Ville Laamasen tuore väitöskirja ”Suuri Levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939” (2014) on ilmestynyt Painosalaman kustantamana kirjana. Olen lukenut aiemmat Paavolaisen elämäkerrat ja myös suurimman osan hänen tuotannostaan. On siis mahdollista verrata omia tuntemuksiani väitöskirjan analyysiin.
Olavi Paavolainen on kiehtonut valtavaa määrää ihmisiä ja paljon hänestä on myös kirjoitettu. Mikä on Laamasen panos aiempaan? Se on ilman muuta merkittävä, koska iso pala on puuttunut paavolaishistoriasta. Tarkoitan hänen matkaansa maailmansodan aattona Neuvostoliittoon. Laamanen on päässyt arkistojen kautta käsiksi Paavolaisen oppaiden (ja peräänkatsojien) raportointiin Neuvostoliiton viranomaisille. Näin ilmestymättä jäänyt matkakirja pystytään aihepiirien ja osin sisältöjenkin osalta rekonstruoimaan, vaikka puuttuvaa kirjaa ei tietenkään voi korvata millään jälkianalyysillä.
Muutoinkin Laamanen tarkentaa kuvaa Paavolaisesta. Lopullista sanaa ei varmaankaan tässäkään väitöskirjassa esitetä, mutta rima jää keikkumaan korkealle tulevia kirjoittajia ajatellen. Tietenkin on muistettava, että nyt keskitytään ”matkakertoja” Paavolaisen aktiivisiin vuosiin 1936-1939. Paavolaisen 1920-luku on myös äärimäisen tärkeä samoin kuin talvi- ja jatkosodan kokemuksia peilaava ”Synkkä yksinpuhelu”. Paavolainen ehti luoda vielä yhden uran radioteatterin johtajana (1948-1964).
Paavolainen teki tunnetut matkakirjansa (Pako pimeyteen -trilogia: ”Kolmannen valtakunnan vieraana”, ”Lähtö ja loitsu” ja ”Risti ja hakaristi”) juuri tuolla aikavälillä 1936-1939. Neuvostoliiton matka täydentää kokonaisuuden.
Paavolaisen sisäisen minän ja hänen ulkoisen habituksensa erittelyssä mennään nyt todella syvälle. Viittaan ohessa Laamasen tekstiin useasti pitäen omaa vaikutelmaani Paavolaisesta rinnalla. En pyrikään käymään läpi Laamasen teoksen koko repertuaaria, vaan ainoastaan itseäni eniten viehättäneet teemat. Paavolaisen elämäkertapalaset olivat hyvässä järjestyksessä jo hänen ystävänsä Matti Kurjensaaren kirjassa ”Loistava Olavi Paavolainen” (2. painos 1975, kirjahyllyssäni kunniapaikalla), minkä Laamanen myöntää. Tiedossa on, että jälleen on tulossa yksi uusi kirja markkinoille. Paavolaisen tarina ei pääty, vaan jatkuu……
Aloitan Neuvostoliiton vierailusta. Matka tapahtui ajallisesti mielenkiintoisessa kohtaa. Stalinin terrori oli juuri hellittänyt (pahimmillaan 1936-1938) ja vuosi 1939 oli Neuvostoliitolle seesteisempää liittolaisten hakua näkyvissä olevaa sotaa varten. Neuvostoliitto selvästi haki yhteyksiä länteen, mutta päinvastoin kuin aiempina vuosina raakalaismaiset massateloitukset loitonsivat länttä Neuvostoliitosta. Halukkaita vierailijoita ei niin vain ilmaantunut. Paavolaisen vierailu oli suojasään aikainen harvinainen vierailu. Neuvostoliiton piti olla varuillaan vierailujen suhteen: Andre Gide oli juuri käynyt Neuvostoliitossa, mutta ”petti” venäläisten luottamuksen kohdistamalla matkakirjassaan kovaa arvostelua Neuvostoliiton järjestelmää kohtaan. Paavolaiselta haettiin vakuutusta, että matkakuvaus on ”objektiivinen”.
Paavolainen näytti asennoituvan niin, että Neuvostoliitto oli tulevaisuuden valtio, se oli lupaus paremmasta yhteiskunnasta. Mutta niin oli natsi-Saksakin. Paavolaisen matkakirjoja onkin tarkasteltava rinnakkain, vaikka ajallista etäisyyttä on (Saksan matkan kohokohta oli Nürnbergin puoluepäivien loistavat puitteet vuonna 1936) kolmisen vuotta.
Paavolaisella oli ”tilausta” selittää maailmaa suurvaltojen näkökulmasta. Hän teki sen usein liioittelevalla, mutta fasinoivalla tavalla. Paavolaisesta sanottiin, että hän halusi olla voittajan puolella. Niin halusi moni muukin, mutta ei näyttänyt sitä sillä tavalla kuin Paavolainen. Väite on kuitenkin yksipuolinen. Ennen kaikkea Paavolainen halusi olla oikeassa ennen muita, olla keulakuva (Jaakko Paavolainen!), näyttää suuntaa. Tämä ominaisuus hänessä oli jo Tulenkantajien parhaina päivinä.
Tässä on periaatteettomuuden vaara. Tämän hetteikön Paavolainen pystyi torjumaan ainakin osittain eläytymällä tai haltioitumalla uuteen maailmaan omalla jäljittelemättömällä tyylillään.
Yksi ikkuna Paavolaisen näkemyksiin on pettymys kristinuskoon. Saksan pakanallinen ”natsiuskonto” vetosi häneen, samoin hän näki neuvostososialismissa uskonnollisia piirteitä. Hän siis koki totalitääriset ideologiat uusina uskontoina.
Mikä erotti natsismin ja neuvostososialismin? Laamasen mukaan Paavolainen näki sosialismissa tieteellisen selityksen maailmalle, jonka avulla Neuvostoliitto yritti nopeuttaa yhteiskunnallista muutosta ja historian kulkua. Kansallissosialismi taas pyrki suojelemaan herrakansaa ulkoisilta vaikutteilta. Neuvostoliitto tarjosi tieteellisen rationaliteetin ja Saksa biologisen maailmanselityksen.
Oliko Paavolainen natsi? Varmaan satoja kertoja esitetty kysymys! Vai oliko hän kommunisti? Lähimpänä kansallissosialistista aatetta hän oli keväällä, kesällä ja syksyllä 1941. Hän halusi olla Saksan voittavien aseiden puolella. Saksan ihailu karisi sitä mukaa kuin lähestyttiin Stalingradin katastrofia. Hänen vasemmistolainen kautensa taas asettuu sodan jälkeiseen aikaan. Silloinkin hän varmaan viehättyi Neuvostoliiton voimasta. Koskaan hän ei kuitenkaan antautunut samalla tavalla aatteen vangiksi kuin sanokaamme V.A. Koskenniemi.
Vaikeimmilla hetkillään Paavolainen oli hyvin katkera demokratialle, liberalismille ja kristinuskolle. Hänen uuden hakemisensa sai ne kuulostamaan vanhanaikaisilta. Miten helppoa onkaan nähdä demokratia voimattomana, ikäloppuna, mahona järjestelmänä verrattuna kansallissosialismin lupaukseen nuorekkaasta, innoittuneesta maailmasta. Lupausta ei kuitenkaan koskaan lunastettu.
Neuvostoliitossa hän osin Andre Giden johdattelemana päätyi näkökannalle, että venäläisillä oli toisaalta ylemmyyskompleksi: kaikki oli Neuvostoliitossa paremmin kuin muualla. Toisaalta heillä oli alemmuuskompleksi, joka ilmeni tyydyttämättömänä kiitosvajeena. Joku tässä natsaa nyky-Venäjän kanssa! Näen sodan monessa mielessä traumaattisena kokemuksena Paavolaiselle. ”Synkässä yksinpuhelussa” hän valitti, että (sodan aikana) vain sota oikeutti olemassaolon ja hän itse oli TK-mies, siis irti välittömästä sotimisesta. Kuitenkin vuonna 1944 hänen oli vaikeaa irrottautua asepuvusta. Miten vaikealta siviili näyttikään! Mutta sota myös tuhosi Paavolaisen uljaat visiot uudesta maailmasta. Paavolainen tunsi, että hänen tähtihetkensä olivat maailmansotien välisenä aikana.
Paavolainen on innoituksen lähde hänestä kirjottaville ihmisille! Kirjoittajat tempautuvat Paavolaisen sfääreihin ja ”ylittävät itsensä”. Tässäkin mielessä Paavolaisen levoton innoittuneisuus jättää jälkensä meihin perässä tulijoihin. Toinen havaitsemani suhtautumismalli Paavolaiseen on kyynisyys. Häntä pidettiin suorastaan valehtelijana ”Synkän yksinpuhelun” ilmestymisen aikaan. Joka tapauksessa hänen TK-tovereistaan esimerkiksi Kari Suomalainen lähes inhosi Paavolaista sodan aikana. Toisaalta vaikkapa Kim Borg ylisti Paavolaisen rehellisyyttä.
Olisiko Paavolaisesta tullut natsi-Saksan aseiden voittaessa uskollinen natsialamainen? Tuskinpa. Hän sai liberaalin demokratian oloissa kirjoittaa haluamallaan tavalla. Autoritäärisessä yhteiskunnassa hän olisi nopeasti joutunut vastatusten omantuntonsa ja itsekunnioituksensa kanssa. Suomalaisessa demokratiassa häntä ärsytti ”kirkonkylämentaliteetti”. Suoni näytti umpiolta, jossa ei oikein nähty, missä maailmalla mennään.
Paavolainen halusi olla hätkäyttäjä. Hakiessaan hätkäyttämiselleen voimaa autoritäärisistä järjestelmistä, hän eteni alueelle, jossa hän tunsi ajoittain – mutta vain ajoittain - olevansa omimmillaan. Kieltämättä demokraattinen järjestelmä näytti heiveröiseltä maailmansotien välissä. Paavolainen sai demokratiavastaisen tartunnan kuten moni muukin. Hän ei kuitenkaan koskaan antautunut täysin virran vietäväksi.
Minulle on jäänyt kuva, että Paavolainen halusi eristää sekä idästä että lännestä tiettyjä piirteitä, joita hän jäi ihailemaan. Neuvostoliitossa hän eläytyi kulttuurikokemuksiin (joita kaikkia ei oltu kaavamaistettu) ja natsi-Saksassa hän ihastui ruumiinkulttuuriin.
Laamanen vertaa Paavolaista kirjailijakollega Tatu Vaaskiveen. Vaaskiveä ohjasi läntinen demokraattinen rationaliteetti. Niinpä Vaaskivi moitti Paavolaista Pako pimeyteen -trilogiaa ”paluusta vanhaan, joka ei ollut enää mahdollista”. Eikö natsi-Saksa ollutkin juuri mahti, joka haki olemassaolon oikeutuksen menneisyyden tarunhohtoisista legendoista?
Monille ulkopuolisille natsi-saksa saattoi merkitä paluuta vakauteen, pois liberaalin demokratian häilyvyydestä. Mutta Paavolainen ei tätä hakenut, vaan kansallissosialismin toista puolta, uutta eliksiiriä ja vitaalisuutta.
Voisin arvostella Paavolaista oman läntiseen arvomaailmaan sitoutumiseni vuoksi. Eikö Paavolainen antautunut liian herkästi totalitääristen ideologioiden viekoiteltavaksi? Paavolainen ei kuitenkaan haudan takaakaan antaudu tuomittavaksi, koska hän oli monipuolinen, vaikeasti tulkittava ja koska hän vältti ehdotonta sitoutumista.
Sota ja ”Synkkä yksinpuhelu” sen kuvajaisena summaa Paavolaisen epäonnistuneet odotukset monilla eri tavoilla. Ei tullut kansallissosialismin uutta nuorta dynaamisuutta eikä sosialismin tieteellisesti perusteltua uutta ihmistä.
Länsimainen demokratia oli Paavolaisen ympäristö sodan jälkeen. Ei hän toki ollut niin lyöty kuin hänestä sanottiin. Hän oli päinvastoin innostunut työstään radion kuunnelma-arkkitehtuurin luojana. Mutta suuri innoittuneisuus luovana kirjailijana oli auttamatta takanapäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti