Tarvitaanko puoluetta nimeltä SDP?

Olen useissa tämän blogin kirjoituksissa pohtinut oikeiston ja kokoomuspuolueen suuntaa ja tavoitteita. EU-vaalien jälkeen on syytä pohtia, mihin sosiaalidemokraatit ovat hävittäneet entisen mahtipuolueen voimansa.

Sosiaalidemokraatit kärsivät EU-parlamenttivaaleissa rökäletappion. On selvää, että SDP:lle on suuri merkitys, onko vaalien äänestysprosentti 40 vai 70. Toisaalta vasemmistoliiton iso voitto vastaavissa olosuhteissa nostaa entisestään sen voiton arvoa. Matalalla äänestysprosentillakin vasemmistoliitto nosti kannatuksensa 9,3 prosenttiin (+ 3,4 %). Timo Soini ja Paavo Arhinmäki iskivät rajusti yhteen ennen EU- vaaleja tavoitteena liikkuvat duunariäänestäjät.

On todettu, että demareilta puuttuivat EU-vaaleissa valovoimaiset tähdet, jotka olisivat keränneet ääniä myös muita puolueita normaalisti kannattavilta. SDP:llä on selkeä tyyppipula. Toista oli ennen, mutta palataan siihen…..

Selvää on, että kansakunnan elintason nostotalkoissa 1900-luvun alussa sosiaalidemokraateilla oli erittäin suuri merkitys. Sotien jälkeen SDP asettui selvästi skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalle kommunisteja vastaan. Tästä taistelusta demarit selvisivät voittajina. Niinpä puolueesta tuli mahtitekijä suomalaisen yhteiskuntaan, joskaan ei toki Ruotsin demarien luokkaa.

Sitkeä puolueriita repi demareita 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, mutta vuoden 1966 vaaleissa demarit olivat kypsiä menestymään. Siitä eteenpäin demarit monesti onnistuivat saavuttamaan Kalevi Sorsan mainitseman ”rautaisen 25 prosentin” tason. Vielä niin myöhään kuin 1995 demarit saavuttivat veret seisauttavan vaalivoiton, 28,25 prosentin kannatuksella eduskuntavaaleissa. Paikkoja se sai 63 (+15). Mutta sittemmin kannatus on hiipunut.

Vuoden 1995 tuloksesta se ei voi enää edes haaveilla. Jotakin on tapahtunut.

Yksi selitys, mitä on tarjottu kuuluu näin: demarit ovat tehtävänsä tehneet ja saavat mennä. Totta on, että Forssan 1903 tavoitteet on käytännössä saavutettu ja demareista on tullut konservatiivinen, säilyttävä puolue. Suomi on muuttunut sosiaalidemokraattiseksi. Toisaalta Ruotsin demarit ovat edelleen iskussa. On jotakin sellaista, mikä erottaa puolueveljet toisistaan lahden itäisellä ja läntisellä puolella.

Yksi tällainen seikka on, että Ruotsin demarit ja maltillinen kokoomus eivät yleisen käsityksen mukaan voi olla samassa hallituksessa. Ne ovat ikään kuin poliittisen kentän vastakkaisia napoja, jotka karttavat toisiaan. Tämä on todiste siitä, että Ruotsin olosuhteissa poliittisten suuntausten välillä on selvästi erottavia tekijöitä, kun taas Suomessa oikeisto ja vasemmisto näyttävä sopivan samaan hallitukseen kerta toisensa jälkeen.

Sosiaalidemokraattien tilanne Suomessa juuri nyt muistuttaa kokoomuksen tilannetta 1950- ja 1960-luvulla. Kokoomuspuolue oli jähmettynyt vanhoihin taisteluasetelmiin, vastusti yhteiskunnan uudistamista ja näki ympärillään punaisen vaaran. Puolue vapautui vasta sitten, kun se ryhtyi keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi. Itse asiassa tämäkin on liian kaavamaisesti sanottu. Käytännössä – hitaasti mutta varmasti – kokoomus hyväksyi sosiaalisen markkinatalouden ja hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet.

Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen. Kokoomusta ei käytännössä päästetty hallitukseen vaalituloksesta riippumatta ajanjaksona, joka ulottui 1960-luvun puolesta välistä vuoteen 1987 syistä, jotka olivat sekä sisä- että ulkopoliittisia.

Kuusikymmentäluvun vasemmistotrendi nosti SDP:n johtopaikoille kyvykkäitä henkilöitä ja erityisesti korostaisin virkamiesten roolia. Demareilla oli mahtava määrä asiantuntemusta valmistelevissa virkamiestehtävissä. On selvää, että poliittisten lahjakkuuksien määrä SDP:ssä oli 1960- ja 1970-luvulla huomattava. Demarius on tänään ristiriitainen trendi. Se on duunariutta, palvelualojen pieniä palkkoja, sivistyneistöä ja Erkki Tuomiojan kaltaisia intellektuelleja, jotka ovat ikään kuin jäänne loiston päiviltä.

Demareiden kuva on harmaa, massasta erottumaton ja lisäksi siihen projisoidaan paljon valtionhoitajapuolueen vanhoja syntejä. Uutta säväyttävää ideologiaa ei ole näennäisaatteettomassa (lue: todellisuudessa oikeistoideologisessa) ympäristössä pystytty luomaan.

Samaan aikaan Timo Soini kehitti ”työväenpuolue ilman sosialismia” -sloganinsa, ja se tehosi.

Toisaalta Vasemmistoliitto on esimerkki vasemmistolaisesta puolueesta, joka on noussut kohtuulliseen asemaan selkeälinjaisella ohjelmalla. Onnekseen puolue irtautui hallituksesta ajallisesti juuri oikeassa kohtaa. Hallitus ei ajanut puolueen ohjelman mukaista politiikkaa ja hallituksessa roikkumiselle pantiin piste.

Amerikkalaistyyppinen puoluekentän teräväreunaisuus ja polarisoituminen häämöttää meilläkin taustalla. Puoluekenttä myös pirstoutuu ja täydentyy erilaisilla pienryhmillä. Myös tässä maailmassa SDP joutuu asemoimaan itsensä niin kuin muutkin puolueet.

Jos tarkastellaan pidemmällä aikavälillä Suomen historiaa, on nähtävissä austerity-linjan (niukkuuslinjan) pitkä perinne. Jopa Väinö Tanner oli tämän suuntauksen selvä edustaja: ensin oli tienattava rahat, vasta sitten voitiin laajentaa yhteiskunnan palveluja. Kuitenkin demarit onnistuivat kampeamaan austerity-miesten välistä ja sivuitse omat hyvinvointiyhteiskunta-ajatuksensa läpi.

Finanssi- ja EU-kriisin seurauksena Jutta Urpilainen omaksui keskivertodemariutta tiukemman linjan valtiontalouteen. Hänestä syntyi kuva austerity-linjan takuunaisena. Se oli vastuunkantoa, se oli leikkauksia ja veronkorotuksia, se oli kylmää kamreeriajattelua. Ulospäin se ei näyttänyt kovin työväenhenkiseltä….

Hedelmät tästä politiikasta on poiminut kokoomus, tosin sekin aika ahtaassa raossa.

Politiikka on lukuja ja faktoja, mutta on se myös tunnetta. Tunteillaanpa vähän. Asetelma oli tämä: kaksi johtavaa hallituspuoluetta ”kantoivat vastuuta” (lainausmerkeillä tai ilman) eli leikkasivat menoja, nostivat veroja ja investoivat kasvuun. Leikkauspolitiikan jarruttelijana toimi SDP, mutta lopulta hyväksyttiin kompromissi. Lopputulos: toinen päähallituspuolue palkittiin EU-vaaleissa hyvällä tuloksella, toista rangaistiin rökäletappiolla. Bonuksena toisen päähallituspuolueen johtaja saa korkean EU-viran, ja toinen meni vaihtoon.

Mutta oliko muuta oikeastaan odotettavissa? Kokoomuksen keskeinen kannattajakunta oli valmiiksi leikkausten puolella, SDP:llä valmiiksi leikkauksia vastaan. Lapsilisärokotukset eivät jää rankaisematta.

Tietenkään demarioppositio (puhun nyt SDP:n sisäisestä oppositioista) ei halunnut huomioida nopeasti kasvavaa velkaa, jonka kasvun pysäyttämiseen Urpilainen hanakasti lähti – sekä meillä että muualla. Hänestä tuli yksi eurooppalaisen austerityn - ja suomalaisen itsekkyyden - symboleista.

SDP mielletään EU-myönteiseksi puolueeksi ja kaiken EU-vastaisen populismin keskellä se joutuu maksamaan tästä kalliin hinnan. Siltä viedään kannatusta sekä oikealta (perussuomalaiset) että vasemmalta (vasemmistoliitto). SDP tulee aiheuttaneeksi itselleen vahinkoa, kun se yrittää puolustaa vanhoja eurooppalaisia kulttuuri-, sivistys- ym. arvoja. Eihän tässäkään mitään periaatteellista ongelmaa ole, mutta kun kaikki eurooppalaisuudesta suodattuu nykyisin kirotun EU:n kautta. Mutta onko tämä valintakysymys? Eikö ole niin, että eurooppalaisuus on valinnut SDP:n?

Demarit eivät ole myöskään päässeet nauttimaan yksin uusliberalismin epäonnistumisista, koska muut puolueet – jotkin pikkutakkinsa kääntäen - ovat nopeasti omaksuneet kriittisen asenteen rahavallan edustajia kohtaan.

Kansainvälisessä(talous)politiikassa vallitsee selvä oikeistosuuntaus. Keynesiläiset ovat kyllä kehittäneet vastateesejään, mutta silti tuntuu, että ote on uusklassisen taloustieteen (tehokkaiden markkinoiden ja tarjonnan taloustieteen teesit) edustajilla. Alituinen uhkailu valtiontalouden konkurssilla on tehonnut äänestäjiin.

Helsingin Sanomissa oli leikkimielinen artikkeli asetelmasta, jossa nykyiset puolueet oli kuopattu pois ja aivan uudet (2-5 kappaletta) perustettu tilalle (”Leikitään uusia puolueita” 25.5.2014). Uusi jaotelma perustuu Helsingin Sanomien eurovaalikoneen vastauksiin. Otan tässä esimerkiksi viiden puolueen ”järjestelmän”. Vasemmalle (tai keskustavasemmalle) jäivät ”Liberaalit vasemmistovihreät” (25%), ”Keskustavasemmisto” (16 %) ja ”Eurokriittinen laitavasemmisto” (13 %) eli yhteensä 54 prosenttia vastanneista. Tietenkään otanta ei kata kaikkia suomalaisia, vaan mukana on aktiivisimmat, mutta tutkimus paljastaa, että vasemmalla on kyllä potentiaalia. SDP ei vain ole onnistunut valjastamaan vankkureitaan houkuttelevasti tämän valtaisan joukon eteen. Luulenpa, että SDP:n puoluetoimistossa vaalikonetutkimusta tutkaillaan tarkasti.

Mistä muutos voisi alkaa? Puolueen agendaan on löydyttävä uutta särmää. Tehtävänä on pyrkiä pitämään otteessa vanhan kannattajakunnan ydin eli työväestö sekä kaupan ja julkisen sektorin pienipalkkaiset. Muutakin tarvitaan.

Yksi iso ja kasvava kohderyhmä on pk-yrityssektori. Se vastaa 99 prosenttia koko EU:n yrityskannasta ja työllistää 65 miljoonaa ihmistä. Työllistämisen kautta sosiaalidemokraatit tulevat lähelle pk-yritysten tarpeita.

Selvää on, että kannattajakunnan ikääntyminen heijastuu menestykseen. Siispä ilmeen on uudistuttava. Uudistumista voi olla vaikea tehdä hallituksessa, joten tie vienee oppositioon. Varmaa se ei ole, sillä eduskuntavaalit ovat eri asia kuin EU-vaalit. Yleisimmin veikataan, että seuraavan hallituksen muodostavat kolme keskisuurta puoluetta (”kolme neljästä”) + mahdollisesti jokin pieni puolue.

Uusi SDP voisi rakentua HS:n vaalikoneen ”vasemmistomääritysten” mukaan. SDP:n ohjelman ytimessä olisivat silloin esimerkiksi seuraavat asiat:

-arvoliberalismi

-pro EU

-vihreys, ympäristökysymykset

-maahanmuuttomyönteisyys

-tuloerojen kasvun vastustaminen

-veronkorotukset leikkausten sijaan

-hyvinvointiyhteiskunnan arvojen puolustaminen

-Nato-vastaisuus

Lisäksi edellä oleva edellyttää velanmaksun hidastamista nykyisestä.

Mutta mitä uutta tässä on? Ei ainakaan riittävästi. Kysymys on agendan paketoimisesta ja tarjoamisesta äänestäjille riittävän houkuttelevasti. On löydettävä oikeat painotukset. Ja se on taitolaji.

Yllä esitetyn listan suuri ongelma on, että se on perinteiselle, potentiaaliselle (demari)keskivertoäänestäjälle ainakin osittain liian liberaali. Kysymys kuuluu: ovatko konservatiiviset, porvarillistuneet työväkeen kuuluvat ihmiset saavutettavissa näillä tavoitteilla? Siis juuri ne, jotka ovat nyt perussuomalaisten kannatuslähde. Äänestäjäkuntaan on jo kauan sitten ilmaantunut tämä uusi vaurastunut työväenluokka, jolle solidaarisuus on melko vieras käsite. Matti Kurjensaari puhui siitä jo 1950-luvun lopulla! Kurjensaari: ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Tästä enemmän blogikirjoituksessani ”Pitkät jäähyväiset työväenluokalle” 23.9.2013.

Mitä siis tehdä, kun osa (työväen) kohderyhmästä on liukunut alta pois edellä mainitun HS:n uuden ”leikkipuoluegallerian” fraktioon ”Konservatiivinen puolue”. Se on aivan liian konservatiivista porukkaa nykykokoomukselle, saati sitten demareille! HS määrittää uuden ”konservatiivisen puolueen” seuraavasti: ”Koti, uskonto ja isänmaa. Homoliitot ja -adoptio eivät sovi…… Erittäin EU -ja maahanmuuttokriittinen, antivihreä…..”

SDP:n puheenjohtajavaihdoksen ytimessä oli kyky säilyttää ja voittaa sekä palveluiden pienituloisten ihmisten että työväestön sympatiat edellä esitetyt varaukset huomioiden. Mutta eikö tästä puutu jotain? Kyllä puuttuu. Kun pienipalkkaisuudesta tai yltäkylläisyydestä pudotaan työelämän ulkopuolelle, jää suurimmaksi koetinkiveksi, miten eläminen järjestetään. Miten selvitään kun yksilöä, perhettä, läheisiä koettelee työttömyys? Se on yhteiskunnallista ongelmista suurin, vaikka meillä onkin kohtuullisen hyvä työttömyysturva.

Tämä ryhmä on haaste demareille, työn puolueelle.

Vanha demariaate perustui joukkovoimaan. Demarit menestyivät siellä, missä oli paljon miehiä koolla (tehtaat, siirtotyömaat). Nyt yksilö, kuluttaja on kuningas. Työväen sosiaalinen nousu on vienyt omalta osaltaan pohjan demariaatteelta. ”Työ on tehty”.

Uusien ideoiden on kierryttävä globaalien taloushaasteiden (piittaamaton kapitalismi), kannattajien nykyaikaisen sähköisen yhteydenpidon (joukkoliike!) ja keskiluokan huojuvan sosiaalisen aseman (aleneva säätykierre!) sekä ennen kaikkea paremman odotuksen ympärille. Taistelulle on jälleen selkeä sosiaalinen tilaus.

Poliittinen lahjakkuus (idearikkaus, uudet aloitteet, supliikki, reagointinopeus) on viime aikoina noussut arvoon arvaamattomaan. Ohjelma pitää olla, mutta ratkaisevaa näyttää olevan, miten ja kuka sen esittää. Täytyy luoda tavoitteista johdettu positiivinen viretila. Siinäpä pohdiskeltavaa.

Tarvitaanko puoluetta nimeltä SDP? Tietenkin tarvitaan. Kannatuksen vaihtelut ovat viime vuosina olleet jyrkkiä eri puolueilla ja sama trendi jatkunee.