Rajan takana Venäjä

Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs ja nykyinen Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja Heikki Talvitie on kirjoittanut ajankohtaisen kirjan ”Venäjä, Venäjä, Venäjä!”(Auditorium, 2014)

Kirja muodostuu lyhyistä esseistä, jotka Talvitie on kirjoittanut aikavälillä 2007-2014 ja kahdesta pidemmästä kirjoituksesta ”Kolme historiallista katsausta” ja ”Suomen alueen kartat”.

Minua kiinnosti erityisesti karttaosio ja talvitien johdannot kartoille. Niinpä keskityn seuraavassa teoksen tähän osioon. Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan teos toimii herättelijänä omille ajatuksilleni.

Ensimmäinen merkittävä Ruotsin ja Venäjän välinen rauha, Pähkinäsaaren rauha kesti hämmästyttävät 272 vuotta. Tämä ei merkinnyt, etteikö kahnauksia ja sotia olisi ollut, mutta niiden päätteeksi palattiin aina vanhaan rauhaan. Vähitellen Ruotsi laajensi vaikutuspiirissään olevia alueita eikä Pähkinänsaari voinut loputtomiin kestää.

Täyssinän (1595) rauhaa edelsi 25 vuoden sotien aika Ruotsin ja Venäjän suhteissa. Rauhansopimuksia tuohon aikaan ei voi verrata myöhempien aikojen eksakteihin rajankäynteihin. Kummassakaan varhaisessa rauhassa rajaa ei käyty loppuun saakka. Niinpä pohjoisessa rajalinja ja rajan päätepiste olivat muodollisia.

Kustaa Vaasan poikien ja Kustaa II Aadolfin ekspansiivinen politiikka tuotti tulosta ja raja siirtyi kauemmas itään Karjalan kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Stolbovan rauhan (1617) rajan merkittävin piirre oli, että Venäjä irrotettiin Suomen lahdesta.

Ruotsi oli aggressiivinen ja menestyksekäs osapuoli sodissa vuodesta 1150 noin vuoteen 1700, kuten Talvitie toteaa. 1700-luvulla tilanne muuttui. Kaarle XII kärsimä murskatappio Pultavassa 1709 merkitsi voimasuhteiden muutosta Venäjän ja Ruotsin välillä. Kysymys ei ollut siitä, etteikö Ruotsi olisi halunnut pitää kiinni suurvalta-asemasta. Se ei vain pystynyt enää siihen.

Suomi sai kärsiä rankimman kautta Kaarle XII sotaseikkailusta. Venäläiset hävittivät Suomea ns. isonvihan aikana 1713-1721. Tämä vaihe päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jolloin Ruotsi menetti Kaakkois-Suomen ja Suomen lahden eteläpuoliset alueet.

Tavallaan Pietari Suuri varmisti Ruotsin tappiollisen 1700-luvun perustamalla Pietarin vuonna 1703. Siitä tuli Venäjän pääkaupunki vuonna 1712. Venäjä ei voinut hyväksyä Ruotsin suurvaltapyrkimyksiä, vaan torjui revansistisen hattupuolueen masinoiman hyökkäyksen 1741-1742. Suomi oli jälleen kärsivä osapuoli, kun käynnistyi ns. pikkuviha. Raja siirtyi Turun rauhassa 1743 Savo-Kymenlaakso-linjalle.

Pikkuvihan ratkaiseva merkitys oli siinä, että suomalaiset menettivät luottamuksensa, että Ruotsi pystyi puolustamaan Suomea. Näkisin asian niin, että Suomi oli 1700-luvulla yhä enemmän puskurialue Ruotsin suojana.

Suomi sai vastaanottaa venäläisten raakalaismaiset hävitykset kahteen otteeseen 1700-luvulla.

Kustaa III käynnisti 1700-luvun lopulla viimeisen revansistisen yrityksen vallata takasin edes osa suurvalta-ajan aiemmista valloituksista. Vaikka sota oli osin menestyksekäs, eivät rajat loppujen lopuksi siirtyneet Värälän rauhassa vuonna 1790.

Suomen kannalta merkittäväksi asiaksi nousivat separasistiset pyrkimykset, jotka heräsivät Kustaa III:n aikana aikana huonosti johdetun sodan seurauksena. Yritykset irtautua Ruotsista Venäjän avulla olivat kuitenkin ponnettomia. Venäjä pikemminkin vedätti hyväuskoisia suomalaisia, kuten Talvitie toteaa.

Napoleonin sodat toivat käyttöön ns. etupiirikäsitteen. Vaikka Pietari Suuri olikin aikanaan tavoitellut Venäjän jonkinlaiseksi etupiirirajaksi Kymijokea, tuli käsite käyttöön varsinaisesti Tilsitin sopimuksessa 1807 Napoleonin ja Aleksanteri I:n välillä. Suomi kuului Venäjän etupiirin. Napoleon painosti Aleksanteria täyttämään Tilsitin ehdot. Lopulta Aleksanteri suostui ja pystyi lyhyehkössä sodassa miehittämään Suomen. Talvitie toteaa aivan oikein, että Ruotsin päätavoitteena oli – silloinkin, kun sen joukkoja oli Suomen maaperällä - Kanta-Ruotsin alueen puolustaminen eikä Suomen etujen ajaminen.

Nyt Suomen valtaamista ei enää pidetty panttina, kuten isonvihan ja pikkuvihan aikaan, vaan maa liitetiin Venäjään Haminan rauhassa 1809. Sopimusta täydennettiin vuonna 1812, jolloin Suomen suuriruhtinaskuntaan liitettiin Karjalan kannaksen ja Laatokan karjalan alueet.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917. Sekä Venäjällä että Suomessa käytiin sisällissodat. Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelut käytiin sekavissa olosuhteissa Tartossa 1920. Suomen valtuuskunnan tavoitteet olivat todella laajat. Käytettiin selvästikin hyväksi Neuvosto-Venäjän heikkouden tilaa. Suomelle tavoiteltiin ns. luonnollisia rajoja. Silti vaatimukset olivat hämmästyttävät: Petsamo, Kuola, Vienan meri, ja Laatokka Syvärille saakka. Tavoitteiden ja todellisuuden ristiriidasta kumpusivat ns. häpeärauha-ajatukset, vaikka neuvottelijoiden saavutukset olivat varmaankin Suomen kannalta maksimaaliset, saihan Suomi mm. Petsamon. Kysymys oli osin monien suomalaisten aggressiivisista pyrkimyksistä kohti Suur-Suomea. Tällä ajattelutavalla oli kannatusta sotien välisenä aikana. Neuvostoliitossa ajateltiin aivan toisin: Suomen kaakkoisraja oli aivan liian lähellä Leningradia.

Kolmekymmentäluvun lopulta lähtien Neuvostoliitto pyrki ratkaisemaan Leningradin turvallisuusongelman. Neuvostoliitto ei pelännyt Suomea, vaan suurvallan hyökkäystä Suomen kautta. Asia ratkaistiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiirisopimuksella syyskesällä 1939. Suomi joutui Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitto pyrki tekosyyllä käynnistämänsä sodan avulla hoitamaan oman osuutensa sopimuksesta.

Kun tavoite ei onnistunut 1939-1940, pyysi Molotov marraskuussa 1940 valtuuksia hoitaa asia loppuun. Saksa ei kuitenkaan enää suostunut. Sillä oli jo omat suunnitelmat Neuvostoliiton ja Suomen varalle.

Suomi pyrki ns. jatkosodassa paitsi hankkimaan talvisodassa menettämänsä alueet, niin myös 1920-luvun Suur-Suomi tavoitteisiin. Neuvostoliitto pyrki Saksan aiheuttamasta ahdingosta selvittyään – ja epäonnistuttuaan ratkaista nopeasti sota Suomessa – vähimmäisvaatimuksena Leningradin turvaamiseen. Rajaa siirrettiin kannaksella Neuvostoliiton vaatimusten mukaisesti. Samalla Suomi menetti mm. Petsamon.

Suomen ja Neuvotoliiton suhteet oli järjestetty 1920-luvulla ja 1930-luvulla muodollisesti ystävällisten, mutta käytännössä jäätävien olosuhteiden vallitessa. Maailmansodan jälkeen rauha on vallinnut lähes 70 vuoden ajan. Aikaväli 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun hoitui YYA-sopimuksen avulla. Suomi oli tänä aikana - kiistanalaisesti – puolueeton (so. Neuvostoliitolla ja Suomella oli eri tulkinta, mitä puolueettomuus tarkoittaa), mutta käytännössä Venäjä luki Suomen rauhanomaiseen etupiiriinsä. Vuosien 1807 ja 1939 sotaisa suurvaltasuhteiden sanelema etupiiriulottuvuus puuttui.

YYA-sopimus johti ns. suomettumiseen. Suurvaltasuhteita käytettiin Suomen sisäpolitiikassa vastustajia vastaan inhottavalla tavalla, itse asiassa samalla tavalla kuin Ruotsi-Suomessa hattujen ja myssyjen kiistoissa 1700-luvun puolessa välissä.

Ajankohdan erikoisuus oli, että Suomen ja Neuvostoliiton yhteisissä kommunikeoissa ei puhuttu Neuvostoliitosta juuri mitään, mutta sen sijaan keskityttiin pikkutarkasti määrittämään Suomen asema suhteessa länteen ja itään. Suomi oli Neuvostoliiton määrittämillä reunaehdoilla rauhan puolesta sotaa vastaan. Se oli sen aikaista ”rauhankumppanuutta”.

Olen monesti kuvannut aikaväliä 1990-luvun alusta tähän päivään parhaaksi ajaksi Suomen ja Venäjän välillä. Kysymys ei ole siitä, etteikö Venäjä ajoittain epäilisi Suomen tarkoitusperiä ja päinvastoin, mutta pääsääntöisesti suhteet ovat mallikelpoisella pohjalla.

Usein hyviä suhteita kuvataan kaupallisen suhteiden avulla. Tärkeää on kuitenkin myös muut, mm. kulttuurisuhteet. Suhteiden ei tarvitse toimia valtiolliselta pohjalta, kuten YYA-kaudella, vaan spontaanisti tai suunnitellusti yksityisten ja julkisten toimijoiden konkreettisina toimenpiteinä.

Nykyisiä suhteita kuvaisin ”pakottomiksi”. Tämä on äärimmäisen tärkeää. Suomi on merkittävä kumppani Venäjälle itsenäisenä Suomena ja Venäjä on tärkeä Suomelle stabiilina suurvaltana.

Jo ainakin 300 vuoden ajan (ja miksei aiemminkin) Suomen ja Venäjän sodat ovat liittyneet aina suurvaltojen konflikteihin. Pelkästään Suomen ja Venäjän (käytän tässä Venäjää symboloimassa myös Neuvostoliittoa) välillä ei ole käyty - suurvaltojen sopimusten ulkopuolella - sotaa. Aina katalysaattorina sodissa on ollut Suomen liittyminen johonkin suurempaan yhteyteen (yleensä Ruotsi, ajoittain Venäjä, ajoittain Saksa, ajoittain Ranska). Suomen ja Venäjän sisällissotien jälkeinen valkoisten armeijoiden ja bolsevistien välinen sotiminen, johon suomalaiset (ei Suomi), liittyivät, on nähdäkseni ainoa vaatimaton poikkeus ja silloinkin Suomi oli aggressiivinen osapuoli.

Olisiko meillä perusteita jatkaa nykytilannetta liittoutumattomana maana? Mielestäni ajatukselle on vahvat perusteet.

Suomi on nyt hyvin lännettynyt. Yhteiskuntajärjestelmä ja vapausarvot ovat lännestä ja hyvä näin. Suomi on usein esimerkillisempi kuin monet länsimaat rehellisyydessä ja sääntöjen tunnollisessa noudattamisessa.

Väitteet Suomen suomettumisesta tänä päivänä ovat kummallisia ja poliittisesti tarkoitushakuisia. YYA-aika ja nykyaika on selkeästi erotettava tosistaan.

Toisaalta halutaan luoda kuva vähän 1920-luvun tyyliin itäisestä perivihollisesta, jonka kanssa normaalikin kanssakäyminen on epäilyttävää.

On vaikeaa nähdä ja perustella pidemmälle vietyä ”länsi-integraatiota”. Päinvastoin monet ovat alkaneet kavahtaa pidemmälle vietyä yhdentymistä. Ollaan taitekohdassa: miten pitää asiat omissa käsissä, mutta samaan aikaan hoitaa välttämättömät ulkoiset kaupalliset ym. suhteet.

Entä sotilaallinen liittoutuminen?

Suomea ollaan vaivihkaa hivuttamassa kohti sotilaallista länsi-integraatiota. Asiaan kuuluu vähätellä muutoksia: ”näistähän on olemassa sopimukset”, ”emme ole liittymässä Natoon” jne.

Tosiasiassa Suomi ja Ruotsi ovat liittoutumattomina Pohjois-Euroopan vakauden tae. Suurvalloilla ei ole intressejä heikentää välejään näihin kahteen maahan.

Juuri nyt on meneillään kansainvälisten suhteiden viileä kausi. Joillakin on hätä panikoida ja muuttaa ulkoisia suhteitamme. Ukrainan konflikti on vakava millä mittarilla tahansa mitattuna, mutta edetessään se on alkanut vaikuttaa yhä enemmän Ukrainan sisäiseltä välien selvittelyltä, sisällissodalta.

Ukrainan konflikti vaikuttaa talouteemme ja se on todellinen ongelmamme. Suomen asema lännen ja idän akselilla on taas ajankohtaisempi kuin pitkiin aikoihin.