Taistelu etupiireistä, patoamispolitiikasta ja informaatiosta

Tämä on 500. blogikirjoitukseni.

On ehkä syytä palauttaa mieliin toisen maailmansodan jälkeiset turvallisuuspoliittiset periaatteet, koska nykypäivän Ukrainan tilanne heijastelee kylmän sodan teemoja.

Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläs 1940-luvun lopulla George F. Kennan pyrki ja onnistui määrittämään Yhdysvaltain turvallisuuspoliittiset intressit vuosikymmeniksi eteenpäin tarkkasilmäisellä dokumentoinnillaan.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

Kennanin X-artikkelin nimellä tunnetusta Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Contanmentin soveltamisessa.

Jossakin vaiheessa Kennan oli melko katkerakin Nitzelle, koska katsoi tämän anastaneen patoamispolitiikan käsitteen ja muuttaneen sen sisältöä sotilaallisen patoamisen suuntaan. Yhdysvaltain poliittinen johto seuraili Nitzen linjaa.

Venäjän valtapiiri on kaventunut Kennanin päivistä melkoisesti. Entiset neuvostotasavallat ovat itsenäistyneet. Venäjä haikailee valtapiirinsä (etupiirinsä) ulottamista takaisin entisten neuvostotasavaltojen alueelle, tuskin kuitenkaan vanhan itäblokin alueelle. Yhdysvallat taas havittelee oman valtapiirinsä levittämistä entisten neuvostotasavaltojen alueelle esim. rauhankumppanuushankkeen avulla.

Onko tämän päivän poliittisella tilanteella yhtymäkohtia Kennanin Policy of Containmentiin? Uskoisin George F. Kennanin – jos hän eläisi - seuraavan huolestuneena Yhdysvaltain etenemistä Venäjän rajoille. Kysymys ei ole enää patoamispolitiikasta, vaan vaikutusvallan levittämisestä entisten neuvostotasavaltojen alueelle. Venäjä kokee tämän aggressiona itseään kohtaan. Itse asiassa nykyisestä tilanteesta löytyy yhtymäkohtia kylmän sodan tilanteeseen: 1950-luvulla Yhdysvallat liittolaisineen ympäröi Neuvostoliiton - paitsi Natolla - niin myös CENTO- ja SEATO- sopimuksilla, joiden tarkoitus oli estää neuvostokommunismin eteneminen Lähi- ja Kauko-Idässä.

Venäjä kokee myös EU:n assosiaatiosopimustavoitteet (Ukraina, Moldova, Valko-Venäjä, Armenia, Azerbaidzhan ja Georgia) itselleen epämiellyttäviksi, koska sillä on tavoitteena kilpaileva euraasialainen unioni.

Käsitykseni on, että Venäjä on konservatiivisen varovainen, jos ajatellaan sen etenemistä perinteisen turvallisuusvyöhykkeensä ulkopuolelle. Se ei todellakaan havittele etupiirinsä ulottamista Itä-Euroopan alueelle (Transnistrian alue on poikkeus).

Länsi tuskin pystyy tarjoamaan riittävän suurta taloudellista apua, jotta elinolosuhteet ratkaisevasti paranisivat köyhässä Ukrainassa. Nykyisen kriisin oloissa Venäjä ei varmaankaan tunne myötätuntoa ukrainalaisia kohtaan (pois lukien venäläinen vähemmistö). Tästä kaikesta seuraa Ukrainan taloudellinen hätä. Eteenpäin ei päästä sillä, että länsi yrittää ulottaa vaikutusvaltaansa yhä lähemmäs Venäjän rajaa, vaan EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän yhteisillä toimilla, jossa jokainen kunnioittaa toistensa intressejä. Valitettavasti tänä päivinä on liki mahdotonta ajatella tällaista yhteistyötä. Valtioiden välit ovat siihen aivan liian tulehtuneet.

Entä jos patoamispolitiikka käännetään toisin päin? Venäjä pyrkii estämään lännen vaikutuksen leviämisen rajoilleen. Jälleen taistelu käydään – nyt venäläisittäin – rauhanomaisen ”kennanilaisen” patoamispolitiikan ja ”nitzeläisen” sotilaallisemman patoamispolitiikan välillä.

Rauhanomainen patoamispolitiikka on nähdäkseni selkeästi Venäjän tavoite, mutta vain sen asettamilla ehdoilla. Meneillään on poliittinen jännityksen lietsonta ja eripura molemmin puolin. Venäjä on nyt selvästi aloitteentekijä riidan ja vihan kylvön haastamisessa, eikä sille oikeutetusti löydy ymmärtäjää lännessä. Tilanne voi vakautua – joskaan ei ratketa – kun molemmat osapuolet toteavat rajojensa tulleen vastaan.

Valitettavasti Venäjälle näyttää olevan yhdentekevää, miten autoritäärinen tai diktatorinen henkilö Ukrainaa johtaa, kunhan hän on venäjänmielinen. Tämä ei auta ukrainalaisia, joiden köyhyys on eurooppalaisittain hälyttävää. Tyypillisesti tässä tilanteessa puhkutaan toinen toistaan kovempia propagandistisia puheita. Niillä ei todellakaan ratkaista mitään, mutta voidaan herättää eri maiden kansalaisissa huolta tulevaisuudesta.

Esimerkkinä tällaisesta mielipiteiden ilmaan laukomisesta on Cato-instituutin vanhemman tutkijan Andrei Illarionovin lausunnot, jossa hän on jo jakanut Euroopan maita Venäjän etupiiriin ja pelotellut milloin mitäkin maata Venäjän hyökkäysuhalla. Tämä on kylmän sodan perinteestä johdettavissa oleva kuvio: ilma on täynnä spekulaatioita. Illarionovin puheet perustuvat hänen aiempaan kuviteltuun tai todelliseen asemaansa Moskovassa. Mielipiteet eivät perustu faktoihin, vaan arvauksiin, joita media ahnaasti ottaa pureskeltavakseen.

Cato-instituutti on minun luokituksessani äärioikealla oleva amerikkalaisten miljardöörien perustama thinktank, jolle kaikki Venäjässä (ja Illarionoville henkilökohtaisesti) on vastenmielistä. Cato-instituutti ei asetu suoraviivaisesti demokraatit-republikaanit akselille. Se on monissa kysymyksissä äärilibertaarien äänitorvi.

Kun Cato-instituutti korosti muutama vuosi sitten, että Yhdysvaltain ei pidä olla Venäjän reuna-alueilla mukana missään muussa toimenpiteissä kuin niissä, jotka suoraan lisäävät VAIN Yhdysvaltain (eikä muiden maiden) turvallisuutta, on se kaikkea muuta kuin tuki ja turva niille, jotka siltä tukea hakevat.

Vielä paremmaksi pistää Georgian Saakashvili, jonka mukaan ”Putinin logiikka menee niin, että seuraavaksi hän etenee Moldovaan ja Latviaan, ehkä jopa Puolaan”. Ei siinä paljon natot paina, kun propagandistit kilpailevat siitä, kuka saa sanotuksi mehevimmän uhkauksen.

Finnbay-saitti on osa tätä infosotaa. Sen taustalla näyttäisi olevan taho, joka haluaa viestittää neutraalin uutistoiminnan joukossa disinformaatiota herättääkseen hälyä ja ahdistusta. En yllättyisi, jos taustalla olisi - ainakin alkeellisella tasolla - organisoitua toimintaa. Epäuskottavuudessaan propaganda ei poikkea juuri vanhasta neuvostotyylistä.