Eva on julkaissut tutkimuksen, joka kertoo kielteisistä asenteistamme. Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista uskoo, että kateus vaivaa meitä vahingoksi saakka. On helppoa liioitella kielteisiä tuntemuksiamme. Yritän seuraavassa tarkastella kateutta useammasta eri vinkkelistä.
Kalle Isokallio kertoi joskus juttua, jossa keskushenkilönä oli kaveri, joka oli kateellinen kaikille. Hän ei nähnyt toisen menestyksessä mitään hyvää. Toisen menestys oli ikään kuin häneltä pois. Sanalla sanoen hän oli luuseri. Sitten hänellä kävi tuuri. Hän voitti lotossa päävoiton. Miten hänen suhtautumisensa muuttui? No, nyt hän projisoi oman kateutensa muihin ihmisiin. Muut olivat kateellisia hänelle. Hän oli edelleen luuseri!
Tuo edellä oleva tuo mieleeni ajatuksen, että ovatko ne ihmiset, jotka kaikkien voimakkaimmin syyttävät muita kateudesta, itse tosiasiassa hyvin katteellisia. Jotkut toiset taas eivät ole millänsäkään omasta tai toisten menestyksestä.
Joskus kuulee määritelmällisen eron kahden kateuden välillä: kateus on tuhoavaa: jos jollain on jotain, niin se halutaan toiselta pois. Toinen kateus on kilpailuun kannustavaa: jos toisella on, niin sama halutaan itsellekin. Esimerkkimaatkin löytyvät heti kättelyssä. Ensin mainittua edustaa Suomi ja toista USA. Sanonpa tähän, että kovin kaavamaista ja epäuskottavaa ajattelua: kumpikaan kateus ei ole erikoisen jalostavaa.
Mitä jos puhuttaisiin pienemällä suulla koko tuosta K-käsitteestä. Siitä on tullut kaikkeen sopiva solvaussana. Entä jos annettaisiin kateuspuheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Ei välitettäisi puheista, jos niistä ei aiheudu suoranaista henkilökohtaista tai yritys/yhteisökohtaista haittaa.
Voin vakuuttaa, että kaikkien muidenkin valtioiden kansalaiset puhuvat sävyyn ”tämä on sitä meille niin tyypillistä kateutta”. Kaikki puhuvat kateudesta ikäänkuin se olisi juuri meidän kansakuntamme geeneissä. Tällaisesta puhuvat haluavat saada aikaiseksi muutoksen puheidensa avulla: toiset ne osaa, mutta me emme.
Kateus-sanan käyttö on hyvin paheksuvaa: ”kehtaakin kateellinen puhua tuollaista”. Omaan itseen kohdistuvaa kateutta käytetään siis taktisesti keinona, jotta muut ymmärtäisivät, että en saavuttanut haluamiani tuloksia, koska toisten kateus vei pohjan työltäni.
Olen sitä mieltä, että kaksi sanaa joutaisi hyvin kriittisen tarkastelun kohteeksi: toinen on ”ahneus” ja toinen on ”kateus”. Kysymys on lähinnä leimaamisesta eikä rakentavasta kritiikistä. Kerran kysyin eräältä pankkitoimihenkilöltä, mistä hänen mielestään johtui finanssikriisi. Vastaus tuli heti: ”ahneudesta”. Sillähän pajatso tyhjeni. Ei siihen ole mitään lisättävää. Mitäpä tuota erittelemään.
Muistan kerran, kun kuuntelin Pekka Himasta, joka käytti Ville Valoa esimerkkinä kateuden kohteesta. En oikein missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi meidän pitäisi olla kateellisia Ville Valolle tai Lasse Virenille tai Esa-Pekka Saloselle. Luulenpa, että ylivoimainen enemmistö on ylpeä urheilu- tai viihde- ym. sankareistamme. Päinvastoin on hienoa, että suomalaisten rock-tähtien kansainvälinen menestys on kasvanut portaittain 1960-luvulta tähän päivään tultaessa. Pikemminkin olisi huolestunut, mitä tulee näiden viime vuosien menestyksien jälkeen.
Joskus, kun tuodaan esille, että köyhä on kateellinen rikkaalle tekisi mieli sanoa, että ei se köyhän kateus ole mitään verrattuna siihen, miten kateellinen rikas voi olla toiselle rikkaalle. Finanssikriisin yhteydessä rikastuneet – siis kun puhuttiin loputtomasta saalistushimosta – tökkivät toisiaan eteenpäin rikkauksien tiellä pyrkien lyömään aina entiset ennätykset.
”Kateus on voimakkaimmillaan silloin, kun se kohdistuu vain vähäsen parempiin”, toteaa kaikkitietävä Wikipedia ja on siinä oikeassa. Tuloeroista puhuminen on vaikeaa, koska asiasta puhuminen leimataan helposti kateudeksi. Kuitenkaan kukaan ei voi väittää, etteikö ansiotonta rikastumista olisi tapahtunut. On siis tärkeää erottaa toistaan kateuden sokaiseva voima ja analyyttisesti perusteltu tuloerojen vahingollisuus.
Mutta eivät ne tuloerot ole mitään, kun verrataan varallisuuseroihin. Yhdysvalloissa 400 varakkaimman varallisuus on yhtä iso kuin 150 000 000 ”köyhimmän”. Kysymys on kansantaloudellisesta ongelmasta, sillä varakkaiden halu harjoittaa sijoitustoimintaa – eli panna raha kiertämään – on päinvastaista puheista huolimatta liian vaatimatonta johtaakseen talouden kasvuun. Varallisuus ei ”valu” alaspäin, kuten teorian mukaan pitäisi tapahtua.
Toisaalta 1950- ja 1960 luvun pienet tuloerot tuottivat huomattavasti kovemman kasvun, kuin mihin tänä päivänä ylletään. Rikkautta ja köyhyyttä pitäisi tarkastella analyyttisesti. Mikä on kansakunnan kokonaisetu? Mikä on julkisen kulutuksen määrä? Millä verotuksen tasolla säilyy kannustavuus?
Mikä erottaa kilpailun, kilvoittelun ja kateuden toisistaan? Useimmat sanovat, että kateuteen sisältyy pahansuopuus. Kilpailu ja kilvoittelu taas ovat terveitä ilmaisuja. Epäilenpä, että jokapäiväisessä kielenkäytössä nämä käsitteet menevät suloisesti sekaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti