T&Y-lehden numerossa 2/2014 Heikki Taimio haastattelee nyt eläkkeellä olevaa Peter Nybergiä euroalueen ongelmista ja haasteista. Nybeg on toiminut merkittävissä tehtävissä sekä Suomen pankissa että valtiovarainministeriössä. Nyt hän puhuu rennosti ja avoimesti kipeistä asioista. Haastattelussa ei tule esille mitään aivan mullistavaa uutta, mutta siinä on mielestäni mainiosti koostettu sen ongelmavyyhden keskeiset piirteet, mistä EU:ta moititaan. Onneksi populismi loistaa poissa olollaan ja kritiikki on analyyttistä. Lisäksi tunnen iloa sen johdosta, että useimmista haastattelussa esille otetuista kohdista voin olla samaa mieltä.
Ohessa myös omat kommenttini.
1) Maastrichtin perussopimuksen mukainen yhteisen valuutan käyttöönotto.
Valuuttaliittoon on otettu mukaan liian erilaisia maita. Mukaan otettiin maita, jotka eivät täyttäneet valuuttaliiton kriteerejä.
2) Valuuttaliitto perustetiin poliittisin perustein yhteisestä halusta.
Eurooppalaisen päätöksenteon ongelma: asiat ratkaistaan periaatteellisella tasolla, mutta käytännön politiikassa ei pystytä herättämään luottamusta.
3) On esitetty salaliittoteoria, jonka mukaan EU:n etukäteen tiedettyjen vaikeuksien kautta ajaudutaan väkisin liittovaltiokehityksen tielle.
Epäuskottava selitys. Merkittävin tekijä on mielestäni historian kokemukset. Alun perin 1950-luvulla vallitsi aito ideologistyyppinen usko, että Euroopan maiden keskinäisistä sodista haluttiin päästä eroon ja luoda yhtenäinen Eurooppa. Se synnytettiin lukemattomien eri vaiheiden jälkeen riitaisana, mutta kuitenkin.
4) EU yhdentää siinä mukana olevia maita.
Pidän tätä alkuperäisen tavoitteiston osalta aivan ratkaisevana asiana. Uskon aidosti, että pyrkimys oli luoda yhtenäinen markkina-alue ilman nyt esille nousseita jättimäisiä halkeamia ja säröjä.
Tosiasiassa monet, esimerkiksi Paul Krugman, kritisoivat alunalkaen, että laajentuvan EU:n taloudet olivat liian heterogeenisiä ilman liittovaltiota toimiakseen yhdessä järkevästi.
5) Yhteinen valuutta on kärjistänyt ja kurjistanut olosuhteita kansakuntien sisällä.
Yksi EU:n dramaattisimmista seurauksista on ollut, että se on jakanut kansalaisia hyvin eri tavalla toimeentuleviin ryhmiin.
6) Valtioiden välillä on syntynyt juopa avustettavien ja avustajien välille.
7) Maiden välisten korkoerojen tasoittuminen oli oletus.
Korkoerojen kaventuminen alkoi jo ennen euroa(!). Nyberg kysyy, mistä tässä oikein oli kysymys. Miten oli mahdollista, että Kreikan rahoittamista pidettiin yhtä turvallisena kuin Saksan rahoittamista? Nyberg päätyy sille kannalle, että vaikeuksia voitiin odottaa, mutta että Kreikan pelastamiseen varauduttiin jo etukäteen. Itse olisin sitä mieltä, että kohdan 4 mukaisesti usko Euroopan yhteisen tulevaisuuteen oli vankkumaton. Se oli kiveen hakattu: saksalaiset ja ranskalaiset laskivat sen varaan, että EU:n ansiosta vaurastuvat Etelä-Euroopan maat laajentavat saksalaisten ja ranskalaisten tuotteiden markkina-aluetta. Toisaalta itsekäs ajatus, mutta toisaalta yhteisen hyvän ideologia!
8) Edellä mainittu valtioiden välisten korkoerojen supistumiseen luottaminen johti lainoitusinvaasioon ranskalaisilta ja saksalaisilta pankeilta Etelä-Euroopan maille.
Tämä taas johti Suomen vaatimuksiin erityisvakuuksista, koska Suomessa ei haluttu maksaa keskieurooppalaisten pankkien raskaita tappioita – sitten kun niihin jouduttiin.
Kysymys korkoerojen supistumisesta johtui käsittääkseni siitä, että pankit luottivat poliittisesti ja ideologisesti luotuun kuvaan, että EU:n lopputuloksena olisi ”tasalaatuinen” EU, ts. eri valtioiden elintaso ja maksukyky lähenisivät aidosti toisiaan.
9) Juuri katteeton usko luototuksen järkevyyteen johti kiinteistömarkkinoiden kuplaan varsinkin Espanjassa ja Irlannissa.
10) Ensin tuli yksityisen sektorin velkaongelma (Kreikkaa lukuun ottamatta) ja sitten julkisten talouksien velkaantuminen – tässä järjestyksessä.
11) Luottomarkkinoiden nousuhuumassa ei huomattu vaihtotaseiden alijäämien ratkaisevaa merkitystä.
Se, mikä näkyi Saksan vaihtotaseen ylijäämänä, näkyi Etelä-Euroopan maiden alijääminä.
12) Rahamarkkinoiden valvonnan pettäminen kaikilla tasoilla.
13) Valvonnan pettämiseen vaikutti vallalla ollut taloustieteen oppisuunta ”tehokkaiden markkinoiden hypoteesi”, jonka mukaan markkinat automaattisesti tasapainottavat itsensä.
14) Sijoittajavastuun ylenkatsominen.
Pankkien lobbauksen vaikutus: sijoittajavastuuta ei uskallettu ottaa käyttöön, vaan maksatettiin kriisin lasku valtioilla. EKP piti huolta pankkien elinvoimaisuudesta mieluummin kuin veronmaksajien eduista.
15) Julkinen tuki esim. Kreikalle on mennyt suoraan tai epäsuorasti muiden rahoittajien (kuin valtioiden) maksamiseen ulos.
16) Kyproksen tapaus osoitti kuitenkin, että sijoittajavastuuta voidaan toteuttaa ilman, että aiheutuu pakokauhuista tartuntavaaraa laajemmin.
17) Pankkien vakavaraisuusongelma (pääomapuskurit) kärjistyi ennen kuin siihen nyttemmin on todella puututtu.
18) Pankkien pääomapuute on kuitenkin edelleen realiteetti.
19) EKP:n valtionlainojen osto-ohjelma ei ole sen perussopimuksen mukainen tehtävä.
”Painetaanko rahaa” Yhdysvaltain ja Japanin malliin jatkossa?
20) Pankkiunioni ei pelasta rahaliittoa
Nybergin mukaan pankkiunioni ei ole integraation päätepiste. Mutta onko se ratkaisu oikein mihinkään? Nybergin mukaan virheitä tehneiden maiden omien kansalaisten pitäisi maksaa onnettomuudet elintason laskulla ainakin pitkään jatkuneiden ongelmien ollessa kyseessä.
21) Entä Suomi? Viime kädessä tullaan kysymykseen onko Suomen kaltaisella maalla vaihtoehtoa EU:lle. Useimmat vastaavat toistaiseksi, että ei ole.
Mikä voisi nostaa EU:n uudelle tasolle? Jokin kansainvälinen kriisi? Ukrainan tilanne on pinnalta katsoen lähinnä aiheuttanut erilaisia käsityksiä Venäjään kohdistuvien painostustoimien laajuudesta. Syvällisemmin Ukrainan kaltainen tilanne voi saada ymmärtämään Euroopan yhtenäisyyden tarpeen elvyttämällä ja modernisoimalla Euroopan integraatioajatuksen Jean Monnet`n, Robert Schumanin hengessä. Haaveet olivat tuolloinkin 1950-luvulla korkealla, mutta miten tärkeää olikaan lähteä liikkeelle konkreettisista asioista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti