Kannattaako taloustiedettä jättää taloustieteilijöille?

Viime syksyn Nobel-palkintojen jaossa taloustieteen Nobel-palkinnot menivät kolmelle henkilölle, joista ainakin kaksi edustaa taloustieteen vastakkaisia suuntia: Robert Shillerin luokittelisin keynesiläiseksi ja George Faman uusklassisen taloustieteen edustajaksi.

Syntyi vaikutelma, että toista ei voi palkita ilman toista. Terve. Shiller edustaa selkeästi taloustieteen käyttäytymistieteellistä suuntaa, kun taas Fama sen matemaattisten mallien (Tehokkaiden markkinoiden teoria) suuntausta. Mielestäni Nobel-komitea ei osoittanut tarvittavaa rohkeutta valinnassaan. Uusklassinen taloustiede sai mahtiaseman 1970- ja 1980-luvulla. Keynesiläisyys oli pahasti alakynnessä ja esimerkiksi nobelisti Robert Lucas suorastaan pilkkasi keynesiläisiä pyrkien tekemään heistä naurunalaisia.

Finanssikriisin myötä tilanne on jonkin verran muuttunut, mutta ällistyttävän vähän. ”Tehokkaat markkinat” hakivat asuntomarkkinoiden tasapainoa käsittämättömän pitkään, eikä tasapainotilanne ole vieläkään täysin palautunut. Asuntohintojen kupla kehittyi USA:ssa vuosien 2002-2006 aikana ja kuplan purku ajoittui vuosiin 2007-2014. Aiheutui modernin talouden synkin kriisi. Näyttää selvältä, että syvässä kriisissä markkinat toimivat todella hitaasti. Miksi ajattelutavat eivät muutu? Asialle ei oikein voi olla muuta selitystä kuin se, että uusklassinen taloustiede siirtyy perintönä sukupolvelta toiselle ilman väliin tulevaa riittävää kritiikkiä ja itsekritiikkiä. Olen käsitellyt aihetta monissa blogikirjoituksissa viimeisten kolmen vuoden aikana.

Taloustieteilijöistä mm. Matti Tuomala, Pertti Haaparanta ja nuoremmista Jussi Ahokas ja Lauri Holappa ovat pyrkineet pitämään keynesiläisyyden lippua korkealla täällä Suomessa. Yhdysvalloissa mm. Paul Krugman, Joseph Stiglitz ja Robert Reich ovat taistelleet valtavirran taloustieteellistä ajattelua vastaan. Kysymys on oikeastaan laajemmasta asetelmasta nimittäin yhteiskuntatieteiden ja taloustieteiden sovittamisesta yhteen. Tämä ei onnistu kovin hyvin, jos klassisen taloustieteen edustajat vetäytyvät norsunluutorniin ja heittelevät sieltä 10 sentin kolikoita ymmärtämättömille.

Meillä ehkä Heikki Patomäki on eniten pyrkinyt näkemään yhteiskuntatieteet ja taloustieteet lomittuneina, jolloin avautuu uusia näköaloja yhteiskuntakehitykseen.

Pieni, ehkä triviaalikin esimerkki voi valaista tätä asetelmaa. Jotkut ovat nähneet nykyisen taantuman 2008-2014) syvempänä ahdinkona kuin 1990-luvun laman laskemalla miinusmerkkisiä talouskasvulukuja yhteen. Olen eri mieltä. Jos otetaan työttömyys mittapuuksi (mikä mielestäni on välttämätöntä) on 1990-luvun lama musertava pohjanoteeraus. Lähes kahdenkymmenen prosentin työttömyys suli kuuden prosentin tasolle kiduttavan hitaasti 15 vuoden aikana. Syytän taloustiedettä mekaanisesta lähestymistavasta inhimillisen ja yhteiskunnallisen (työttömyysongelma) tarkastelunäkökulman sijaan.

Yle uutisoi näyttävästi pari päivää sitten, että ”ekonomistit tyrmäävät velkaelvytyksen”. Tällaista ei kai ole oikein kukaan esittänyt. Sen sijaan on esitetty, että valtion omaisuuden myyntituloja (1,9 miljardia euroa) voitaisiin käyttää suuremmassa määrin kasvun tukemiseen kuin mitä hallitus kehysriihessään (0,6 miljardia euroa) esitti. Vastaavasti hallituksen esittämästä suurehkosta velan lyhentämisestä (1,3 miljardia euroa) tingittäisiin. Kun asiaa tarkennetaan näin, löytyykin kasvua tukevalle elvytykselle kannatusta!

Ylen uutisointi osoittaa kuinka herkkä tämä aihealue on. Otsakkeiden takana on halu osoittaa kaapin paikka ”haihattelijoille” – väärin perustein! Jotakin on tapahtumassa myös kansainvälisellä järjestötasolla. IMF esimerkiksi on luopunut ainakin osittain vanhasta austerity-linjasta ja ymmärtää nyt paremmin kasvun ja velan kanssa elämisen yhteyden. Samalla vaatimukset julkisen sektorin leikkauksista ovat maltillistuneet.

Taloustieteen tieteellisyys on myös joutunut kovalle koetukselle. Tunnettu on Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhartin kuuluisa excel-virhe, jossa he väittivät, että valtion velan ylittäessä 90 prosentin rajan bruttokansantuotteesta talouskasvu hidastuu keskimäärin prosentilla. Mitään tällaista ei tuon prosenttiluvun kohdalla tapahdu. Kysymys ei mielestäni ollut tarkoitushakuisuudesta, vaan yksinkertaisesti laskuvirheestä. Vahinko aiheutui, koska Rogoffin ja Reinhartin laskelma toimi juuri ”oikeaan” suuntaan klassisten austerity-näkemysten mukaisesti. Käytännön talouspolitiikassa lisättiin vauhtia ennestään vinhana pyörineeseen virhetrendiin.

Vastaavasti Alberto Alesina ja Silvia Ardagna ”todistivat” tutkimallaan aineistolla, että talouden sopeuttaminen (so. julkisen sektorin leikkaukset) pienentää budjettialijäämää. IMF heräsi kritisoimaan tutkimusta ja osoitti, että budjettialijäämä kyllä pieneni, mutta sille löytyi aivan muita syitä.

Voitaneen sanoa, että Alesina ja Ardagna vähintäänkin käyttivät tilastoja valikoivasti ja ”trendikkäästi”!

Harmillista on, että käytännön talouspolitiikassa herkästi tartutaan näihin uusklassista taloustiedettä tukeviin väitteisiin tai tutkimuksiin ja vasta-argumentit sivuutetaan elvytysmössönä.

Nykytaloustieteen luonne on vihdoin joutumassa kriittisen tarkastelun kohteeksi. On tärkeää, että taloustieteen sisältä nousee esille Robert Shillerin tutkimia pragmaattisia todisteita ihmisten ”eläinvaistojen” ohjaamasta käytöksestä. Kaikki ei tapahdukaan tehokkaiden, matemaattisesti eksaktien lakien alla. Objektiivisen kuvan saamiseksi tarvitaan siis ainakin matemaattisen taloustieteen, yhteiskuntatieteiden ja käyttäytymisteiden risteävää tutkimusta, muutoin olemme kunkin erillisen tieteenalan vankeja.

Yksi syy, miksi keynesiläinen talouspolitiikka ei ole noussut selkeämmin esiin johtuu siitä, että sen edustajat joutuvat toistamaan samoja perusfaktoja käytännön esimerkein höystettynä kerta toisensa jälkeen ja itseään toistaen. Huomattavan lukuisa vastustajien joukko leimaa puheet ”siksi samaksi”. Ehkä keynesiläisten kannattaisi ottaa oppia professori Robert Reichista, joka totesi eräässä haastattelussa, kuinka vaara voidaan välttää: ”be unpredictable” (älä käyttäydy ennustettavasti)!

Viime kädessä paljastuu, että on kysymys suuresta tulojen ja varallisuuden jaon taistelusta. Thomas Piketty toimii tässä eräänlaisena herättelijänä ja vedenjakajana. Jos siis koko se yhteiskunnallinen taistelu, joka käytiin 1900-luvulla (Bismarckin Saksasta aina 1980-1990-luvulle saakka) osoittautuu historian valtavirran poikkeamaksi, olemme käänteentekevän muutoksen edessä tai itse asiassa jo sen keskellä. Hyvinvointivaltio on tämän poikkeaman ytimessä, mutta niin ovat ehkä maailmansodatkin, jaettiinhan niilläkin tuloja ja omaisuuksia. Sosialismin läpimurto oli yksi tämän jakson merkittäviä mullistuksia ja oli lännessäkin - miedompana sovelluksena - valtavirran yhteiskuntapolitiikkaa. Pikettyläinen yhteinen nimittäjä aikakaudelle voisi olla tulojen tasaus.

Juuri Venäjä opettaa, että yhteiskunnallisten erojen tasoittaminen ei ole ulkoa opittavissa. Marx oli oikeassa, kun piti Venäjää toivottomana tapauksena sosialismin soveltamisalustana. Kun Neuvostoliitto kaatui palasivat ruhtinaat, nyt oligarkkien muodossa. Järjestäytyneessä Skandinaviassa sosialismilla oli otollisempi tulevaisuus.

Aikanaan paljon esillä ollut trickle-down economics (rikkaiden omaisuus ja tulot valuvat erilaisina sijoituksina koko yhteiskunnan - myös köyhien – hyödyksi) ei toimi läheskään odotetulla tavalla. Itse asiassa se on heikentänyt rahan kiertoa ja heikentänyt myös kapitalismin toimivuutta.

Aina kun Björn Wahlroos avaa suunsa minulle tulee mieleen hänen selkeä haaveensa palata menneisiin omaisuus- ja tuloerojen loistokkaisiin päiviin (1800-luku!), jolloin demokratian enemmistötyrannia ei ollut turmelemassa eliitin (aatelin) - välillä jo kadonneeksi luultua - elämänmuotoa.

Edellä kuvattu taistelu omaisuuksista ja tuloeroista on rakennettu nykyisen taloustieteen sisälle. Suurien omaisuuksien ja tulojen puolustamisen lobbareina on ylivoimaisia tahoja. Argumentteina he käyttävät tieteellisesti todistettuja klassisen taloustieteen hypoteeseja. Tavallisen köyhän kansan lobbarina länsimaissa toimii ”yhteiskunta” ja välillinen - parlamenttien ja kunnanvaltuustojen kautta toimiva - demokratia.

Onko yhteiskunnan roolin nähtävä vääjäämättä hiipuvan? Niin vastenmieliseksi monet tähtiekonomistit kokevat valtion edes jonkinasteisen roolin tai puuttumisen talouselämään.

Jää nähtäväksi, minkä mausteen tähän soppaan tuo nykyaikainen tietotekniikka interneteineen ja kaikkine sovelluksineen. Perusominaisuudeltaan informaatioteknologian nykysovellukset ovat positiivisella tavalla mahdollistajia. Mutta onko asia viime kädessä näin? Epäiltävää on, että nopeat syövät hitaat ja tuloerot tätäkin kautta suurenevat ja erojen kasvu mahdollisesti nopeutuu.

Siirtyminen kansallisesta (tai alueellisesta) sääntelystä globaaliin sääntelyyn on pahasti myöhässä ja osin se johtuu – paitsi teknisistä ongelmista - niin myös talouden asiantuntijoiden voimakkaasta lobbaustyöstä sääntelyä vastaan heikentyneen poliittisen järjestelmän sisällä.