Jan Vapaavuori on avannut pikkuhiljaa kokoomuksen puheenjohtajakampanjaansa ilmoittamalla, että hän on ”talousliberalismissa keskitien kulkija”. Linjan pitäisi olla siis lähellä Kataisen linjaa. Nyt hän on ottanut puheeksi tuloerot ilmoittaen, ettei niiden suureneminen ole pahasta. Minusta hän ei ole keskellä, vaan oikeassa laidassa.
Toinen näkökulma on oikeudenmukaisuuden näkökulma: katsotaan, että tuloerojen ei saisi kasvaa oikeudenmukaisuussyistä. Tästä Vapaavuori toteaa Helsingin Sanomien (”Vapaavuori: Tuloerojen kasvua ei tarvitse torjua”, 4.5.2014) mukaan seuraavasti: ”Se lisäarvo, mitä saadaan oikeudenmukaisuuden puolella, on varmaan merkittävää. Mutta samaan aikaan häviämme siellä talouden dynamiikan puolella”. Mutta häviämmekö edes talouden dynamiikan puolella?
Kun keskituloiset asema suhteellisesti (ja Yhdysvalloissa jopa absoluuttisesti) heikkenee, on vaikea nähdä, miten Vapaavuoren metodilla päästään hänen tavoitteeksi asettamaansa dynamiikkaan. Keskituloisten asiantuntijatehtävien palkkiot eivät ole kehittyneet entiseen malliin. Tuloerojen suureneminen tarkoittaa, että myös keskituloiset ovat häviäjiä. Todennäköisesti Vapaavuori toistaa vanhoja tehokkaiden markkinoiden ja tarjonnan taloustieteen hypoteeseja, jotka on monesti asetettu kyseenalaiseksi.
Juuri kukaan ei ole osannut arvata, miten jyrkiksi tuloerot lopulta ovat kasvaneet. Kyllähän osaajia tarvitaan, mutta heidän palkkakehityksensä hidastuu, pysähtyy tai on jo pysähtynyt. Näin jäljelle jäävät hyvin rikkaat, joiden tulot ja omaisuus ovat suhteettomasti kasvaneet.
Ehkä on ensin syytä määrittää, mitä tarkoitan tuloerojen kasvulla. Itse koin melkoisen yllätyksen kun gallupein (HS) osoitettiin, miten raadollisesti tavalliset ihmiset Suomessa näkevät tuloerojen torjumisen. Tuli tunne, että monien mielestä yleisesti pitäisi lähestyä tasapalkkausta. Esimerkiksi lääkäreille sopiva ansio olisi 4000 euroa kuukaudessa. Ihan näin en kyllä ajattelisi. Jos siis 2000 euroa kuukaudessa ansaitsevaa häiritsee 6000 euroa ansaitsevan tulotaso (riippumatta sitä, missä ammatissa hän toimii), niin onko tällaisessa mielensäpahoittamisessa järkeä?
Tuloerojen dramatiikka tapahtuu paljon karkeammalla tasolla, kun puhutaan tosirikkaista ja tosiköyhistä. Omaisuuserot ovat valtavat globaalilla tasolla. Maailman 85 rikkainta omistaa enemmän kuin 3,5 miljardia köyhintä yhteensä. Ajatus siitä, että tapahtuisi eräänlainen valumisefekti rikkailta keskituloisille ja köyhille on lähinnä absurdi. Talouden tehokkuus ei kasva tällä rakenteella, vaan päinvastoin muuttuu tehottomaksi.
Kysymys ei ole siis pelkästään epäoikeudenmukaisuudesta, vaan myös talouden tehojen heikkenemisestä, kun tulo- ja omaisuuserot kasvavat.
Vapaavuori puhuu suurien terveyserojen haitallisuudesta tuloerojen sijasta. Ei näitä kuitenkaan voi erottaa toisistaan. Suomi on globaalin selvityksen perusteella paras paikka äideille. Tulos perustuu monipuolisiin Pelastakaa lapset -järjestön mittareihin. Yhdysvaltojen huono pärjääminen äitikuolleisuudessa ja ensimmäisen elinpäivän lapsikuolleisuudessa perustuu juuri suuriin tuloeroihin. Köyhillä ei ole varaa turvallisiin synnytyksiin. Siis suuria tuloeroja ei voi erottaa terveyseroista! Toki meillä Suomessa ei olla läheskään tällaisessa tilanteessa. Mutta pitäisikö meidän ehdoin tahdoin lähestyä USA:n tilannetta? Matti Apunen puhuu omistamisen siunauksellisuudesta (HS: ”Keskellä tietä on kaikkein vaarallisinta”, 6.5.2014). Mikä ettei? On tietenkin hyvä asia, että ihmisillä on varaa sijoittaa pörssiosakkeisiin tai asuntoihin, mutta sitä ennen tarvitaan tuloja. Tuloerojen laajenemisen vuoksi ei useille tulonsaajaryhmille kerry sellaisia säästöjä, jotka voitaisiin sijoittaa onnellisuutta tuottaviin kohteisiin.
Kun tulot jäävät pieniksi on asuntoon päästy käsiksi velkarahalla. Tässä ei pääsääntöisesti ole mitään vikaa. Massiivinen velkaantuminen kansakunnan tasolla on kuitenkin huolestuttavaa. Omistaminen tapahtuu siis yhä suuremmassa määrin velkaantumisen kautta.
Kun Mitt Romney lipsautti Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassaan, ettei hän ole kiinnostunut niiden 47 prosentin äänistä, jotka elävät muiden varoilla, hän tarkoitti valtavaa joukkoa ihmisiä, jotka eivät maksa liittovaltion tuloveroja (kyllä he muita veroja maksavat!). Mutta miksi he eivät maksa? Siksi, että tuloerot ovat kasvaneet niin suuriksi, että heidän tuloistaan ei ole varaa maksaa tuloveroa! Siis presidenttiehdokas, joka todennäköisesti on ollut omalla politiikallaan kasvattamassa tuloeroja toteaa kylmän rauhallisesti, ettei hän halua kannattajikseen ”muiden verovaroilla” eläviä. Ei ihme, että valinta ei kohdistunut Romneyhin! Enpä usko, että tuloerojen tietoinen, ”ei torjuttava” kasvattaminen Suomessa johtaa yhtään järkevämpään lopputulokseen.
Tuloerot ovat toistaiseksi maltilliset Suomessa, joten amerikkalaiseen todellisuuteen on vielä matkaa. Kuitenkin ihmettelen Vapaavuoren puheita. Niihin voidaan ottaa kantaa oikeudenmukaisuusnäkökulmasta, mutta itse ensisijaisesti painottaisin tuhoisaa vaikutusta talouden dynamiikkaan.
Kun tuloeroja kasvattava trendi on muutoinkin päällä (ja Suomessa erityisen voimakkaana), niin miksi lisätä trendiin tietoisesti vauhtia? Tämä on leikkimistä tulella.
On siis taloudellisen kasvun kautta pyrittävä laajaan, hyvään työllisyyteen ja uusien toimialojen ja ammattien myötä kohtuullisiin palkkatasoihin ja tulojen kasvuun (ei siis keskituloisten palkka-aleen niin kuin Yhdysvalloissa) . Automaatio ja robotisointi syövät joka tapauksessa aiemmin suojattuja ns. hyviä työpaikkoja. On välttämätöntä kuljettaa koko yhteiskuntaa eteenpäin niin, ettei synny suurenevia tuloeroja ja sitten suurenevia terveyseroja.
Apunen toteaa em. lehtikirjoituksensa lopuksi: ”Jos …. muotiekonomisti Thomas Piketty on oikeassa, ja pääomat kertyvät automaattisesti palkkoja nopeammin, eikö loogista olisi pyrkiä kaikin keinoin edes pienkapitalistiksi? ”. Tässä on selvä väärinkäsitys. Eivät nopeasti kertyvät pääomat kasaudu pienomistajille Pikettyn eikä minunkaan mielestäni , vaan - niin kuin edellä on kerrottu - kaikkein varakkaimmille. Ja tässähän tullaan kasvavien tulo- ja varallisuuserojen ytimeen.
Thomas Piketty on herättänyt ajatuksineen kauhua amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa. Hänen tuoretta kirjaansa ”Capital in the Twenty-First Century” on vaadittu levityskieltoon. Paul Krugman puhuu New York Timesin kolumnissaan ”Piketty panicista”. Pikettyn teesi on, että olemme palaamassa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen ”Gilded Age” -aikaan, jolloin rikkaudet kertyivät varakkuuden kumuloitumisesta (”koroilla eläjät”) ja perinnöistä, eivät työstä.
Republikaanit ovat pelästyneet, että Pikettyn tutkimusten perusteella vaaditaan isojen tulojen ja omaisuuksien verotuksen kiristämistä.
Vastakkain on kaksi samaa kohderyhmää tarkoittavaa, mutta vastakkaista ilmiötä kuvaavaa käsitettä: Pikettyn ja kumppaneiden ”1 prosentin” tehoton eliitti ja konservatiivien ”job creators” , työn luojat (mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua valumaefektistä, jolloin rikkaiden varallisuus sijoitettuna esimerkiksi yrityksiin muka luo uusia työpaikkoja). Ongelma on juuri siinä, että Pikettyn mukaan rikkaiden rikkaudet eivät synny työstä ja luo merkitsevässä määrin uutta työtä.
Olemme liukumassa sen malliseen yhteiskuntaan, jossa ihmisillä (valtiolla, yrityksillä) eri mittareiden mukaan saattaa mennä keskimäärin hyvin, samalla kun ääripäät kasvattavat osuuksiaan. Käsittääkseni Pikettyn systematiikka tähtää juuri tämän ongelman erittelyyn.
Skandinaavisessa mallissa on ainakin näihin aikoihin saakka pyritty siihen, että tuloerojen pienuuden avulla kaikilla on mahdollisuus, vaikkapa pörssisijoituksiin. Pienet tuloerot eivät siis ole este tavallisten ihmisten sijoituksille, vaan niiden edellytys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti