Venäläisissä on jotain merkillistä sitkeyttä, jota ei muista kansakunnissa hevillä löydy. Ajatellaan vaikkapa Napoleonin etenemistä Moskovaan. Ei ollut puhettakaan, että Venäjä olisi ollut lyöty kansakunta. Pian se nousi iskukykyisenä tuhoamaan Napoleonin armeijat, tosin kenraali Talven avustamana.
Hitlerin seikkailu toisessa maailmansodassa, joka päätyi ja päättyi Moskovan porteille on saman tyyppinen esimerkki. Ei puhettakaan antautumisesta, vaikka Stalininkin usko taisi olla jossain vaiheessa kovalla koetuksella. Ja olihan muitakin: Leningrad, Stalingrad…. Venäjän ymmärtäminen vaatii ymmärrystä ”syvyyssuunnassa”.
Olisipa ollut mielenkiintoista lukea Olavi Paavolaisen näkymät Neuvostoliitosta, kun hän maailmansodan aattona matkusti maahan ja oli valmistautunut kirjoittamaan matkakirjan. Vaikka Paavolainen olikin häilyväinen esteetikko hänellä oli taipumusta asettua kuvaamansa kansan/kulttuurin/ilmapiirin näkökulmaan ja eläytyä asiaan ikään kuin sisältä päin. Mutta eihän sitä kirjaa koskaan tullut.
Mutta eikö ole muitakin esimerkkejä venäläisestä sitkeydestä?
Venäjä oli selvinnyt sisällissodasta, vaikka oli valkoisten armeijoiden saartama. Ja selvisihän Neuvostoliitto Stalinin vainoista, joiden taustalla oli häikäilemätön maan teollistaminen vankityövoiman avulla. Piti keksiä vangittavat kansanviholliset, jotta heidät voitiin uudelleen kouluttaa vankileireillä sosialistiset työn sankareiksi. Ja hyödyttömät jouti teloittaa.
Historia ei toista itseään, ei ainakaan niin valikoivalla tavalla, kuin mitä usein kuulee esitettävän (München 1938!) . Jos venäläiset ovat olleet sitkeitä ja niukkuuteen tyytyväisiä Iivana Julman ajoista lähtien, niin eivät he välttämättä sitä ole nykyisin. Sanoisin kuitenkin, että ne, jotka ennustavat Venäjän taloudellista romahdusta tai joka tapauksessa ankeita aikoja aliarvioivat venäläisten vähään tyytyväisen luonteen.
Olen käsitellyt eräässä aiemassa blogikirjoituksessa amerikkalaista ekseptionalismia (so. kuvitellaan, että oma maa on täysin ainutlaatuinen). Varjele, jos menet sanomaan tietyssä seurassa, että ”onhan niitä muitakin ainutlaatuisia kansakuntia”. Ei ole! Venäjään ja venäläisiin voisi soveltaa tätä samaa ekseptionalistista ideologiaa. Monet kokevat tämän pelottavana, liittyyhän ainutlaatuisuuteen - muihin nähden ylenkatseinen - ylivertaisuuden näkökulma.
Ei ehkä tarvitse ihmetellä, miksi Suomessa on ihmisiä, jotka pelkäävät Venäjää. Silti haluaisin heittäytyä kerettiläiseksi: ei Venäjä (tai Neuvostoliitto) ole juuri koskaan historiassa vainonnut Suomea Suomen takia. Aina on kysymys ollut suursodan liittolaisuussuhteista, joissa pelattiin todella suurin panoksin. Suomi on ollut vain yksi nappula kokonaisuudessa.
Tässä valossa Nato-liittolaisuus on yksi tie sitoa itsemme potentiaaliseen uhkakuvioon…..
Venäjään nykyiseen tilanteeseen liitetään yksinkertaisia ”totuuksia”. Tähän sopii vastapariksi Suomi, jossa on aina yksi totuus voimassa kerrallaan. Tällä ei viitata niinkään koko kansaan, vaan lähinnä osaan sen eliitistä. Milloin eliitti on kallellaan itään, milloin länteen - ja aina yhtä suurella innolla.
Nyt osa eliitistä tahtoo liittää Suomen kaikilla tasoilla (taloudellisesti, poliittisesti, sotilaallisesti, kulttuurisesti) yksiselitteisesti länteen. Nekin, jotka katsovat Venäjän hyödylliseksi naapuriksi näkevät asiat usein vain talouden näkökulmasta: Venäjä on hyödyllinen, koska se hyödyttää Suomen taloutta.
Timo Vihavainen on aivan oikein tuonut esille kuinka itsekritiikittömällä tavalla olemme sitoneet itsemme läntisiin selityksiin Ukrainan tilanteessa. Maidenin aukion natsitkin saavat sivumennen ymmärrystä osakseen, puhumattakaan CIA:n ja FBI:n agenteista, joita ilmeisen varmasti liikkuu Ukrainan alueella. Toista on Venäjän tiedustelupalvelun miehet, joiden liikkuminen samoilla seutuvilla on törkeää itsenäisen kansakunnan loukkaamista.
NSA saa vakoilla meitä, onhan se samalla puolella kuin me! Paljonkohan teollisuusvakoilua on tehty NSA:n kautta, joka toimii kansainvälisen kaupan kilpailutilanteessa meitä vastaan?
Ukrainassa on voimassa monta totuutta samaan aikaisesti. Siellä on tehty vallankaappaus oligarkkidiktaattoria vastaan (jota ei paheksuta), siellä on asetettu valtaan länsimielinen presidentti (jota ei paheksuta), siellä on venäläisiä agentteja (jota paheksutaan), Krim on kaapattu (jonka ryöväämistä aiheesta paheksutaan)… Siellä on sisällissotaa enteilevä tilanne, jota kaikki paheksuvat….
Toisaalta on syytä muistuttaa mieliin Suomen Moskovan suurlähettilään (1970-1974 Björn Alholmin sanat hänen muistelmistaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä” (2001): ”Jokainen Neuvostoliiton politiikkaa seurannut tiesi, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin, ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset”. Tämäkin totuus on syytä pitää mielessä kun tarkastellaan Venäjän käytöstä Ukrainan kriisissä (Krim!).
Monet ajattelevat niin, että mitä kireämmäksi tilanne Ukrainassa käy, sitä suurempi poliittinen ja sotilaallinen uhka kohdistuu muuhun Eurooppaan. Näen asian aivan toisella tavalla. Ongelmien tiivistyminen Ukrainassa loitontaa poliittisia ja sotilaallisia uhkakuvia muualla, jos niitä nyt yleensäkään on ollut. Venäjän ja sen läntisten kumppaninen ongelmien ytimessä ovat taloudelliset kysymykset, ja niitä ei voi aliarvioida.
Ehkä suurin uhri koko tässä Ukrainan ympärille rakentuneessa konfliktissa on naiivi kuvitelma, että globaalin kansakäymisen myötä suurvallat eivät lähde kalistelemaan sapeleita – eivät ainakaan vakavassa mielessä. Ainahan sitä voi tietysti osoittaa mieltään näytösmielessä kotiyleisön mieliksi, mutta että ihan tosissaan!
Pyrkimys ymmärtää Venäjää johtaa helposti umpikujaan. Venäjä itse ei tee Venäjän ymmärtämistä todellakaan helpoksi: on uskonnollis-mystistä todellisuuden muokkaamista omiin tarpeisiin, pitkälle yksisuuntaistettua informaatiota ja kaikkialla rehottavaa korruptiota.
Ehkä 1800-luvun tsaarin korruptoituneen maakuntavirkamiehen kova kohtalo on tästä muistutuksena: ”tsaari kaukana, Jumala korkealla ja surkea palkka….”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti