Ron Howard ohjasi vuonna 2016 dokumenttielokuvan ”The Beatles: Eight Days a Week”, jonka kävin tuoreeltaan katsomassa elokuvateatterinäytäntönä. Elokuvan alkuperäinen nimi on ”The Beatles: The Touring Years”. Nyt kun elokuva tuli Yle Teemalta, oli tilaisuus katsoa se uudelleen. Olen kirjoittanut monta blogikirjoitusta yhtyeestä vuosien aikana, joten en kertaa yhtyeen historiaa sen tarkemmin. Haluan arvioida Howardin elokuvallista näkemyksestä.
Dokumenttielokuva kertoo Beatlesin kiertueajasta 1962-1966. Sen jälkeen yhtye vetäytyi studioon tekemään kunnianhimoisinta osaa musiikistaan. Beatlesin vuosista 1967-1970 on tehty useita hienoja dokumentteja, joten ne sopikin sivuuttaa tässä elokuvassa.
Yksi selvä lähestymistapa Howardin dokumentissa on faninäkökulma. Elokuva on tehty ”meidän Beatles” -pohjalta. Beatles on ikään kuin koko maailman yhteistä omaisuutta. Howard on amerikkalaisena valinnut hyvin jenkkiläisen lähestymistavan, mutta ei osu harhaan valinnoissaan. Välillä nimittäin tuntuu, että Beatles on tärkeämpi amerikkalaisille kuin englantilaisille. Ehkä näin onkin!
Vuosina 1963-1964 amerikkalaisilla oli rasitteena Kennedyn murhasta johtuva trauma, kansalaisoikeustaistelun raadollisuus ja alkava Vietnamin sota. Howard toistaa hyvin usein mainitun selityksen, että Beatles ulkopuolelta tulleena herätti tuoreudellaan amerikkalaisissa toivon paremmasta. Beatles oli virkistävä täsmäisku keskelle amerikkalaista frustraatiota.
Elokuvan nimi juontaa juurensa paitsi samannimisestä kappaleesta niin myös Paul McCartneyn toteamuksesta elokuvassa, että yhtyeen esiintymiset varhaisvuosina Hampurissa olivat työtä vuorotta. Yhtye loikin musiikillisen osaamisen perustan tauottomalla soittamisella. Tässä varhaisvaiheessa hioutuivat enimmät särmät pois yhtyeen jäsenten yhteistyöltä, niin erilaisia kuin he olivatkin. Elokuvassa yhtyeen jäsenten oma ääni on koko ajan mukana haastattelupätkissä.
Elokuva on tietoisesti laadittu hyvähenkiseksi. Yhtyeen jäsenet kehuvat kilvan toisiaan, samoin manageri Brian Epsteinia ja musiikillista johtajaa George Martinia. Molempia on sanottu viidenneksi Beatleksi. Epstein ”puki” yhtyeen pikkutakkiin ja suoriin housuihin farkkujen ja ryppyisten T-paitojen sijasta.
Dokumentin tarinassa sivuutetaan Epsteinin varhainen kuolema ja yhtyeen keskinäinen kilvoittelu. Toisaalta jo lähtökohdiltaan elokuvan ulkopuolelle on rajattu kiertuevuosien jälkeinen monisärmäinen eripura. Se on kokonaan toinen juttu.
Elokuva seuraa yhtyeen uraa kronologisesti pienin takaumin alkaen Hampurin vuosista ja edeten ensimmäisten hittilevyjen julkaisuun. Vauhti sekä levytyksissä että konserteissa oli sen verran hektistä, etteivät Beatlet ehtineet paljoa analysoida missä mennään ja ehkä niin oli hyvä, sillä turhat mutkat ihmissuhdekoukeroissa sivuutettiin tällä tavoin.
Ei voi liioitella Yhdysvaltain merkitystä yhtyeen menestyksessä. Läpimurto oli hyvin suunniteltu ja riemukkaasti toteutettu. Ainakin se, mikä päätyi filmille aikoinaan osoittaa, että yhtyeen jäsenet nauttivat suunnattomasti ”hyppäämisestä askel askeleelta” kohti huippua. Huippuna voidaan pitää esimerkiksi viiden kärkisijan nappaamista Billboardin Hot 100 -listalla huhtikuussa 1964.
Ed Sullivan show oli tuohon aikaan menestyksen ohittamaton mittari. Beatlet löivät kaikki ennätykset, sillä Beatles-shown katsojamäärä ylitti 70 miljoonan katsojan rajan, joka on saavuttamaton ennätys nykyisen kanava- ja nettiviidakon keskellä. Yhtye loi myös käsitteen stadionkonsertti, joka nykyisin on rutiinia suurille tähdille. Elokuvan kohokohtia on saapuminen ja esiintyminen Shea Stadiumilla New Yorkissa. Yli 50 000 katsoja sai poliisit pitämään korvista kiinni.
Koska yhtye väsymättömän oloisesti kiersi koko ajan, joutuivat pojat luomaan uutta musiikkia kesken kiertueen. Tämäkin onnistui: menestys oli shokeeraavaa ja jatkuvaa. Sujuvasti elokuvassa siirrytään mantereelta toiselle aina sen mukaan, mihin yhtyeen tie vei. Kaikkein suurin menestys taisi olla Australiassa, jossa yhtyeen ajoa Adelaiden lentoasemalta kaupunkiin seurasi tienvierustoilta 250 000 fania tai muuten uteliasta.
Yhdysvaltain kiertueiden koettelevuudesta kertoo se, että kun ensimmäinen kiertue kesti 10 päivää, niin toinen kesti jo 30 päivää sisältäen 25 konserttia. Kaikkiaan Yhdysvaltain kiertueita oli neljä. Menestyksestä oltiin myös kateellisia: joka paikassa yleisin kysymys kuului: ”milloin kuplanne puhkeaa?”
Oma lukunsa ovat toimittajakohtaamiset. Amerikkalaiset mediaihmiset omaksuivat ylimielisen ja kyynissävytteisen suhtautumisen yhtyeeseen ja saivat osansa yhtyeen jäsenten sanavalmiudesta. Beatlesien käytös oli hyväntuulista, mutta ironista tai itseironista ja se tehosi amerikkalaisiin. Mikään ei ole niin tärkeää kuin huumori, kun ollaan mediatulituksen kohteena ja siinä Beatlet olivat hyviä! Varsinkin John Lennon oli elementissään saadessaan laukoa aivoituksiaan.
Sama tapahtui Euroopassa, ei puhettakaan, että Englannin pääministeri olisi ollut Mr. Wilson. Hän oli ”good old Harold”. Beatles rikkoi kaikki ”hyvien tapojen” rajat. Howardin elokuvassa ei ollut mukana Lennonin tähtihetkeä, kun hän Prince of Wales teatterissa Lontoossa vuonna 1963 pyysi yläluokkaan kuuluvia helisyttämään korujaan. Muut saivat taputtaa käsiään ja tömistellä jaloillaan.
Elokuva on myös hysterian kuvaus, joskaan ei ilmiön analyysi. Joukkohysteriaa voi perustellusti arvostella: Vancouverissa 240 ihmistä joutui sairaalaan tungoksessa. Tilanne ei ollut konserttikiertueilla ajoittain kenenkään hallussa. Mukana oli hyvää onnea, sillä pahempia katastrofeja ei sattunut. Yhtyeen jäsenet itse saivat ensimmäisinä kyllikseen hysteriasta. Syy oli yksinkertainen, he eivät onnettomilla vahvistinlaitteilla kuulleet toistensa soittoa. Eikä yleisönkään asema ollut kaksinen. Joku sanoikin osuvasti elokuvassa, että lopulta ihmiset eivät tulleet kuuntelemaan musiikkia, vaan katsomaan itse ilmiötä, ikään kuin sirkusta.
Mielenkiintoinen teema dokumentissa oli yhtyeen jäsenten suhtautuminen amerikkalaiseen rotusortoon. Vaati melkoista rohkeutta ottaa kantaa tulenarkaan asiaan tuohon aikaan, jolloin rasismi oli voimissaan ja kansalaisoikeusliike vasta nousemassa. Mutta niin vain yhtye kieltäytyi esiintymästä rotuja toisistaan erottavissa konserteissa. Yllättävää on nimenomaan Paul McCartneyn profiilinnosto tässä yhteydessä.
The Beatles -elokuvia ei voida sivuuttaa. Richard Lesterin ohjaamat elokuvat olivat melkoista sekoilua, mutta valottivat vielä konserttiyleisöjäkin suuremmille katsomoille yhtyeen musiikkia ja ominaislaatua. Sillä mitäpä muuta nuo elokuvat olivat kuin nopeiksi leikattuja välähdyksiä yhtyeen olemisesta ja elämisestä. Siinä he olivat fanien keskellä: ”tärkeilevä” Paul, ”älypää” John, ”maailman parhaaksi kitaristiksi pyrkivä George” ja ”mutkaton” Ringo.
::::::::::::::::::::
Tänä päivänä Beatles on osa länsimaista, lähtemätöntä kulttuuria, mutta kun Paul McCartneylta kuusikymmentäluvun puolessa välissä kysyttiin tästä, hän vastasi: ”Kulttuuria? Tämä on hauskanpitoa!”. Tästä on pitkä matka maailman ikonisimmaksi yhtyeeksi.
Yhdysvalloissa suuriin ikäluokkiin lasketaan vuosien 1946 ja 1964 välillä syntyneet. Howardin elokuvassa todetaan aivan oikein, että Beatlesin menestys oli suurten ikäluokkien voimannäyttö. Kaikki tuntui natsaavan Beatlesin kohdalla. Tätä suurten ikäluokkien valtaa ja vaikutusvaltaa kulttuurin ohjailussa olisi ollut syytä analysoida syvemmälti kuin elokuva tekee.
Kaikki hauskanpito loppuu aikanaan. Konsertteihin tarvittiin yhä suurempia saleja, sitten yhä suurempia stadioneita. Lopulta Beatlet vetivät itse johtopäätökset: he kyllästyivät musiikin heikkoon laatuun ja rasittaviin kiertueisiin. Alkoi vähittäinen irtautuminen vanhoista kuvioista. Kaikki Beatlet perustivat perheen noina vuosina ja sitoutuminen kiertueisiin ei ollut tietenkään entisellään. Siedätyshoitoa haettiin marijuanasta ja sittemmin kovemmista huumeista. Tästäkin elokuva viittauksenomaisesti kertoo.
Kiertueilla sattui suorastan vaarallisia tilanteita. Yksi sellainen sattui, kun yhtye kieltäytyi osallistumasta Filippiineillä Imelda Marcosin illallisille. Itsevaltiaan valtionpäämiehen yhtä itsevaltias vaimo loukkaantui saadessaan pakit ja suuttui. Oli aivan hilkulla pääsikö yhtye ulos maasta.
Howard käy läpi melko seikkaperäisesti John Lennonin tunnetun ”olemme suositumpia kuin Jeesus” – lausahduksen. John Lennonin kauan ennen Yhdysvaltain viimeisintä kiertuetta Englannissa antama haastattelulausunto ei herättänyt Englannissa mitään huomiota, mutta asiasta irralleen nostettuna se herätti myöhemmin Yhdysvaltain kiertueella – varsinkin raamattuvyöhykkeellä - valtavan huomion. Tilanne oli hetken todella huolestuttava, sillä Beatlesin levyjä ryhdyttiin polttamaan monin paikoin roviolla. Viilipyttymäinen ja itsestään kovan vaikutelman antava Lennonkin hermostui. Tästäkin selvittiin ja raamattuvyöhykkeen konsertit olivat suosituimpien joukossa. Sinänsä vastareaktiota yhtyeen musiikkiin ja suunnattomaan suosioon saattoi odottaa. Sen piti tulla muodossa tai toisessa.
George Harrison löysi intialaisen meditaation ja musiikin mielenrauhan antajaksi ja muut seurasivat. Harrisonin perehtyminen sitarin soittoon heijastui myös yhtyeen musiikkiin.
Yhtye antoi viimeisen suuren konsertin elokuussa 1966, jonka jälkeen se vetäytyi monipuolistamaan musiikkiaan studioon. Kiertueet olivat auttamatta taakse jäänyttä elämää, sillä uusien albumien musiikki ei soveltunut konserttitarkoituksiin. Tässä yhteydessä syntyi populaarimusiikin kaikkien aikojen paras albumi ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” kesällä 1967.
Vielä vihoviimeisen kerran yhtye esiintyi levy-yhtiö Apple Recordsin toimitalon katolla Lontoossa 30.1.1969 (”The Beatles Rooftop Concert”), mutta sitten saivat yhteisesiintymiset jäädä.
Ron Howard on halunnut kertoa Beatleista oman näköisensä ”onnen päivien” tarinan ja onnistuu siinä varsin kohtuullisesti. Tietenkin Beatlesista on tullut pysyvä osa läntistä kulttuuria ja tietenkin siitä on tullut myös myytti, jonka jatkorakenteluun Ron Howard osallistuu. Howard ei analysoi kohdetta tiukkapipoisesti, vaan antaa musiikin ja yhtyeen viedä tarinaa eteenpäin.
Beatles vaikutti maailmaan jollakin vaikeasti selitettävällä tavalla. He ilmestyivät maailmaan juuri oikealla hetkellä, muuttivat maailmaa itse ja muuttuivat vastavuoroisesti – ja vastustelematta - itse osaksi ympäristöään. He työntyivät historian ajan virtaan hetkeksi, mutta unohtumattomalla tavalla. Ajankohta – 1960-luku – oli juuri oikea aikaikkuna hyväksymään heidät ikuisiksi ja ottamaan heiltä vastaansanomattomia vaikutteita vastaan.
Meille, jotka elimme tuon ajan, Beatles on järkäle, johon populaarimusiikki – ja miksei musiikki yleensäkin - nojaa. Yhtye tarjoaa minun kaltaiselleni ihmiselle loputtoman ihmettelyn ja erittelyn kohteen, sillä kvartetti teki hämmästyttävän määrän kuolematonta musiikkia.
Ehkä Ron Howardin pakoton ja rento dokumenttinäkemys on juuri kohdallaan, kun kysymys on suurelle yleisölle tarkoitetusta dokumenttielokuvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti