Helsingin Sanomissa oli 26.4.2014 kaksi haastattelua peräkkäisillä sivuilla. Esko Aho arvosteli hänen oman hallituksensa jälkeisiä hallituksia: ”Paluuta vanhaan normaaliin ei ole” ja Juhana Vartiainen tyytyi haukkumaan yhden melko pysyvän hallituspuolueen, nimitäin demarit: ”Juhana Vartiaisen poliittinen yksinäisyys”.
Olen itsekin sitä mieltä, että uusi normaali on täällä tänään. Keinoista, miten uuden normaalin kanssa eletään, voidaan olla montaa mieltä. Ahon haastattelun varsinainen aihe - mikä meinasi jäädä kokonaan sivuun lehdestä – eli Venäjän kaupan tilanne, oli esillä sen verran, että hän moitti Daniel Kahnemanin sanoin julkisuudessa esitettyjä mielipiteitä Ukrainan konfliktista: annetaan lausuntoja ennen kuin mietitään, mitä sanotaan. Olen kirjoittanut kymmenkunta blogikirjoitusta Venäjästä ja Ukrainasta ja niiden yksi punainen lanka on ollut hysteeristen ja paniikissa lauottujen kannanottojen arvosteleminen. Tästä olen samaa mieltä Kahnemannin ja Ahon kanssa.
Viittaan aiempaan blogiini ”Suomi vuonna nolla” 26.1.2014, jossa totesin, että on epäreilua viitata nykytilaa vuosien 1994-2007 keskimäärin lähes 4 prosentin kasvuun, joka edustaa ”vanhaa normaalia”. ”Uuden normaalin” keskiarvokasvu liikkunee näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan 1-3 prosentissa. Vannomatta kuitenkin paras. Vuosien 2010-2011 keskimäärin 3 prosentin kasvu – kahden taantuman välissä – osoittaa, että kasvu voi - tosin heikoista lähtöluvuista johtuen - revetä hetkellisesti nopeaksikin.
Aho viittaa oman hallituksensa rohkeuteen silloisten muutoksien edessä. Olen jokseenkin eri mieltä hänen talouspolitiikkansa onnistumisesta. Tyypillistä on, että hän sivuuttaa työttömyysongelman puhuessaan Suomen 1990-luvun lamasta. Lamaa (ja lamasta nousemista) voidaan kuvata parista lähestymiskulmasta: toisaalta teknisesti vero- ym. uudistusten kautta (ja niistä saatujen kiistattomien kasvuruiskeiden näkökulmasta) ja toisaalta inhimillisten vaikutusten näkökulmasta. Olisi ollut aika turhaa mennä selittämään laman aikaan työttömäksi joutuneelle (lähes 20 prosentin työttömyys), että 15 vuoden päästä työttömyys on enää 6,4 prosenttia. Hyvin moni syrjäytyi työelämästä joko lopullisesti tai sitten paljon aikaisempaa huonommin palkattuun työhön. Valtiotalouden leikkaukset olivat aivan liian jyrkkiä.
Myös julkinen velka, joka pysähtyi 1990-luvun lamassa 60 ja 70 prosentin väliin bruttokansatuotteesta, ei olisi edellyttänyt niin mittavia leikkauksia kuin toteutettiin. Tässä on Aholla vähän legendan synnyttämisen aineksia mukana: kun rajusti rouhaistaan, niin hyvää tulee! Ennen sitä uskallettiin! Työttömyyden maltillinen nousu nykyisessä syvässä taantumassa johtuu osittain niistä toimenpiteitä, joita on saatu aikaiseksi työttömien hyväksi viime aikoina. Yritykset ovat kantaneet vastuunsa, tosin viime aikoina irtisanomisiin on turvauduttu aiempaa herkemmin. Pienet työmarkkinoille tulleet ikäluokat ovat osaltaan minimoineet ongelmaa. Työttömyys on jäänyt reippaasti alle 10 prosentin, joka on huomattava saavutus ottaen huomioon kaksivaiheisen taantuman keston. Minusta se on suurin piirtein se, mihin olisi päästy joka tapauksessa olivat hallituksessa mitkä puolueet tahansa.
On kiistelty siitä, mikä oli Ahon hallituksen leikkausohjelman vaikutus työttömyyden räjähdysmäiseen kasvuun. Kuulun niihin joiden mukaan se oli merkittävä. Taloutta uudistettiin Ahon ja varsinkin Lipposen hallitusten aikana, mutta Hesarin jutussakin tuodaan aivan oikein esille Nokian ilmiömäinen vaikutus Suomen talouteen. Nokian merkitystä ei oikein vieläkään tajuta. Että meillä oli maailmanluokan ykkösbrändi! Taloutemme ylijäämät 1994-2007 voidaan erittäin merkittäviltä osin selittää elektroniikkateollisuuden noususta johtuviksi.
Aho moittii, että tehdään yksittäisiä ratkaisuja. Voidaan aiheellisesti kysyä ovatko kaikki nykyisen hallituksen päätökset olleet järkeviä, mutta moitteet, jotka koskevat muutosten laajuutta (kestävyysvajeen korjaustoimet, kehyspäätökset) tuntuvat omituisilta. On vaikeaa ajatella suurempia leikkauksia (tai verojen kevennyksiä) ainakaan lyhyellä aikavälillä kuin mitä nyt tehtiin.
Nyt on ainakin hetkeksi pysähdyttävä katsomaan minkälaisia vaikutuksia jo tehdyillä sopeuttamistoimilla on. Muutoksia, jos tai kun niitä tarvitaan, täytyy myös jakaa pidemmälle aikavälille vaikkapa Kahnemania soveltaen. Voisiko siis tässäkin kriisissä noudattaa ”Kahnemanin kaavaa”, jonka mukaan tulevien menoleikkaustarpeiden kanssa hätiköinnistä syntyy vain sutta. Hermoilun sijaan tarvitaan uskoa Suomen kaltaiseen innovaatiotalouteen. Nykyiset haasteet eivät kohdistu uusiin leikkauksiin, vaan jo sovittujen leikkausten toteuttamisen epävarmuuteen.
Suuri osa meitä kohdanneista haasteista johtuu ulkopuolisista syistä: finanssikriisi, finansskriisin jälkeinen euro-kriisi ja nyt heti perään Ukrainan aiheuttamat rasitteet taloudelle. On siinä yhdelle hallitukselle sopivasti puuhaa. En usko, että poikki ja pinoon -menetelmä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa ottaen huomioon jo tehdyt toimenpiteet.
HS:n haastattelussa Juhana Vartiainen moittii, että kaikkien leikkaustoimien olisi pitänyt tapahtua jo paljon aiemmin. Milloin? Porvarihallituksenko aikaan vai jo sitä ennen? Epäilen että joudutaan helposti ”olemme kaikki syyllisiä” syndrooman eteen, jos ryhdymme kritisoimaan tekemättä jättämisiämme. Loppujen lopuksi leikkaushimoisten ryhmä on varsin pieni vähemmistö tutkijoiden joukossa ja Suomen eduskunnassa.
Ehkä avainasia Vartiaisen haastattelussa on, että hän ei ”toivo, että julkisten palveluiden laadun heikkeneminen ja tuloerojen kasvun jatkuminen johtaisi siihen, että hyvätuloiset alkaisivat perustaa omia yksityiskouluja ja sairaaloita. Se vähentäisi edelleen veronmaksuhaluja”. Olemme kuitenkin olleet vahvasti tällä tiellä, menemättä kuitenkaan noin pitkälle – vielä – kuin mitä hän maalailee. Jutun perusteella hän kaipaisi kunnon remonttia hyvinvointiyhteiskuntaan, mutta vaarana on juuri se, mitä hän ei toivo, eli että julkiset palvelut heikkenevät, ja ne, joilla on varaa hakevat palvelut yksityiseltä samaan aikaan kun julkinen koulu ja terveydenhuolto jäävät pienituloisten epätyydyttäviksi palvelupaikoiksi. Myös kansalaisten julkisten palvelujen rahoittamismoraali todennäköisesti heikkenee, kun he havaitsevat, että verovaroilla ei saada kunnollisia palveluja.
Vartiainen toteaa, että ”hyvinvointivaltio on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun , ja siitä voi olla ylpeä. Jotta malli on yhä ykkönen, se edellyttää, että kanveesilla makaavat vain ne, jotka todella tarvitsevat apua”. Jokaiselle matemaattisesti tarpeidensa mukaan! Tällainen rajanveto on mahdotonta ilman kallista räätälöintiä, valvontaa ja byrokratiaa. Voi olla, että Vartiainen haluaisi tarveharkintaiset palvelut takaisin. Vartiainen yksinkertaistaa nyky-yhteiskunnan toimintaperiaatteen.
Kun ihmisten elämää ei pystytä yksinkertaistamaan, on sosiaaliturvaa yksinkertaistettava. Käytännössä sosiaaliturvan on toimittava kaavamaisesti, jokaiseen lillukanvarteen eli jonkin yksilön saamaan ansiottomaan sosiaaliturvatuloon ei voida puuttua. Hyvinvointiyhteiskunnan paras valtti on luultavasti se, että se mahdollistaa sosiaaliturvaan kohdistuvan vilpin määrän alentamisen pelkällä olemassaolollaan. Alhaisen sosiaaliturvan maissa kansalaisten on pakko turvautua väärinkäytöksiin ja korruptioon.
Jotta yhteiskunnallisten menojen maksumoraali säilyisi on maksajien (so. keskiluokka) saatava osansa ”ilmaiskakusta” (maksuttomat tai vain vähän maksavat palvelut) . Ns. keskiluokka - varsinkin alempi keskiluokka - ei tule niin hyvin toimeen kuin siitä ehkä kuvitellaan: se on juuri ja juuri päässyt yli kädestä suuhun elämisestä.
Jos ajatellaan yhteiskunnan kehityssuuntaa viimeisten 10-20 vuoden aikana, niin voidaan havaita kaksi vastakkaisiin suuntiin menevää trendiä. Toisaalta globaali, uusliberalistinen, tehokkaiden markkinoiden hypoteesia painottava trendi on pyrkinyt hajottamaan pitkään rakennettua – ja nyt jo kypsässä iässä olevaa – skandinaavista yhteiskuntarakennetta. Siitä voidaan tänä päivänä käyttää nimeä ”konservatiivinen hyvinvointimalli”.
Toisaalta konservatiivinen hyvinvointimalli on pyrkinyt puolustamaan parhaansa mukaan asemiaan kuitenkin vähitellen antaen periksi. Periksi antaminen ei ole toistaiseksi toteutunut kovin konkreettisesti – mitään alasajoa ei ole tapahtunut - ei lähellekään. Toisaalta tuloerot ovat kasvaneet. Tavallinen kansa niin skandinaviassa kuin Yhdysvalloissakin haluaa tutkimusten mukaan hämmästyttävän tasaista tulonjakoa ja sitä kautta hyvinvointierojen suurta tasaamista, mutta katsoo, ettei ”tapahtuneelle (ökyrikkaiden edelleen rikastumiselle) juurikaan mahda mitään”.
Täytyisi siis löytää synteesi globaalien vaateiden ja konservatiivisen hyvinvointimallin välistä. Sitä kai Vartiainenkin ajaa takaa. Vanhan mallin väsähtäminen vaatii tuoreuttamista. Siitä minäkin olen samaa mieltä.
Tarvitaan kärsivällisyyttä (nousu on jo ovella!), tarvitaan koulutusjärjestelmän käytännönläheistämistä työelämän kanssa yleissivistystä unohtamatta, tarvitaan innovaatiokannusteita, tarvitaan yhteiskunnan ihanan vanhanaikaisia infrastruktuuripanostuksia ja ennen kaikkea tarvitaan irtautumista masokismissa piehtaroimisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti