demokratia vaikuttaa pinnalta katsoen hauraalta, mutta on hämmästyttävän sitkeä kaiken oikeistopopulistisen vyörytyksen keskellä.
Weimarin tasavallan ”Hindenburg-ongelma” on nähtävissä: johtaja (presidentti Hindenburg) nauttii arvonantoa, mutta joukot leveän selän takana harjoittavat omaa provokatiivista politiikkaansa.
Demokratian saattoi lopullisesti julistaa päättyneeksi muodollisestikin, kun Paul von Hindenburg kuoli 2.8.1934. Hitler otti presidentille kuuluneen vallan itselleen ja sitten lakkautti koko viran. Hitler otti muodolliseksi virkanimikkeekseen ”Johtaja ja valtakunnankansleri”. Hitlerin yksinvalta oli täydellinen.
Hettin kirja päivittää Weimarin ”demokratian kuoleman” seikkaperäisesti. Jotkin tulkinnat voivat muuttua aikojen kuluessa ja tulkitseehan Hettkin asioita nykytietämyksen valossa, mutta tapahtumien kronologia on kirjattu nyt riittävällä tarkkuudella.
Tommy Uschanovin suomennos on kaikilta osin sujuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti