Parhaillaan käydään kovaa keskustelua siitä, onko nyt kysymys - Ukrainan tilanteen johdosta - paluusta kylmään sotaan vai jostain aivan muusta. Jätän asian vielä avoimeksi ja puhun vain paluusta propagandistiseen vastakkainasetteluun.
Toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta puhutaan Pax Americanana. Sillä viitataan Yhdysvaltain dominoivaan asemaan maailmansodan jälkeen. Itse asiassa ajanjakso jakautuu useaan eri osaan, joita käsittelen seuraavassa.
Ensin vähän taustaa suurvaltojen lähihistoriasta. Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa suurvaltahegemoniasta taistelivat Englanti, Ranska, Saksa ja Venäjä. Yhdysvallat pitäytyi monroelaisessa eristäytyneisyydessä ja Kiina oli alennuksen tilassa.
Maailmansotien välillä em. suurvallat olivat edelleen kukkoina tunkiolla. Kuitenkin Yhdysvallat – joka osittain vetäytyi takaisin omaan eristäytyneisyyteensä ensimmäisen maailmansodan jälkeen – lisäsi painoarvoaan. Tosin Yhdysvaltain vaikutus ei ollut sotilaallinen eikä poliittinen, vaan ennen kaikkea taloudellinen. Saksan asema oli aluksi heikko hävityn sodan jäljiltä, mutta sitten tapahtui todellinen paradigman muutos ja kolmekymmentä luvun lopulle tultaessa se oli noussut todella varteenotettavaksi tekijäksi vaikutusvallan kaikilla osa-alueilla.
Yhdysvaltain eristäytyminen koski vain Amerikan mantereiden ulkopuolisia alueita. Omilla ”maillaan” (Etelä- ja Väli-Amerikka) se piti etuoikeuksistaan kiinni aivan kuten Japanikin, joka nousi kilpailemaan suurvalta-asemasta ”takapihoillaan” Kiinassa ja Taka-Intiassa.
Pax Americanan ensimmäinen vaihe oli kylmän sodan aika (1946-1989), jolloin suurvallat jakautuivat blokkeihin, etupiireihin tai sotilasliittoihin, miten kukin haluaa asian ilmaista. Bipolaarisessa maailmassa nousevat vallat, USA ja Neuvostoliitto olivat vallantavoittelun keskiössä. Taloudellisesti Yhdysvallat oli ylivoimainen ykkönen, joskin pelästyi varsinkin 1950- ja 1960-luvulla Neuvostoliiton edistysaskeleita avaruus- ja ydinaseohjelmissa. Samaan aikaan kommunismin pelko saavutti hysteeriset mittasuhteet. Tämä vaihe päättyi lopullisesti, kun Neuvostoliitto ensin menetti otteensa Itäblokin maista (1989) ja sitten neuvostotasavalloista (1991)
Sama imperiumien hajoaminen tapahtui toki lännessäkin, kun siirtomaat irtautuivat kivuliaasti emämaistaan (Englanti ja Ranska, vähemmässä määrin esim. Portugali) ja suistivat vanhat siirtomaavallat toisen kategorian suurvalloiksi. Saksa oli pelkkä miehitysalueisin jakautunut kaksiosainen valtio, jonka länsiosa toki nousi taloudelliseen kukoistukseen. Imperiuminsa menettänyt Japani nousi taloudelliseksi suurvallaksi maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Neuvostoliiton romahduksesta alkoi kausi, jota Francis Fukujama riensi nimittämään ”historian lopuksi”. Liberaalin demokratian piti voittaa alaa ”lopullisena” yhteiskuntajärjestelmänä ja hallitsemisen muotona. Muistan kuinka kihisin ärtymyksestä, kun luin Fukujaman kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” heti tuoreeltaan 1990-luvun alussa. Fukujaman ennustus osui yhtä huonosti kohdalleen kuin hänen suuren edeltäjänsä ja esikuvansa Friedrich Hegelin ennustus historian päättymisestä Napoleonin sotiin. Syntyi autoritäärinen Venäjä ja sitä irtautuneet yhtä autoritääriset itsenäiset valtiot, ja syntyi autoritäärinen Kiina. Arabimaat piut paut välittivät länsimaiden demokraattisista arvoista. Ja listaa voitaisiin jatkaa vaikka ns. epäonnistuneilla valtioilla, joita niitäkin oli (ja on) useita kymmeniä.
Tavallaan ymmärrän Fukujamaa: maailma todella näytti kulkevan kohti demokratiaa ja rauhanomaista markkinataloutta. Tätä todistaa, että monen maan kansalaiset ovat pyrkineet eroon uskonnollisesta tai poliittisesta fundamentalismista vaihtelevalla menestyksellä. Myös Venäjä näytti etenevän kohti - amerikkalaisten aluksi naivisti kannattamaa - vulgäärikapitalistista tulevaisuutta.
Tätä ajanjaksoa kesti 1990-luvun vaihteesta noin vuoteen 2010. Pax Americana saavutti kukoistuksensa juuri tänä aikana. Vaikutti siltä, että maailmassa oli vain yksi suurvalta. Tietenkin nouseva Kiina loi haasteen, jota ei voida mitenkään sivuuttaa. Iso epäily USA:n ylivoiman ylle lankesi, kun finanssikriisi käynnistyi Yhdysvalloista käsin.
Oliko tuo kahdenkymmenen vuoden ajanjakso niin seesteinen, kuin miltä se päälle päin näytti? Afganistanin ja Irakin sodat (2), Jugoslavian hajoaminen ja monet pienemmät sodat asettavat ajanjakson rauhanomaisuuden kyseenlaiseksi. Näistä kuitenkin vain Jugoslavia toi tuulahduksen vanhasta kylmästä sodasta, mutta senkin osalta Venäjä oli aivan liian heikko puolustaakseen vanhaa liittolaistaan Serbiaa.
Voitaneen sanoa, että amerikkalainen ylivoima esti maailmaa suistumasta kylmään tai kuuman sotaan 1990-2010. Paikalliset tai alueelliset konfliktit eivät laajentuneet isoiksi sodiksi. Yhdysvallat ei kuitenkaan tyytynyt fukujamalaiseen liberaalin demokratian levittämiseen, vaan toi mukanaan sotilaallisen liittoutumisen strategian kylmän sodan päättymisen jälkeiseen maailmaan. Moni ei huomioinut rauhankumppanuuden nimissä tapahtunutta vaivihkaista sotilaallista etenemistä eikä sen mahdollisia seuraamuksia. Kaikkihan tapahtui ”Amerikan rauhan” nimissä.
Menneisyydessä kuitenkin kylvetään tulevien eripuraisuuksien siemenet. Amerikkalainen hegemonia eteni Euroopassa ja sen valtapolitiikka iskeytyi aivan kiinni Venäjään. Venäjää jäi myös vaivaamaan sen tosiasiallinen kyvyttömyys puuttua monien kriisien ratkaisuihin ( esim. Jugoslavia).
Kun tullaan näin lähelle nykypäivää, rupeavat hälytyskellot soimaan niiden päässä, joiden mielestä mitään lähellekään eksaktia historian käsitystä ei voida luoda 1900-lukua tuoreemmista ajoista. Totta, mutta sallittakoon spekulointi.
Voitaneen sanoa, että Yhdysvallat yhdisti Fukujaman liberaalin demokratian tavoitteet ja omat valtapoliittiset tavoitteensa yhdeksi kokonaisuudeksi. Edetessään esim. kohti Venäjän rajaa, se saattoi koko ajan perustella voittokulkuaan demokraattisten oikeuksien ja velvoitteiden ylivoimaisuudella. Vastaanottava puoli eli Itä-Eurooppa otti avosylin vastaan amerikkalaiset, mutta heikommin sen viestin demokratiasta. Osassa Itä-Euroopan maista demokratian juurruttaminen on todella hankalaa: ajatellaan vaikkapa Balkania tai vaikkapa Unkaria. Demokratian sovellukset ovat todella omaperäisiä. Toisaalta jotkin Baltian maat, Puola ja esim. Tsekki ovat onnistuneet paremmin.
Demokratian kulmakivi on vähimmäismäärä taloudellista tasa-arvoa. Siinä ei ole onnistuttu. Kun tässä on petytty tulevat kuvioon mukaan strategiset suurvaltapyrkimykset ja ehkä myös naiivi halu auttaa köyhää.
Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui hallitsemattomasti vähemmistöjen (venäläisten) edut syrjään työntäen tai ainakaan niitä ei käsitelty riittävästi. Nykyinen asetelma heijastelee tätä hajoamisen hätäisyyttä ja vähemmistökansallisuuksien heikkoa asemaa. Demokraattinen kehitys on vain kaukainen haave useimmille entisille neuvostotasavalloille.
Ukraina on esimerkki strategisesti tärkeästä valtiosta, joka on uponnut syvälle köyhyyteen, ja jota länsi havittelee läntisen yhdentymisen osaksi, samalla kun Venäjällä on tavoitteena oma euraasialainen talousyhteisö. Ristiriita on ilmeinen.
Vuoden 2010 jälkeinen maailma näyttää muodostuvan monenkeskiseksi valta-asetelmaksi vähän ennen vuotta 1914 vallinneen tilanteen mukaisesti. Voimatekijöitä ovat Yhdysvallat-johtoinen länsi, nouseva Kiina, uudelleen tähtiin kurkottava Venäjä ja taloudellinen mahtikeskittymä Kaukoidässä (Japani, Etelä-Korea, Taiwan ja muut Kaukoidän maat). Afrikan nousu on nopeaa, mutta lähtötaso on todella alhainen. Omiksi saarekkeikseen jäävät Brasilia, Intia ja arabimaat.
Kylmän sodan aikaiset blokit ovat osin murtuneet, mutta etupiiriajattelu ei ole poistunut mihinkään, eikä luultavasti poistukaan. Tämä on nähtävissä Syyriassa, jossa käydään ”kansainvälistynyttä sisällissotaa”.
Historia harvoin toistaa itseään sellaisenaan. Globaali talous tuo oman lisukkeensa vastakkainasettelun kierteeseen ajautuvaan maailmaan. Arvaamaton lopputulema syntyy globaalin (kansallisvaltioista osin irti olevan) talouden sekä poliittisen ja sotilaallisen vallankäytön sekoituksesta. Globaali talous ei näytä jarruttelevan perinteistä poliittisen painostuksen tai sotilaallisen uhan agendaa.
Venäjän liiallinen raaka-aine- ja energiariippuvuus on osaltaan aiheuttanut sen haavoittuvuuden ja toisaalta uhkailupolitiikan. Jos sillä olisi useampi teollisen tuotannon tai palvelualan kivijalka, sen ei tarvitsisi ajautua nykyisenkaltaisiin energiasta johdettuihin konflikteihin.
Miksi juuri nyt Ukrainan kautta purkautuu ”kylmän kierre”? Olen ainakin itse yllättynyt Venäjän reaktion voimakkuudesta. Rationaalinen selitys voisi olla, että kansallismieliset piirit ovat saaneet seurata vierestä, kun Venäjän etupiiri on huvennut. Jossakin kulkee tai kulki raja. Nyt Vladimir Putin kuuntelee yhä enemmän jyrkän linjan nationalisteja, joilla perusnäkemys on koko ajan ollut aggressiivinen, mutta jotka eivät ole päässeet näkemyksineen - tähän mennessä - voitolle.
Venäjän takapihat ovat sille yhtä tärkeitä kuin Yhdysvalloille esimerkiksi Chile, jonka demokraattista sosialismia se ei sallinut.
Edellä esitettyjen syiden lisäksi täytyy olla joitakin selittämättömiä tekijöitä, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. En pysty niitä hahmottamaan toistaiseksi.
Läntisen rationaalisuuden ylikorostaminen Venäjään suhtautumisessa on yksi vääristä lähtökohdista. Tapahtuu paljon asioita tunteiden ohjaamana. On helppoa puhua demokratiaperiaatteista ja ihmisoikeuksista, kun inhorealismi olisi oikea lähestymistapa.
Yksi tapa ottaa kantaa on esittää muuttumattomia kiveen hakattuja mielipiteitä: ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi”. Tällaiset mielipiteet vapauttavat kaikista erittelevistä pohdinnoista ja vaihtoehtojen esille tuomisista. Itse en pysty ajattelemaan näin.
Vastuullisissa asemissa olevat poliitikot päästelevät suustaan kylmän sodan paniikkilausuntoja (Saksan varakansleri Sigmar Gabriel: ”panssarit tulevat Eurooppaan”). Miten tärkeää olisi kriisin keskellä asettua vihollisen asemaan, ja analysoida vastustajaksi koetun motiivit, mutta taitaa olla turha toive, sillä nyt tiedotusvälineiden kiihottamana kilpaillaan siitä, kuka osaa lausua räikeimmän uhkauksen.
Entä meillä Suomessa? Tuntuu siltä, että eliitti ja eliitin edustajat ovat täysin niskan päällä julkisessa keskustelussa (kuten aina), mutta nyt on poikkeuksellisen voimakas tunne, että tavalliset kansalaiset (”hiljainen enemmistö”) ovat paljon varovaisempia mielipiteissään ja nykylinjan muutosvaatimuksissaan kuin valtakunnan kellokkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti