Viime aikoina on paljon ihmetelty Venäjän aggressiivista linjan muutosta lähialueillaan ja erityisesti Ukrainassa. Mutta onko Venäjän linja oikeasti muuttunut?
Varteenotettavan näkökohdan on tuonut esille Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro (HS: 24.5.2014: ”Venäjän ulkopoliittinen linja on pysynyt melko vakaana”), jonka mielestä Venäjän ulkopoliittinen linja ei ole horjahdellut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ulkopolitiikkaa on pyritty tekemään vuorovaikutuksessa lännen ja idän kanssa. Toisaalta käsitykseni mukaan on ollut kysymys siitä, että Venäjältä on puuttunut suhteellisen heikkoutensa takia kyky puuttua lähialueensa asioihin, vaikka tahtoa olisi ollutkin. Niinpä Nato on tullut aivan Venäjän rajojen tuntumaan.
Tapahtumat entisen Jugoslavian alueella olivat todiste voimattomuudesta. Venäjälle jäi mielensäpahoittajan rooli, joka murisi tehtyjä päätöksiä ja toimenpiteitä vastaan, mutta jolla ei ollut rohkeutta tai edellytyksiä puuttua tilanteeseen. Venäjällä oli sisäpolitiikassaan aivan liian paljon haasteita, jotta resursseja olisi riittänyt ulkosuhteiden tarkempaan syyniin.
Tilanne on nyt muuttunut. Venäjä on käytännössä velaton maa ja raaka-ainevaroillaan se on onnistunut pääsemään muutoinkin jaloilleen. Timo Vihavainen on tästä useasti huomauttanut: venäläisten elintaso on noussut dramaattisesti. Se ei tietenkään kilpaile lännen kanssa, koska lähtöluvut ovat olleet alhaiset, mutta suhteellinen vaurastuminen on joka tapauksessa ollut vaikuttavaa.
Sisäinen kehitys on heijastunut ulkosuhteisiin ja Venäjän itsetunto on noussut uudelle tasolla. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kysymys ei ole ollut paradigman muutoksesta. Venäjä on periaatteiltaan sama Venäjä kuin menneinä vuosikymmeninä. Sillä on edelleen oma etupiirinsä, josta se on tosin joutunut tinkimään. Mielestäni Venäjä ei ole kuitenkaan ekspansiivinen, vaikka Krimin valtaus toista osoittaisikin. Sillä on riittävästi huolta pitää itsestään irtautuneet vanhat neuvostotasavallat etupiirissään. Sen linja on siis tässäkin suhteessa varsin maltillinen, konservatiivinen.
On ollut kauheaa seurata joidenkin poliitikkojen panikointia Ukrainan tapahtumien johdosta. Pääväite on ollut, että Venäjä on muuttunut aggressiiviseksi Hitler-valtioksi. Ulkopoliittinen johto (presidentti, ulkoministeri) on esittänyt onneksi maltillisia, tasapainoisia kannanottoja.
Netin mielipidesivut ovat täynnä vihapuheita: Natoon ja heti! Netissä on niin helppo reagoida vain muutaman sekunnin viiveellä ympärillä tapahtuvaan - ja nimettömänä. Onneksi keskustelupalstat (lue: anarkistiset mielenosoituspalstat) eivät edusta suuren enemmistön mielipiteitä.
Ukrainan yhteydessä on tärkeää puhua ihmisoikeuksista ja oikeusvaltion periaatteista (ne ovat minullekin ykkösprioriteetti), mutta samalla on syytä tunnustaa tosiasiat. Yhdysvallat ja länsi ovat ”tunkeutuneet” Venäjän jäljellä olevaan etupiiriin ja Venäjä on reagoinut. Tämä tuo ripauksen kyynisyyttä idealismin keskelle.
Kun George Bush esitti vuonna 2008, että Ukraina otettaisiin Naton jäseneksi, torjuivat Saksa, Ranska ja ainakin viisi muuta Naton jäsentä esityksen. Realiteettien taju riitti onneksi tuolloin.
Suurvaltojen käytöstä ohjaa ”policy of containment” (patoamispolitiikka), johon olen viitannut useissa aiemmissa kirjoituksissani. Vanha ilmaisu kertoi aikoinaan Yhdysvaltain halusta padota Neuvostoliiton vaikutusvaltaa toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliiton ei haluttu etenevän pidemmälle, kuin mihin se toisessa maailmansodassa eteni. Venäjä haluaa nyt ”vastapatoamisella” estää USA:n ja Naton etenemisen sen rajoille.
EU:n pyrkimykset assosioida Ukraina EU:n jäseneksi saivat varuillaan olleen Venäjän ryhtymään aktiivisin vastustaviin toimiin. EU on Venäjän kannalta lähinnä välivaihe tai välikappale syvään länsi-integraatioon natoineen.
Olen reagoinut aika kriittisesti herrojen Kissinger ja Brzezinsky aivoituksiin, että Ukrainalle voitaisiin kehittää Suomen kaltainen asema. Protestoin, koska jäi epäselväksi, mitä Suomen nykyhistorian vaihetta tarkoitetaan, EU-Suomea vai kylmän sodan aikaista Suomea. Jos tavoitteena on YYA-Suomen kaltainen tilanne Venäjän ja Ukrainan välillä, näkisin siinä yhden mahdollisuuden ratkaista kriisi.
Ukrainan tilanne presidentin vaalien aattona ei näytä hyvältä. Gallupeissa johdossa oleva Poroshenko näyttää olevan puheissaan varsin ”sotaisa”. Huonoenteistä, sisällissodan vaara kasvaa.
Tilanne Ukrainassa ei mielestäni ole niin paha, etteikö konfliktin selvittelyssä päästäisi eteenpäin. Pietarin talousfoorumissa Putin puhui jälleen melko rauhoittavia. Panin merkille seuraavat kriisin potentiaalista ratkaisemista vahvistavat kommentit:
1) Venäjä ei halua estää Ukrainan presidentinvaaleja (mutta Ukrainan venäläiset haluavat niin tehdä).
2) Venäjä on Putinin mukaan yrittänyt vuoropuhelua ennen Ukrainan kriisiä. On todennäköisesti tapahtunut klassinen erehdys, kun lännessä on ajateltu, että ”eivät ne kuitenkaan mihinkään ryhdy”. Mutta Venäjän taloudellinen vakaus on luonut edellytykset vanhan etupiiripolitiikan esiin nostamiselle.
3) Putinin puheista vahvistui kanta, että Nato on Venäjälle juuri niin suuri peikko kuin ajateltiinkin. Venäjä ei hyväksy lännen – ja kaikkein vähiten Naton – tunkeutumista rajoilleen, ei enää. On kerta kaikkiaan uskottava, että Musta meri, Ukraina, Krim ja Sevastopolin laivastotukikohta ovat Venäjän turvallisuuden kannalta avainalueita.
4) Putinin ratkaisevat sanat kuuluivat Helsingin Sanomien mukaan seuraavasti: ”Yhdysvalloissa Ukrainan kriisiä ratkotaan teknisellä tasolla, kun taas Venäjällä Ukraina on elintärkeä”.
5) Putin ei halua takaisin Neuvostoliittoa.
6) Putin ei usko uuden kylmän sodan syttymiseen.
Epäluottamuksen ilmapiiri leijuu Putinin sanomisten yllä, mutta itse en olisi erityisen kyyninen. Haluaisin uskoa, että Venäjä ei tahdo missään tapauksessa isoa konfliktia ja on valmis joustamaan monissa asioissa.
Jos luettelon kohtaa 4 ei ymmärretä, ollaan kriisin ratkaisusta kaukana.
Miksi olen optimisti Ukrainan kriisin suhteen? Siksi, että etenemisväylät ovat nähtävissä: lännen tulee luopua ekspansiostaan, Venäjän tulee vaikuttaa separatisteihin (mikä saattaa olla kovin haaste, ei sen takia, etteikö Venäjä haluaisi, vaan sen takia, että separatistit ovat irtautuneet Venäjän talutusnuorasta). Lisäksi kaikkien osapuolien (Kiovan Ukrainan, Ukrainan venäjänkielisten ja EU:n sekä Yhdysvaltojen) tulee toimia rauhan takuutahoina.
Jos hyväksytään edellä esitetty realistinen – osin inhorealistinen – etupiirilogiikka konfliktin ratkaisemisen avainasiaksi, joutuvat lännen pakotteet uuteen arviointiin. Ne voivat pahentaa tilannetta. Lännessä tarvitaan valtiomiesmäistä näkemystä ja Venäjällä pidättäytymistä separatisteja tukevista toimenpiteistä ja Ukrainan valittavan johdon yksiselitteistä tunnustamista.
On kuitenkin epäiltävää onko Poroshenko oikea henkilö johtamaan Ukrainaa ainakaan nykyisten mielipiteidensä pohjalta. Mutta vaalien jälkeenhän voivat puheet muuttua.
Ukrainassa on kasvava vaara sisällissodan aihioiden eskaloitumisesta. Tilanne Itä-Ukrainassa ei ole Venäjän hallinnassa. Toivottavaa olisi, että länsi tukisi vastuuntuntoisia tahoja Ukrainassa.
Sisällissota on itseään toteuttava sota, johon ulkopuliset tahot sitten yrittävät tarttua hakien suhteellista etua alueellisessa ja globaalissa kilpailussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti