TV:stä (Yle TV1 ”Dokumenttiprojekti: My Lai”) tuli 19.5.2014 dokumentti My Lain verilöylystä Vietnamissa 16.3.1968. Joukko amerikkalaisia sotilaita murhasi vietnamilaisia siviilejä (ml. naisia ja lapsia) kymmenittäin tai sadoittain MY Lain kylässä. Yritin kahlata läpi mielikuviani tuhoteosta, josta toki olin selvillä jo silloin, kun se ensimmäisen kerran tuli julkisuuteen. Olinko turruttanut mieleni kaikesta siitä, mitä tapahtui 46 vuotta sitten? Halusin muistuttaa itseäni tapahtumista, vaikka tiesin keskeiset faktat tragediasta. Dokumentin yhteydessä oli merkintä K16. Jäin pohtimaan olisiko sittenkin hyvä, jos nuoret näkisivät vain vähän itseään vanhempien tuhotyöt.
Pohjana seuraavassa on dokumentti, vaikka purankin ensisijassa omia tuntojani.
My Lai oli yksi Vietnamin järjettömän sodan muistomerkeistä. Se oli sota, jossa vihollista ei löytynyt. Ei ollut rintamia. Oli vain yöt, jolloin Vietkongin sissit valtasivat kylät, ja oli päivät jolloin amerikkalaiset suorittivat takaisinvaltauksen.
Uskon, että yksi syy massamurhaan oli joukko-osaston joidenkin yksilöiden turhautuminen, ”kun vihollinen oli näkymättömissä”, kuten luutnantti Calley asian ilmaisi. Piti tehdä isänmaalle töitä - kunniakkaita tai ei - mutta miten tehdä, kun viholliseen ei saa kosketusta.
Tappaminen on tauti, jos paikalla on muutama esimiestehtävissä oleva esimerkinantaja. Toisaalta yksikin vastaansanoja voi estää murhenäytelmän. Mutta kuka se uskalikko olisi?
Luutnantti Calleyn C-komppanialle tuli pakonomainen tarve suorittaa tihutyö, tappaa ”sissejä”, joita kukaan ei uskonut sisseiksi. Piti turruttaa mielensä ja kuvitella, että nyt suoritetaan sotilaallista operaatiota tottelemalla esimiehiä.
Koska tällainen veriteko on ainutlaatuinen koko Vietnamin sotakin huomioiden, tarvitaan muutakin. Ehkä selitys löytyy kahden avainhenkilön, kapteeni Medinan ja luutnantti Calleyn psyyken samankaltaisuudesta. Parivaljakkona he muodostivat tappokoneen, jota muut eivät pystyneet kyseenalaistamaan, ehkä eivät halunneetkaan.
Tapahtuma on saattanut olla kosto mukana olleille jostakin mielen painolastista läheisen toverin kaatuessa. Silti teossa ei ole mitään järkeä.
Oma lukunsa on sotilasjohdon rimpuilu irti tapahtumasta kuvittelemalla, että asia voidaan painaa villaisella. Korkeat upseerit halusivat unohtaa sodan viheliäisen puolen.
Kaikki osapuolet halusivat, että asia unohdetaan. Jopa C-komppanian miehet lähetettiin 56 päiväksi viidakkoon, jotta eivät saisi tilaisuutta puhua asiasta.
Kaikkein ylimpänä presidentti Nixon päästi luutnantti Calleyn painajaisesta, elinkautistuomiosta. Lopulta tuomion pituus oli neljä kuukautta!
Vai jäikö dokumentista sittenkin päällimmäiseksi mieleen kaduilla marssineet ”hiljaisen enemmistön” edustajat, jotka katsoivat Vietnamissa palvelleiden tekevät kaikesta huolimatta isänmaalisia tekoja. Tämä kollektiivin ”armahdus” luutnantti Calleylle ja hänen alaisilleen marssijoiden kautta saa aikaan tunteen, että sallittua on melkein mikä tahansa, kunhan ei ammuta omia. Pitäisikö siis kyynistää mielensä ja todeta, että tämä on sodan logiikkaa, väärää sellaista, mutta logiikkaa kuitenkin?
Ja kaikki tämä jonkin paikkansa pitämättöman dominoteorian takia.
Tuntuu jotenkin turhauttavalta palkita sankareita tällaisen keskeltä. Mutta kyllä heitäkin oli. Tarvittiin itseluottamusta ajatella omilla aivoilla ja asettaa oma henki alttiiksi oikeaksi näkemänsä asian puolesta.
Helikopterilentäjä Hugh Thompson avustajineen sekä pelasti massasurmasta haavoittuneena selvinneitä että esti tosiasiassa massamurhan jatkumisen. Tarvittiin siis se yksi, jolla oli moraalista selkärankaa sanoa ei kyltymättömälle tappamiselle. Ja tämän Thompson ja hänen konekiväärimiehensä tekivät.
Kummallisen kauan meni ennen kuin Thompsonille myönnettiin mitali kymmeniä vuosia tapahtuman jälkeen. Ehkä häpeä on elänyt näin kauan, ennen kuin hellitti otettaan. Kun Calley vapautettiin, totesi eräs muistelijoista aivan oikein, että Thompsonin työ tehtiin tyhjäksi. Sankari ja antisankari lähenevät toisiaan niin, ettei heitä lopulta erota mikään. Vai erottaako?
Kun Calley pyysi anteeksi tekosiaan vuonna 2009, tuntuu viive kammottavan suurelta. Tuntuu täysin turruttavalta ajatella, että tällaisella anteeksipyynnöllä on jotain merkitystä.
Silti jossain haastattelussa vanha My Laista selvinnyt nainen sanoi, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi. Ehkä tämä on tärkein viesti. Niin kauan kuin muistamme tällaiset tapahtumat, on toivoa, etteivät ne uusiutuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti