Aristokratia määritellään korkeaksi yhteiskuntaluokaksi, johon lukeutuvat ihmiset ovat ylimystöä. Käytän seuraavassa väljästi aristokratiakäsitettä kuvaamaan yhteiskunnan hyvin rikasta yläluokkaa.
Vanhalla aristokratialla tarkoitan vuosisatoja vanhojen sukujen hegemoniaa silloisessa maailmassa. Varallisuus on siirtynyt sukupolvelta toiselle, joskin monien aristokratiaan kuuluneiden sukujen köyhtymistäkin on tapahtunut.
Uudella aristokratialla tarkoitan sitä joukkoa ihmisiä, joka on vaurastunut pääosin viimeisen 30 vuoden aikana rikastumiselle hyvin suotuisissa olosuhteissa. Rikastuminen on tapahtunut ainakin osittain aiempaa suurempien tuloerojen myötä (Yhdysvalloissa korkein marginaalivero putosi yli 90 prosentista 28 prosenttiin samaan aikaan kun pienituloisten tuloveroa kiristettiin). Suuremmat tuloerot johtuvat monesta syystä. Suurituloisiin kohdistuneen aiempaa kevyemmän verotuksen lisäksi rahamarkkinoiden sääntelyä purettiin, kehitettiin uusia rahoitusinstrumentteja, talous finansialisoitui (painopiste siirtyi tuotannollisesta toiminasta rahamarkkinoille), palkkatuloja muutettiin lievästi verotetuiksi pääomatuloiksi jne. Toki suuri osa on perinyt rikkautensa vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan.
Kun suuritulosten verotusta on kevennetty on ollut selvää, että trendi vuosikymmenien kuluessa näkyy varallisuuden kasvuna.
Meillä uuden aristokratian muodostuminen on ollut paljon vähäisempää kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Suomessa ehkä tyypillisimmin uutta aristokratiaa edustaa Björn Wahlroos. Wahlroosin Joensuun kartano on esimerkki halusta tavoitella vanhan aristokratian elämänmuotoa ja tapoja. Myös Kustaa III:n ihailu on sukua vanhan aristokratian arvostukselle. Uusi aristokratia ei kuitenkaan pääsääntöisesti ole verrattavissa vanhaan aristokratiaan muutoin kuin suuren vaurauden muodossa.
Meillä ”vanha” aristokratia (”20 perhettä”) – jonka olemassaolo ei ulotu kovin kauas historiaan - oli konservatiivista ja esimerkiksi 1980-luvun lopun talouden ylikuumenemistilassa olin havaitsevinani, että silloisten vanhojen ja vauraiden sukujen johtavat tahot eivät innostuneet ”uuteen talouteen” sijoittamisesta. Niinpä menetyksetkin jäivät it-kuplan puhjettua vähäisiksi verrattuna nousukasmaisten äkkirikastuneiden romahduksiin.
Uusi aristokratia koki nopean rikastumisen 1980-luvun jälkeisinä vuosikymmeniä varsinkin Yhdysvalloissa ja kehittyvissä talouksissa. Toisaalta eikö vanhakin aristokratia satoja vuosia sitten muodostunut yhtäkkisesti kuninkaan suopeasti palkitessa esimerkiksi upseereja sotamenestyksistä läänityksillä? Tavallinen sotilas sai onnistuneen sotaretken seurauksena korkeintaan luvan ryöstellä vallattuja maita.
Vanha aristokratia joutui demokratia- ja kansalaisten hyvinvointivaatimusten kohteeksi 1800-luvun lopulta alkaen. Tulo- ja varallisuuserot olivat tähtitieteellistä luokkaa. Tavoiteltiin joko marxilaista vallankumousta tai sitten hyvinvointiyhteiskunnan alkeismuotoa. Aristokratia vetäytyi taistelujen eturintamasta taustalle esimerkiksi natsi-Saksassa.
Länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien noustessa vanhasta aristokratiasta tuli jopa pilkan kohde radikaalilla 1960-luvulla. Vanhan aristokratian mahdollinen ahneus ei kuitenkaan ollut paljon mitään uuden eliitin rinnalla: rahamarkkinavaltiaat 1980 luvulta 2000-luvulle rikastuivat - varsinkin Yhdysvalloissa – nopeasti riippumatta siitä, miten businekset sujuivat: tilaisuus teki varkaan.
Vauraiden ihmisten alhaisia veroja on perusteltu sillä, että he valuttavat rikkautensa ”alaspäin” sijoittamalla rahansa tuottavasti ja siten edistävät talouskasvua. Tästä ei ole selkeää näyttöä. Päinvastoin suuret tulot ja varallisuuskertymät ovat jääneet kulutuksen ulkopuolelle eikä positiivista kasvusysäystä markkinoilla ole havaittavissa.
Ehkä tässä on osasyy, miksi länsimaiden taloudellinen kehitys on hidastunut merkittävästi verrattuna 1950- ja 1960-lukuun (toki on muitakin syitä, kuten globalisaation länsimaisille tuotteille aiheuttama koveneva kilpailu). Ovatko omaisuudet jääneet seisomaan näinä aikoina kuten 1800-luvun koroilla eläjillä? Näkemys on varmaan yksipuolinen, sillä osa vaurastuneista on aktiivisia sijoittajia ja osallistuvat siten kansantalouden kakun kasvattamiseen. Mutta kyllä laiskaakin pääomaa on.
Miten saada uusille aristokraateille kertyneet varat hyödyttämään koko yhteiskuntaa? Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty suosittelee verotusta katalysaattoriksi, jotta raha saadaan kiertämään. Varat kiertyisivät julkisen sektorin (verovaroin tuotettujen palvelujen) kautta koko yhteiskunnan hyväksi. Joka tapauksessa varallisuuserojen kasvu on saanut valtavat mittasuhteet. Paul Krugman kirjoittaa New York Timesin kolumnissaan, että nykypäivän rikkain 0,1 prosenttia on yhtä rikas kuin 1800-luvun ja varsinkin 1900-luvun alun aristokratia (ja nykyrikkaiden varallisuus on kaksinkertaistunut verrattuna 1980-lukuun). Olemmeko siis palanneet vanhaan sääty-yhteiskuntaan?
Krugman viittaa väitteisiin, joiden mukaan nykypäivän rikkaat ovat self-made maneja, joiden rikkaudet on hankittu omalla työllä eikä perimällä, mutta torjuu väitteen saman tien. Hänen arvionsa mukaan kolmasosa rikkaimmasta 50:stä on perinyt omaisuutensa, ja kolmasosa on yli 65 vuotiaita, joten he jättävät pian suuren omaisuuden perillisilleen.
Mutta onko rikkauksien kasautuminen talouskasvun hidaste? Thomas Pikettyn analyysi on saanut vahvaa kannatusta. Mutta keskustelu jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti