En mielelläni käytä koko suomettumissanaa, mutta kun se on päivän keskusteluissa mukana, niin muutama kommentti lienee paikallaan. En käy historiaa läpi kuin soveltuvin osin. Keskityn arvioimaan suomettumiskäsitteen käyttöä tänään itää ja länttä koskevan keskustelun välineenä.
Nykyinen netissä tapahtuva keskustelu suosii erilaisten lyömäaseiden käyttöä. Myös suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.
Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien piirteiden esilletuloaikaa Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla ”neuvostovastaisia” voimia.
Valitettavasti oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin (ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin säikkyjä ja haluttiin, ettei suhteisiin tule pienintäkään säröä.
Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.
Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.
Ilmapiiri oli 1970-luvulla niin samea, että Max Jakobsonin sanoin leijonankesyttäjältä (Kekkonen) loppuivat leijonat (poliittiset vastustajat) kesken. Sekä idän politiikan vastustajat että kannattajat omaksuivat etukäteen pidättyvän linjan, ei otettu riskiä ärsyttää naapuria. Toki leijoniakin oli, mm. Georg C. Ehrnrooth, ja Tuure Junnila, mutta he olivatkin poliittisen vaikuttamisen ulkokehällä.
Oikeastaan rinnakkaisnimi suomettumiselle voisi olla pidättyvyyspolitiikka. Vältettiin sellaisia aiheita, jotka kompromettoivat henkilön eli sulkivat vaikutusvallan kammareista pois.
Neuvostoliitossa osattiin käyttää Suomen poliittista ilmapiiriä hyväksi ja pyrittiin ohjailemaan käytävää poliittista keskustelua omaksi hyväksi. KGB:n agentit olivat soluttautuneet kotiryssäjärjestelmän avulla syvälle suomalaiseen järjestelmään. Se ei ollut vaikeaa, sillä Suomen puolelta löytyi kyllä keskustelukumppaneita. On oikeastaan turha keskustella olivatko nämä poliitikot isänmaallisia vai eivät: kaikesta edellä kuvatusta kehittyi se kuuluisa ”maan tapa”.
Mutta oliko kaikki näin selvää? Joudun jättämään suomettumiskeskusteluun melkoisia varauksia. Olihan nimittäin niin, että suomalaiset yleensäkin ulkosuhteissa olivat varovaisia. Ei haluttu loukata vaikkapa Ruotsia tai Yhdysvaltoja (vrt. Palmen Ruotsi!).
Monet asiat on pistetty suomettumisen piikkiin, vaikka kysymys oli yleensäkin Suomen hyvin maltillisesta asennoitumisesta maailmanpolitiikan konflikteihin ja vastakkainasetteluihin.
Itse asiassa Suomen käyttäytyminen noudattaa edelleen tätä traditiota: milloin olemme ankarasti puhutelleet jotain meidän mielestämme sopimattomasti käyttäytyvää valtiota? Jos näin on tapahtunut, on se pidetty diplomaattisten kanavien sisällä. Jos tähän otetaan vertailukohteeksi vaikkapa nykyisen ulkoministerin kommentit Ukrainan tilanteesta, jotka kohdistuvat suoraan Venäjään, aletaan lähestyä ärhäkkäiden sanomisten suomenennätystä ainakin viimeisten 70 vuoden ajalla.
Tämä todistaa mm. blogikirjoituksissani moneen kertaan toteamani asian, että Suomen liikkumavara suhteessa Venäjään on ollut harvinaisen suuri vuodesta 1990 lähtien. Puheet suomettumisesta nykytilanteessa tätä taustaa vasten tuntuvat kovin liioitelluilta.
Nyt suomettumiskäsitettä käytetään paljon vähäisemmistä syistä kuin aiemmin, siitä on tullut pelkän propagandan käsikassara. Jos Suomi jättää arvostelematta Venäjää jossain asiassa ilmaistaan välittömästi kysymyksessä olevan ”suomettumisen”. Suomettuminen oli aiemminkin propagandan väline, mutta silloin sillä oli myös totuuspohja.
Luonnehtisin nykyistä panikoitumista Ukrainan tilanteen johdosta eräänlaiseksi ”säikkysuomettumiseksi”, jota sen harjoittajat eivät suin surminkaan halua myöntää: hehän ovat ”oikealla asialla” hakemassa turvaa lännestä. Olisi mukava nähdä nämä säikkysuomettuneet henkilöt arvioimassa realistisesti ja pelkäämättä maailmanpolitiikan uutta tilannetta. Venäjään kohdistuva, nykyisiin mittoihin ulottuva pelko on kyllä sukua sille vanhalle kuuluisalle suomettuneisuudelle.
Pahimpia ovat ehkä ”säikkysuomettumisen myötäilijät”. He ovat huomattavassa asemaassa olevia suomalaisia, jotka myötäilevät Nato-panikoijia. Heillä on alun perinkin – ennen Ukrainaa – ollut Nato-myönteinen kanta ja nyt he voivat Ukrainan varjolla lisätä kierroksia agendaansa.
On ryhdyttävä keskustelemaan Natosta (siis ”keskustelemaan”), he vaativat. Oikeasti tarkoitetaan, että on syytä ruveta keskustelemaan Natoon liittymisestä myönteisessä hengessä. Jos sanoo EI Natolle, ja perustelee kielteisen kantansa, se ei ole keskustelua!
Olen käyttänyt lännettymiskäsitettä kuvaamaan tietynlaista suhtautumista länsivaltoihin. Monet käyttävät tästäkin nimeä suomettuminen (lue: suomettuminen länteen). Itse käytän mieluummin lännettymisen käsitettä. Sillä olen halunnut kuvata Suomen suuntautumista länteen riippumatta siitä, miten lännessä toimitaan.
Lännen suorittama vakoilukaan ei ole pahasta: ”omiahan” ne vakoilee.
Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles käytti puolueettomista maista nimeä ”moraalittomat valtiot”. Piti valita puolensa. Olemme pikkuhiljaa lähestymässä tällaista epätoivottavaa kylmän sodan asetelmaa.
Olisiko nyt paikka osoittaa rohkeutta ja painottaa vahvasti sotilaallista sitoutumattomuutta ja perustaa puolustuskyky omaan uskottavaan puolustukseen (=hyökkäyskynnyksen nostaminen niin korkealle tasolle, että vastapuoli ei katso voimavarojensa uhraamista järkeväksi) ja mahdolliseen aselaji- ja joukko-osastoyhteistyöhön Ruotsin kanssa? Monet ovat tällä kannalla, mutta toista mieltä olevat ovat supliikissa aggressiivisia. Oman puolustuksen vahvistamista ja yhteistyötä Ruotsin kanssa kannattavat muodostavat käsittääkseni Suomen kansan ”hiljaisen enemmistön”.
Suomettumisesta on käytetty historiassa monia muitakin nimiä, kuten myöntyvyyslinja. Minusta olisi tärkeää, että haettaisiin aivan oma linja, johon perustuen teemme itsemme - kokomme huomioon ottaen - tärkeäksi toimijaksi globaalissa taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa.
Olen joissakin aiemmissa kirjoituksissa hakenut mahdollisimman luonnollista (ei-suomettunutta) suhtautumista Venäjään. Kokoan tähän ne elementit, joita tässä tarkoitan:
-hyvät suhteet kaikkiin ilmansuuntiin.
-tilanteissa, joissa ollaan eri mieltä lähialueiden valtioiden kanssa, ilmaistaan mielipide selkeästi, mutta sivistyneesti ja argumentoiden.
-Suomen alue on edelleen geopoliittisesti sellainen, ettei Suomi itsessään ole kiinnostava, vaan se millä tavoin ulkovallat näkevät muiden tahojen intressien kohdistuvan Suomen alueen hyväksikäyttöön. On siis pyrittävä kaikin tavoin rauhan asian edistämiseen alueella.
-Ruotsi yhdessä Suomen kanssa muodostaa Pohjois-Euroopan vakauden lähteen. Venäjällä ei ole intressejä uhata tätä vakautta.
-Kauppa- ja kulttuurisuhteita kehittämällä tehdään itsemme tykö naapureillemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti