Taisi olla George Bush nuoremman vaalikampanjan aikaan, kun kymmenet rikkaat ilmoittivat julkisuudessa, että heidän nettotulonsa ovat jo riittävän korkeat, eivätkä he tarvitse enää verohelpotuksia tulojakauman yläpäähän. Nämä ihmiset saattoivat olla bisnesenkeleitä, mutta nyt he rupesivat yhteiskuntaenkeleiksi. Bush ei tietenkään noudattanut heidän kehotustaan perusideologiansa mukaisesti.
Epätasainen tulonjako ja yhteiskuntarauha tulisi kytkeä yhteen - pitkästä aikaa - ennaltaehkäisevässä mielessä. On selvää, että viimeaikojen oikeistoliikkeet ja maahanmuuttovastaisuus ovat osaltaan oireita talouden anemiasta ja siitä, että talouskasvua ei näy eikä kuulu. Allekirjoitan sen väitteen, että oikeastaan vain talouskasvu luo varmat edellytykset yhteiskuntarauhalle ja demokratialle. Talouden vaipuessa pitkäaikaiseen taantumaan ovat tuloasteikon alapään työpaikat suurimmassa vaarassa. Työttömyys on suuri levottomuuksien lähde nyt myös länsimaissa.
Globaali talous ja Aasian mahti ovat asettaneet Euroopan kehittyneet valtiot aivan uusien haasteiden eteen. Paitsi että työttömyys on lisääntynyt, on myös keskituloisten asema heikentynyt. Keskituloiset pitävät käytännössä hyvinvointiyhteiskuntia yllä. Hyvät neuvot ovat kalliit.
Olen perinteisesti ollut ns. universaalien hyvinvointipalvelujen kannalla, so. kaikkien on saatava esim. lapsilisät samoilla periaatteilla. Sama koskee pääosin muitakin hyvinvointipalveluja. Viime aikoina tämä periaate on alkanut horjua Suomessa. Miksi tämä on niin tärkeää? Koska keskiluokka kantaa suurimman vastuun verotaakasta, tulee sen myös saada vastiketta maksamilleen veroille. Muussa tapauksessa - pidemmällä aikavälillä - voi hyvinvointiyhteiskunnan pohja rapautua.
Länsimaista demokratiaa uhkaavat siis levottomuudet syrjäytyneiden taholta ja keskiluokan kurjistuminen väestön valtaosan puolelta. Keskiluokkakin on jo osin maahanmuuttajakielteistä. Samoista työpaikoista kamppailevat ulkomailta muuttaneet vähään tyytyvät muuttajat. Ei se tehoa ihmisiin, jos sanotaan, että ulkomaalaisia tarvitaan useiden eri töiden tekijöiksi, muutoin meiltä katoavat hyvinvoinnin edellytykset. Moni sanoo, ettei ulkomaalaisten muuton perusteeksi riitä (tuleva) työvoimapula, kun kotimaan irtisanomiset ja työttömyys ovat niin silmiinpistäviä – ja juuri nyt.
Länsimaiden välillä on suuria eroja: skandinavian maat ovat onnistuneet syvälle juurtuneen demokratiaperinnön avulla estämään poliittisten ääriliikkeiden nousun, joskin ruotsidemokraatit (myös Tanskan ja Norjan vastaavat kokemukset) ovat osoitus siitä, että tilanne on Pohjois-Euroopassakin muuttumassa.
Tästä ei ole montaa kuukautta, kun meillä Suomessa haikailtiin ruotsalaisen blokkipolitiikan perään: sen piti olla selkeää vallankäyttöä verrattuna meidän sekavaan blokkisekasotkuun. Nyt näyttää siltä, että Ruotsi on ajautunut ongelmiin juuri tiukan blokkipolitiikan takia. Nyt osa ihmisistä haikailee blokkirajat ylittävän hallituksen perään. Kyllä demokratia on vaikea laji!
Romanian, Bulgarian, Unkarin ja Turkin kaltaiset maat ovat jo edenneet pitkälle autoritäärisyyden tiellä, mutta myös Marine Le Pen ja tsekin presidentti yksittäisistä johtavista poliitikoista ovat osoittaneet vetoa autoritäärisiin ratkaisuihin.
Lisäksi Britannian ja Ranskan populistiset puolueet ovat nekin osoitus perinteisen demokratian haasteista. Ja onhan niitä muitakin…. otetaan esimerkiksi vaikka Yhdysvallat, jossa teekutsuliike edustaa ahdasmielistä poliittisen kentän oikeata reunaa. Ei tällaista tilannetta ollut vielä 10 vuotta sitten.
Yhteenvetona voisi todeta, että perinteiset poliittiset ryhmät kyseenalaistava trendi on Keski- ja Pohjois-Euroopassa suuntautunut vasemmalta oikealle , mutta suurimman hyödyn näyttävät saavan populistiset oikeistoryhmät. Etelä-Euroopassa on 1970-luvun diktatuurien (Kreikka, Espanja, Portugali) tilalle tullut vasemmistovetoisia ryhmiä, mukaan lukien populistiset vasemmistoryhmät ja Itä-Euroopan osalta vakiintumaton poliittinen tilanne on johtanut osin autoritäärisin siirtymiin. Yhteistä useimmille maille on että (enemmistö)hallituksen muodostaminen on vaikeutunut.
Kaikki edellä esitetty on kuitenkin muuttuvaista. Tämä tekee tulevaisuuden ennustamisen vaikeaksi. Seuraus näyttää olevan, että joko avoimesti tai peitellysti protesti kohdistuu demokratian toteuttamismuotoihin (alhaiset äänestysprosentit).
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Monet ihmiset kokevat, että demokratia on vaikeuksien syy ja kääntyvät autoritääristen johtajien puoleen, jotta asioihin saadaan järjestys. 1900-luvun historiassa on tuhkatiheään esimerkkejä tästä. Johtuiko tässä välillä vuosikymmeniksi vakiintuneen läntisen demokratian voitto lopulta vain siitä, että oli paljon jaettavaa? Käsittelin taannoin natsi-Saksan ”hyvinvointiyhteiskuntaa”, jonka veto perustui menestykseen niin kauan kun rahaa riitti. Kolmekymmentäluvun lopulla valtiota uhkasi konkurssi ja hyvinvointitavoitteet korvattiin muilla päämäärillä, joiden niidenkin tarkoitus oli ryöstää tarvittavat rahat muilta valtioilta…. On muistettava, että natsi-Saksan sinänsä (varauksella) positiivisiin tavoitteisiin kytkeytyi kuitenkin kansalaisiin kohdistunutta väkivaltaa, yhden puolueen diktatuuria , juutalaisvainoja, elinpiiriin laajentamista ja lukematon määrä muita demokratian vastaisia pyrkimyksiä. Tämäkö on vaihtoehto?
Kansainvälisissä tutkimuksissa esille tullut huomio on, että rikkaiden mielipiteet huomioidaan paljon paremmin poliittisessa päätöksenteossa kuin pieni- ja keskituloisten. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Kochin veljekset (Charles ja David) Yhdysvalloissa. He ovat maailman viidenneksi ja kuudenneksi rikkaimmat ihmiset maailmassa.
Berkeleyn yliopiston professori Robert Reich kertoo tavaramerkikseen muodostuneissa youtube-piirroksissa Kochin miljardööriveljesten (Charles ja David) pyrinnöistä. He ovat maailman viidenneksi ja kuudenneksi rikkaimmat ihmiset. Hän puhuu Kochin veljesten ”politiikkakoneesta”. Sillä, että he ovat miljardöörejä ei ole sinänsä mitään merkitystä.
Merkitystä on sillä, miten he rahojaan käyttävät, mihin he haluavat vaikuttaa. Tässä on heidän keinovalikoimansa:
1) Heillä on edunvalvontaryhmiä eri poliittisilla tasoilla, joiden kautta he vaikuttavat päätösten sisältöön.
2) Heillä on mainoskampanjoita, joilla vaikutetaan heille tärkeisiin agendoihin (ilmastonmuutoksen kieltäminen, verohelpotukset rikkaille jne.).
3) Heillä on thinktankit (mm. Cato-instituutti), joiden kautta he tutkimuksellisesti vahvistavat omien mieltymystensä mukaisia tuloksia.
4) He tukevat valkoisia vähemmistöryhmiä värillisten ryhmiä vastaan.
5) He rahoittavat ammattiyhdistysten vastaisia kampanjoita.
6) He pyrkivät juuri aikaansaadun finanssisääntelyn purkamiseen.
Koneistollaan (Reich: ”Machine!”) he vaikuttavat miljoonien ihmisten poliittiseen käyttäytymiseen. Reichin vastaliike julistaa: ”Our democracy is not for sale”. Tavoitteena on siis jarruttaa rahan vallan kasvua poliittisen järjestelmän ohjailussa. Voin vilpittömästi toivottaa onnea hankkeelle, vaikka en ole kovin optimistinen.
Periaatteellisella tasolla Kochin veljesten lobbaus on hälyttävä esimerkki siitä, kuinka Iso Raha estää demokratian toteutumista ja manipuloi päätöksentekoa.
Meillä ei olla näin pitkällä. Selvää on, että me suomalaiset vielä voimme valita vaaleissa kansanedustajaksemme keski- tai pientuloisen henkilön paljon suuremmassa määrin kuin USA:ssa, jossa kongressiin valitut ovat järjestään miljonäärejä.
”Kehittyvien maakuntien Suomen” toiminta aiheutti muutama vuosi sitten vaalirahaskandaalin Suomessa ja sen siunauksellinen vaikutus oli, että meillä rahan vallan pääsy demokratian kammareihin ainakin hidastui.
::::::::::::::::::::::::::::
Olen useissa blogikirjoituksissa tuonut esille, miten rikastuminen on vaihdellut aikojen kuluessa. Yhdysvalloissa vallitsi 1850-luvulta aina 1920-luvulle rosvoparonien aika, jolloin joidenkin ihmisten rikkaudet kasvoivat käsittämättömiin mittoihin. Tultaessa 1950-luvulle yritysjohtajat olivat köyhtyneet 1920-luvun lopun tasoon verrattuna merkittävästi kiristyneen verotuksen seurauksena. Johtajat elivät suorastaan vaatimattomasti. Kolmekymmentäluvulta seitsemänkymmentäluvulle ulottuvaa aikaa on joskus kutsuttu suuren kokoonpuristumisen ajaksi (The Great Compression). Tuloerot pienenivät, säätely oli tiukkaa ja keskiluokka kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. 1980-luvulta lähtien tulo- ja varallisuuserot ovat jälleen suurentuneet 1900-luvun vaihteen suuruusluokkaan.
Mikä tärkeintä, myös länsimainen demokratia kypsyi ”kokoonpuristumisen ” aikana, vaikka sota välissä vaikeuttikin kansanvallan etenemistä. Ei ole sattuma, että länsimainen hyvinvointi ja demokratia käsi kädessä saavuttivat suuret voittonsa juuri tuohon aikaan.
Thomas Piketty on nostanut omilla tutkimuksillaan nämä asiat julkisuuden valokeilaan. Pikettyn pääväite on, että olemme palaamassa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen ”hyperperimysyhteiskuntaan” (hyperpatrimonial society), jossa perintöjen kautta rikastuneet muodostivat superrikkaiden kerman. Nyt tulojen ja varallisuuden muodostus on erilainen kuin 100 vuotta sitten, mutta lopputulos on sama.
Tilanne on nurinkurinen: samaan aikaan, kun kansanvallan temppeleihin on tunkeutumassa korruptioraha, on tulonjakotaistelu johtamassa osattomien armeijaan ja superrikkaiden loputtomaan lobbaukseen omien etujensa ajamiseksi. Tavallinen kansalainen rimpuilee saavutettuine etuineen kiristyneiden työmarkinoiden ja globaalin talouden ryteikössä, johon ratkaisuksi tarjotaan viidakon lakeja naamioituna autoritääriseen vallankäyttöön.
Käytännössä siis Kochin veljesten ”kulttuuri” on potentiaalisesti laajenemassa läntisissä demokratioissa, jos eivät sitten Robert Reichin kaltaiset älyköt - yhteiskuntaenkelit - saa aikaiseksi paradigman muutosta suhteessa kansanvaltaa uhkaaviin vaaroihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti