Miksi salaliittoteorioita tarvitaan?

Vastaus otsakkeen kysymykseen voisi kuulua: siksi, että on olemassa ihan oikeasti salaliittoja! Mutta entäpä, jos salaliittoteorioita kehitellään riippumatta siitä, onko niihin aineksia? Mihin silloin tarvitsemme niitä? On ihmisiä, jotka suhtautuvat intohimoisesti salaliittoteorioihin. Toki on myös niitä, jotka suhtautuvat niihin kriittisesti. Kuulun itse jälkimmäisiin.

Tietenkin historia on täynnä todellisia salaliittoja, mutta vielä paljon enemmän on kuviteltuja salaliittoja. Mistä tämä salaliitoteorioiden tehtailu kertoo?

Tähän kysymykseen pyrkii vastaamaan David Aaronovitch kirjassaan ”Voodoo Histories. The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History” (2009). Näkökulma on vahvasti anglo-amerikkalainen.

En käy tässä läpi kaikkia Aaronovitchin tarkastelemia salaliittoteorioita. Otan muutaman esimerkin ja yritän muodostaa niistä kuvan, miksi salaliittoteorioita syntyy ja mitä tai ketä ne palvelevat.

Tunnetuimpia tapauksia, jotka Aaronovitch ottaa esille, ovat Franklin Delano Rooseveltin väitetty etukäteistieto japanilaisten Pearl Harborin hyökkäyksestä (jonka hän tietoisesti antoi tapahtua saadakseen syyn sodan julistamiselle), presidentti Kennedyn murha, prinsessa Dianan kuolema liikenneonnettomuudessa, Marilyn Monroen kuolema lääkkeiden yliannostukseen, WTC- tornien tuhoutuminen terroriteon seurauksena ja Joseph McCarthyn kommunistivainot.

Roosevelt on otollinen kohde salaliittoteorioille. Hän on kiistaton suurmies, joka taisteli Yhdysvallat läpi suuren laman ja toisen maailmansodan. Hänestä tuli voittojen symboli. Hän on myös esimerkki henkilöstä, joka poliittisten suhdanteiden muuttuessa joutui konservatiivisten tahojen uudelleenarvioinnin kohteeksi. Kolmekymmentälukua jälkikäteen perattaessa hän vaikutti sosialistilta newdealeineen ja elvytyksineen. Kylman sodan ensiaskeleita otettiin sodan vielä kestäessä. Se käynnistyi niillä hetkillä, kun Roosevelt kuoli (1944). Uudessa maailmassa Roosevelt näyttäytyi konservatiivien mielestä luopiolta, joka ei pitänyt puoliaan kommunisteja vastaan, vaan veljeili heidän kanssaan. Hyödyllinen liittolaisuus Neuvostoliiton kanssa Saksaa vastaan kääntyi nyt Rooseveltin syyllistämiseksi. Tässäpä pohjaa salaliitoteorioille.

Varsinainen salaliittojen aalto käynnistyi, kun heti sodan jälkeen Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipommin (1949), Tsiang Kai-shek pakeni Kiinasta Formosan saarelle ja pohjoiskorealaiset hyökkäsivät etelään. Alettiin kysellä, kuka oli vastuussa moisesta kehityksestä. Rooseveltin hallinto sai raskaat syytökset osakseen epäiltyjen hallituksen palkkaamien kommunistien takia.

Näiden ja monien muiden – pääosin sisäpolitiikasta nousseiden – uhkien seurauksena käynnistyi varsinainen kommunistivakoojien metsästys. Vaikka Algier Hissin ja Ethel ja Julius Rosenbergin tapaukset näyttävät osoittavan, että kommunistisolutus oli edennyt vähäisessä määrin hallintoon, ei ongelma näyttänyt kovin huolestuttavalta.

Niinpä Joseph McCarthy halusi tehdä epäamerikkalaisesta toiminnasta suuren asian politiikassaan. Hän todellakin hakemalla haki kongressivaalien vaalikampanjalleen teemaa ja ”päätti” eräiden ystäviensä suosituksesta valita kommunistivaaran pääaiheekseen. Hän väläytti, että oli 205 nimen luettelo henkilöistä, jotka olivat kommunistisen puolueen jäseniä ja edelleen työskentelivät hallinnossa. Tästä käynnistyi valtava vainoharhainen kampanja, jossa Yhdysvallat – maailman johtava suurvalta - näytti joutuvan paniikkiin pienen ideologisen toisinajattelijaryhmän takia. Epäilyksen alle joutui paljon liberaaleja, joilla ei ollut mitään tekemistä Neuvostoliiton kanssa. Mitään listaa ei tietenkään koskaan tullut julkisuuteen. McCarthyn pääväite oli, että kommunistisolutuksen takia Yhdysvallat oli heikentynyt (decline), mutta kaikki muu todistusaineisto osoitti, että Yhdysvallat eli historiansa kukoistavinta aikaa 1950-luvulla. Vuoteen 1954 mennessä McCarthyn kuvittelemilta paranoideilta ”salaliitoilta” oli pudonnut pohja pois.

John F. Kennedyn murha on varsinainen salaliittoteorioiden aarrearkku. Herkkyys salaliitoteorioille näkyy heti murhatapahtuman jälkeen tehdyssä gallupissa. Kun amerikkalaisilta kysyttiin viikko surmatyön jälkeen, toimiko Oswald yksin vai oliko taustalla salaliitto, oli vain 29 prosenttia sillä kannalla, että Lee Harvey Oswald oli yksinäinen asemies. Kuitenkaan näille ihmisille ei ollut ehtinyt kertyä mitään todistusaineistoa käsityksensä tueksi. Heillä oli siis ennakko-oletus, että presidentin murhaamiseen täytyi olla olemassa salamurhakoneisto. Miksi Kennedyn murhaan liitetään salaliitto jo oletuksena?

Parhaan selityksen on mielestäni antanut William Manchester, joka kirjotti Kennedyn elämäkerran jo 1960-luvulla. Hän muotoili ajatuksensa suurin piirtein näin: Jos ajatellaan ”maailman suurinta rikosta”, juutalaisten massamurhaa 1930- ja 1940-luvulla ja ”suurinta mahdollista rikolliskoneistoa”, natsihallintoa, niin näiden välillä vallitsee tasapaino: suurin mahdollinen rikos, suurin mahdollinen rikoksen tekijä. Mutta jos ajatellaan ”maailman mitättömintä ihmistä” Lee Harvey Oswaldia ja ”maailman mahtavinta ihmistä”, Yhdysvaltain presidenttiä, ei näiden välille saa mitenkään ”tasapainoa”. On kehitettävä murhaajien puolelle laaja salaliitto, jolloin murhaajien ja murhatun välille saadaan tasapaino.

Kennedyn murhaan liittyvien salaliittoteorioiden yhteydessä olen pannut merkille, että ennen kuin ruvetaan luomaan erilaisia murhateorioita, täytyy virallinen selitys ”raivata pois tieltä”. Tässä tapauksessa virallista tahoa edustaa Earl Warrenin komission raportti (1964). Se on pyritty osoittamaan kelvottomaksi lukemattomilla tavoilla.

Mielenkiintoista on, että Warren itse epäili ennen nimitystään, että komissio vain lisää spekulaatioita murhaan liittyen (verrattuna siihen, että se olisi tutkittu poliisiasiana) ja hän oli oikeassa. Itse asiassa hän pisti hanttiin vahvasti presidentti Johnsonille vastustaessaan nimitystään komission johtoon. Mikään ei auttanut.

Komissio teki valtavasti hyvää työtä. Olen lukenut raportin avainkohdat ja pidän sitä aivan kelvollisena tutkimuksena. Salaliittoteorioiden kannattajat ovat pilkanneet raporttia monin eri tavoin. On haluttu saada se huonoon huutoon, jotta omissa spekulaatioissa ei tarvitsisi ottaa huomioon ”virallista totuutta”. Arvostelijoilla on ollut 50 vuotta aikaa osoitella tutkimuksen aukkokohtia (niitäkin toki on, mutta eivät ne välttämättä paljasta mitään oleellista itse veriteosta), mutta komissio joutui työskentelemään aikapulassa kovan paineen alla, sillä ihmiset halusivat tietää nopeasti totuuden.

Warrenin komissiota käy miltei sääliksi. Niin toivoton tehtävä sillä oli osoittaa jokin - kaikkitietävät kritisoijat kestävä - lopputulos presidentin murhasta. Vaikka komissio ei olisi tehnyt virheen virhettä työssään, ei se olisi pystynyt estämään tuhotonta määrää salaliittoteorioita. Warrenin komissio joutui ottamaan tapahtumapaikan faktat huomioon pilkuntarkasti, mutta salaliittoteorioiden ei tarvitse ottaa mitään komission työstä huomioon. Sehän on leimattu paperiläjäksi, jossa ”ei ole oikein muuta kuin Kennedyn nimi”, kuten eräs yli-innokas murhateoretisoija ilveili.

Mikä tekee JFK:n Marilyn Monroen ja prinsessa Dianan kuolemat elämää suuremmiksi. Aaronovitchin mukaan heidän nuoruutensa (JFK 46, MM 36, Diana 36) ja heidän ikonin asemansa. ”Kaikkia pidetään kauniina ja kaikkien kuvat ovat tunnettuja miljardien ihmisten kodeissa”, toteaa Aaronovich. Heidän kuolemaansa liittyy tavallisten ihmisten avuttomuus tehdä mitään heidän hyväkseen. Miksi? Koska salaliittoteorioihin uskovien mielestä kuolemien takana oletetaan olevan kasvottomia tiedustelu- tai viranomaislähteitä tai järjestäytyneen rikollisuuden eikä tavallisia mattimeikäläisiä.

Mitä on salaliittoteorian tuolla puolen, jos kysymys ei ole todistettavasti ihmisten välisestä sopimuksesta tehdä kauheuksia? Useimmiten ei mitään! Mutta joissakin tapauksissa saattaa löytyä yksilön paranoija. Ja paranoija on usein puolustusjärjestelmä välinpitämättömyyttä vastaan ”että siis kukaan ei välitä sinusta”, kuten Aaronovitch toteaa viitaten psykologi Stephen Grosziin.