Kapitalismin vaiheet

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa ovat kirjoittaneet ”Rahatalous haltuun” -teoksen (Like, 2014) talouden historiasta ja viimeaikaisista ilmiöistä nimenomaan kriisitaloustieteen näkökulmasta. Kirjan alaotsake ”Irti kurjistavasta talouspolitiikasta” kertoo, mistä on kysymys. Kirjoittajat ovat keynesiläisen talouspolitiikan ja taloustieteen kannattajia. Ahokas ja Holappa ovat oppositiossa valtavirran uusklassista taloustiedettä kohtaan.

Arvioin tässä kirjaa vain lähinnä niiden viittausten osalta, jotka koskevat kapitalismin vaiheita historiassa. Tekijät viittaavat lähteinään etenkin Hyman P. Minskyyn ja Michal Kaleckiin.

Em. klassikoihin perustuen kapitalismin historia voidaan jakaa neljään osaan: 1) Kauppakapitalismiin 1400-luvulta 1800-luvulle, 2) Finanssikapitalismiin (1800-luvulta 1930-luvulle), teollisuuskapitalismiin 1940-luvulta 1960-luvun lopulle ja salkunhoitajakapitalismiin varsinkin 1980-luvulta eteenpäin. Tähän jakoon on helppo yhtyä, joskin aikarajat voisi esittää liukuvampina. Käytän Ahokkaan ja Holapan tekstiä pohjana omille tulkinnoilleni.

Kauppakapitalismin synnytti kaupan ja rahoituksen yhteenkietoutuminen. Kun tavaraa myytiin kauaksikin (ostajataholle) tarvittiin väliin rahoittaja, joka pystyi varmistamaan, että kauppa todella toteutui odotetusti.

Pankkitoiminta kehittyi ikään kuin luonnostaan tavarakaupan ympärille. Pankkiirit verkostuivat keskenään ja muodostivat kauppiaille tuki- ja avustusrenkaan, toki palkkiota vastaan.

Kaupan luotottaminen oli oleellinen osa rahoittajatahon toimintaa. Vähitellen luottamus osapuolien kesken lisääntyi niin, että kauppakapitalismia voidaan nimittää systemaattiseksi järjestelmäksi. Kaupankäynnin ympäristöinä toimivat usein kaupunkivaltiot, joiden välillä käytävään kauppaan kehitettiin valuutanvaihto. Jo tuolloin syntyi nykydollarin tapaisia ankkurivaluuttoja.

Vähitellen kauppakapitalismi muuttui finanssikapitalismiksi. Kauppapankkitoiminta oli sidottu selkeisiin tavaramäärien rahoitusoperaatioihin, mutta kun teollistuva yhteiskunta loi valmiudet suurteollisuudelle ja infrastruktuurille, tarvittiin uusia kapankäyntiympäristöjä ja menetelmiä. Kauppakapitalismin aikaan suurissa operaatioissa käytettiin valtiota tai kauppakomppanioita, mutta nämä siirtyivät finanssikapitalismissa (ei toki kokonaan!) yksityisen rahoitussektorin haltuun.

Monet pitävät tätä vaihetta ”oikean” kapitalismin alkuna. Ahokas ja Holappa tuovat esille kaksi suuntausta finanssikapitalismista. Saksassa rahoituspalvelut keskittyivät suurille ”universaalipankeille”. Pankit toimivat lainoittajina, mutta myös yritysten omistajina. Yritysten hallituksissa oli pankin edustajia. Mielestäni tätä mallia sovellettiin myös Suomessa (KOP ja SYP) 1800-luvun lopulta aina 1980-luvulle saakka.

Yhdysvalloissa samassa roolissa olivat suuret investointipankit. Pankit, etenkin J.P. Morgan kasvoivat valtaviksi jättiläisiksi, jotka muuttivat yritysten rahoitusrakennetta. Investointien velkarahoitus kasvoi erittäin merkittäväksi tekijäksi.

Rahoituslaitoksista kasvoi valtioita suurempia toimijoita. Rahamarkkinakapitalismi sitoi valtioita rauhan ylläpitoon. Taloudellinen riippuvuus valtioiden välillä kasvoi. Ei voitane pitää sattumana, että vuosien 1815-1914 välinen aika oli taloudellisten sidonnaisuuksien aikaa positiivisessa mielessä, jossa sodat olivat harvinaisia.

Finanssikapitalismi eteni nopeasti 1800-luvulla ja monet ihailevat tuota aikaa oikean pidäkkeettömän kapitalismin kulta-aikana (mm. Björn Wahlroos). Yhteiskuntarauhaa uhkasivatkin tekijät sisältäpäin. Holappa ja Ahokas sivuuttavat nämä tekijät kirjan perusteeman ulkopuolisina asioina, mutta tähän sopinee joitakin huomioita 1800-luvun kapitalismista.

Kapitalismin edetessä jäivät teollisuustyöntekijöiden olot retuperälle ja koko 1800-luku oli marxilaisittain taistelua työväen olosuhteiden parantamiseksi. Vasta 1800-luvun lopulla saavutettiin merkittäviä tuloksia.

Myös rahamarkkinoiden sisällä tapahtui merkittäviä ilmiöitä. Pankkikriisit koettelivat toistuvasti pankkien asiakkaita. Romahdusmaisia kriisejä oli ainakin 1830-luvun lopulla, 1858, 1873, 1884, 1893 ja 1907. Ne olivat selvästikin tulosta finanssikapitalismin luonteesta, jossa edellä kuvatulla tavalla pankkeihin kertyi hyvin monenlaisia toimintoja. Niinpä tallettajien rahoja käytettiin investointien rahoittamiseen usein suurilla riskeillä. Seurauksena oli talletuspakoja ja rahojen menetyksiä esimerkiksi eläkesäästäjille. En mitenkään pidä 1800-lukua esimerkillisenä pankkitoiminnan aikana. Pikemminkin se edustaa häikäilemätöntä, säätelemätöntä pankkitoimintaa, josta hyödyt jakautuivat liian harvoille.

Yhdysvalloissa puuttui viime kätinen taho, joka olisi pääomittanut pankkeja kuplan puhkeamisen hetkellä. Tämä taho olisi ollut keskuspankki. Fed perustetiin vasta vuonna 1913 (se oli muuten kolmas kerta, kun keskuspankki perustettiin!).

Finanssikapitalismin aikakausi päättyi suureen pörssiromahdukseen 1929. Sitä seurannut sääntelyn kausi vallitsi 1930-luvun alkupuolelta lähtien (ratkaisevana pidän vuotta 1933) aina 1970-luvun lopulle asti. Vuosiluvuista vallitsee varmaan erilaisia käsityksiä. Itse käsitän ajanjakson laajempana kuin useimmat taloustieteilijät.

Toinen maailmansota on toiminut merkittävänä katalysaattorina kapitalismin seuraavalle kaudelle, josta Ahokkaan ja Holapan kirjassa käytetään nimeä teollisuuskapitalismin kausi. Tämä kausi osuu melko tarkasti samaan ajankohtaan kuin talouden sääntelyn kausi. Voi olla, että sääntely jäi maailmansodan jälkeen ikään kuin ”päälle”. Bretton Woods -järjestelmällä (1944) sidottiin dollari kultakantaan ja muut valuutat dollariin. Näin suureen lamaan kaatunut edellinen kultakantakausi palautettiin tosin parilla reunaehdolla: 1) Sopimukseen kytketyillä mailla oli oikeus muuttaa valuuttansa vaihtosuhdetta talousvaikeuksissa ja 2) Perustettiin IMF tukilainoittamaan valuuttakriiseihin ajautuneita maita.

Kultakannan merkillinen piirre on ollut, että kun se on pystytetty rahamarkkinoiden vakauden ylläpitäjäksi, niin se on ollut usein ensimmäinen ”uhri” , joka on kaatunut ajauduttaessa kriiseihin ja konflikteihin (vrt. ensimmäisen maailmansodan aattona tapahtunut kultakannasta irtautuminen). Myös Bretton Woodsin tarina oli lyhyt.

Teollisuuskapitalismi merkitsi julkisen sektorin (ml. keskuspankki) vallan kasvua mm. teollisuussijoituksissa ja yleensä yhteiskunnan toiminnoissa. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen ajoittui keskeisiltä osiltaan tälle kaudelle.

Tuo aikakausi merkitsi monille tavallisille kansalaisille positiivisten seikkojen toteutumista: vallitsi lähes täystyöllisyys, elintaso kasvoi nopeasti, taloudellinen kasvu oli nopeaa, talouden kuplat loistivat poissaolollaan, palkkaerot olivat pienet ja hyvinvointiyhteiskuntaa laajennettiin. Niille, jotka hakivat korkeaa tuottoa sijoitetulle pääomalle, kausi oli vähemmän suotuisa, joskaan ei huonokaan. Teollisuus ei tuntunut jakson lopulla tuottavan tarpeeksi hyviä tuottoja.

Korkeampia tuottoja odottaneet teollisuus- ja rahamarkkinatahot ”kyllästyivät” teollisuuskapitalismiin, koska työväestön valta oli niiden mielestä tarpeettoman suuri ja inflaatio liian korkea. Haettiin korkeatuottoisempia sijoituskohteita.

Bretton Woods järjestelmä kaatui vuonna 1971, mutta seuraava kapitalismin vaihe eli salkunhoitajakapitalismi alkoi laajamittaisesti vaikuttaa mielestäni vasta 1980-luvun vaihteesta lähtien. Salkunhoitajakapitalismille välttämätön säätelyn purku käynnistyi vasta 1980-luvun vaihteessa ja jatkui aina vuosituhannen loppuun saakka. Olen usein käyttänyt esimerkkinä Yhdysvaltain Glass-Steagall -actia, joka tuli voimaan vuonna 1933. Sillä oli merkittävä rooli finanssikapitalismin päättymisessä. Irrottihan se talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Talletusrahoja ei ollut mahdollista käyttää enää sijoittamisen välineenä, vaan investointipankit joutuivat hankkimaan investoitavat varat riskisijoittajilta. Joka sijoitti, varautui myös rahojen menetykseen.

Vuonna 1999 Glass-Steagall -act. purettiin. Se oli sääntelynpurkukauden viimeisiä purkukohteita, mutta ehkä kaikkein ratkaisevin tulevan finanssikriisin käynnistymisen kannalla. Lain purkamisen myötä syntyneet finanssitavaratalot mahdollistivat jälleen pelaamisen toisten rahoilla, kuten ennen vuotta 1933.

Teollisuustuotannon alamäki länsimaissa käynnistyi samaan aikaan, kun salkunhoitajakapitalismi löi läpi. Pääomat sijoitettiin rahamarkkinoille. Siirryttiin finansialisaation kauteen. Samaan aikaan kehittyivät eksoottiset rahoitusinstrumentit, joiden käyttöä ei selvästikään hallittu. Mikä tekijöistä oli ratkaiseva siirtymisessä salkunhoitajakapitalismiin? Ehkä kaikki edellä mainitut tekijät yhdessä (ja monet muut seikat) vaikuttivat asiaan.

Toisaalta asia voidaan nähdä myös päinvastoin: lyhyen aikavälin tuotto-odotukset, velkavetoinen sijoittaminen ja arvopaperistamisen helppous ovat johtaneet sijoitusten suuntautumiseen pois tuotannollisen toiminnan pitkäjänteisestä rahoittamisesta (reaalitalouden liiketoiminnasta). Teollisuuden osuus bkt:stä on pudonnut kaikissa länsimaissa.

Paluu uudelleen finanssikapitalismin tyyppiseen kauteen toi mukanaan samat ilmiöt kuin finanssikapitalismin ollessa voimissaan. Kuplataloudesta tuli toistuva ilmiö, kuten 1800-luvulla. Siirryttiin jälleen rahamarkkinoiden epävakauden kauteen. Talouden romahdukset koskivat kymmeniä maita 1980-luvulta 2000-luvulle.

Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa on pyritty palaamaan järkevään sääntelyyn 2010-luvulla. Finansialisaatio on edelleen voimissaan, mutta pahimmat ylilyönnit on pystytty sääntelyä lisäämällä torjumaan.

Mikä olisi tämän uuden kapitalismin nimi? Emme ole varmaankaan vielä nähneet kaikkia salkunhoitajakapitalismin ilmiöitä. Samaan aikaan globaali talous on kasvattanut kehittyvien talouksien teollisuutta. Kehittyneissä länsimaissa taas vannotaan palvelujen nimeen kaupankäynnin kohteena. Voisiko uusi kapitalismi perustua globaalin työnjaon hedelmällisyyteen? Olisiko syytä puhua arvoketjukapitalismista, jossa työnjaollisesti tavaroita ja palveluja tuotetaan eri puolilla maailmaa sen mukaan, missä työn tuottavuus ja hinta-laatusuhde on edullisin?

Ehkä todennäköisin uusi nimi on kuitenkin internetkapitalismi, jossa oleellisin piirre on tuotannon, palvelujen ja rahatalouden etähallinta, ja jossa robotiikalla on oma tärkeä roolinsa. Tämä linkittyy saumattomasti arvoketjukapitalismiin.