John F. Kennedy dokumentin kuvaamana

Yle-Teemalla näytettiin neliosainen PBS:n dokumentti John F. Kennedyn elämästä vuodelta 2013. En kertaa dokumentin käsittelemiä historiatapahtumia yksityiskohtaisesti, vaan pyrin vertaamaan dokumentin näkökulmaa omaan käsitykseeni presidentin merkityksestä.

Objektiivisen dokumentin tekeminen ei ole helppoa, niinpä monet valitsevat jo valmiiksi tietyn tarkastelunäkökulman. Yhdysvalloissa on usein tapana valita ”vaikeuksien kautta voittoon” -näkökulma. Tarina, vaikka noudatteleekin tosiasioita, laaditaan aikuisten satu -muotoon, jossa on onnellinen loppu. Usein dokumentti täytetään kohdetta ylistävillä ystävien lausunnoilla.

Hyvä dokumentti syntyy oivalluksesta löytää juuri oikea tapa lähestyä kohdetta. Olen monesti maininnut upeana dokumenttina ”Fog of Warin”, joka on kertomus Yhdysvaltain entisestä puolustusministeristä Robert McNamarasta. Ohjaaja Errol Morris antaa McNamaran itsensä kertoa vanhoilla päivillään, miten hän näki asiat. Katsoja ymmärtää alusta lähtien, että näkökulma on subjektiivinen. Mutta ei tässä kaikki: McNamara yrittää itsekritiikin avulla luoda objektiivista kuvaa jännittävämmistä poliittisista tapahtumista kuin mikään elokuva pystyy kertomaan. Lopputulos on huikea näytös älykästä historian selitystä, McNamaran taustalla piilevää halua muokata itsestään kuvaa jälkipolville ja katsojan muodostamaa kuvaa, jossa lukemattomat ajatukset säkenöivät mielessä: ”yrittääkö se piilovaikuttaa vai onko se läpeensä rehellinen?”

Kennedy-dokumentin kaksi ensimmäistä osaa täyttyivät presidentin varhaishistorian tapahtumien myötäelämisestä: yläluokkainen itärannikon perhe, lievästi sanottuna vahvat perhesiteet, kunnianhimoinen isä, joka menettää vanhimman poikansa sodassa, perheen suunnaton varakkuus ja klassinen amerikkalainen menestystarina. Siinä kehyksiä Kennedy-saagalle. Entä muuta? John F. Kennedy näytti syntyvän kultalusikka suussa. Jo hyvin nuorena presidentin tehtävät eivät olleet mikään haave, vaan täysin mahdollisuuksien rajoissa oleva uran tähtihetki.

Perhesuhteet kulkevat dokumentissa Kennedyn yhteiskunnallisen roolin rinnalla, mutta jätän ne oman käsittelyni ulkopuolelle. Kennedy oli sotasankari, joka pelastui Tyynen meren taisteluissa haaksirikosta autiolle saarelle. Hän ryhtyi jo sodan aikana yhteiskunnalliseksi kannanottajaksi ja historioitsijaksi ja saavutti heti menestystä. Sanalla sanoen kaikki näytti satavan laariin. Toki perheessä oli sairauksia, jotka koettelivat, mutta todella runsas kaitafilmiaineisto kertoo, että ainakin suuri osa elämää oli valoisaa tulevaisuuden odotusta.

Kennedyn oma selkävika, jonka aiheuttajaksi diagnosoitiin varhain Addisonin tauti, kulkee läpi dokumentin elämää ohjaavana traumaattisena tekijänä. Kun miettii maallikkona niiden lääkkeiden määrää, jotka Kennedylle syötettiin, tulee mieleen, mikä oli niiden osuus Kennedyn kuuluisiin naisseikkailuihin. ”En mahda itselleni mitään” -lausahdus viittaa siihen, että kysymys ei ollut pelkästään luontoäidin tarjoilemasta vietistä, vaan hormonihoidoista (steroidit). Kummallista on, että dokumentissa ei edes viitata tähän yhteyteen.

Aivan luonteva jatko näille nuoruuden valmistautumisille merkittäviin tehtäviin, oli poliitikoksi ryhtyminen. Ura oli heti menestyksekäs ja dokumentti kuvaa ansiokkaasti sudenkuoppia, joihin amerikkalainen aloitteleva poliitikko joutuu. Kennedy selvitti kaikki karikot ensin senaattorina ja sitten demokraattien presidenttiehdokkaana. Vaalitaistelu hurmaavan Kennedyn ja tuikeailmeisen, hikoilevan Richard Nixonin välillä on presidentinvaalitaistelujen ja TV:n historian klassisia jaksoja.

Dokumentti esittelee Kennedyn sanavalmiina ja oman päänsä pitävänä poliittisena johtajana, joka halusi löytää itse ratkaisut ongelmiin. Päästyään presidentiksi hän törmäsi edeltäjänsä valmistelemaan ja Kuuban pakolaisten hyväksikäyttöön perustuvaan hyökkäykseen Kuubaan. Dokumentin jotkut asiantuntijat pyrkivät selvästi siirtämään vastuuta hyökkäyksestä CIA:lle tai muille tahoille ja vapauttamaan Kennedyn epäonnistuneen invaasion vastuusta. Onneksi useimmat Kennedy-dokumentin käyttämät asiantuntijat sälyttävät vastuun Kennedylle, jolle se tietenkin kuuluikin. Hänellä oli milloin tahansa mahdollisuus keskeyttää hyökkäyksen valmistelu tai kiihdyttää hyökkäystä sen kohdatessa esteitä.

Dokumentin asiantuntijat näkevät Sikojen lahden maihinnousuyrityksen varoitusviestinä Kennedylle: älä luota neuvonantajiin, luota itseesi. Ehkä totuus piilee siinä, että Kennedy käytti asiantuntijoita kuin Mannerheim ikään, aina yhtä kerrallaan. Eisenhower suositteli hänelle neuvonantajakollektiivia, jonka käymien keskustelujen perusteella presidentti tekee päätöksen itsenäisesti.

Sikojen lahden maihinnousun aikoihin (1961) roturistiriidat kärjistyivät ja Kennedy joutui ottamaan kantaa tähän presidentin kannalta kiusalliseen asiaan. Mustat järjestivät bussimatkan läpi etelävaltioiden (Freedon Riders, blogikirjoitukseni ”Minullakin on unelma”, 24.3.2013) ajaakseen asiaansa. Todistajien mukaan presidentti yritti keskittyä suureen tehtäväänsä, kommunismin torjuntaan kaikkialla maailmassa ja koki kiusalliseksi ”häiriötekijäksi ” tämän ”pikkukonfliktin” maan omien rajojen sisäpuolella. Sitä se ei ollut. Freedon Riders oli vasta alkusoittoa kansalaisoikeusliikkeen nousussa.

Kennedyn suuri ongelma rotukysymyksessä oli, että demokraatit hallitsivat tuolloin etelävaltioita ja olivat rotusorron kannalla. Kennedy pelkäsi uudelleenvalintansa puolesta ja koki kiusalliseksi puuttua ilmiselviin mustaan väestön osaan kohdistuviin räikeyksiin omia puoluetovereitaan vastaan. Kennedyn veljekset pyrkivät delegoimaan likaisen työn alaisilleen. Ambivalentti suhtautuminen eli molempia rotukysymyksen osapuolia vastaan asettuminen ei johtanut mihinkään ratkaisuun. Musta liike oli saanut pitelemättömän draivin päälle, eikä liikettä enää voitu pysäyttää. Silti Kennedyt epäröivät. Lopulta Lyndon B. Johnsonin kannattamana Kennedy otti selkeän askeleen kohti kansalaisoikeuslakeja puheessaan kansalaisille. Valmistelu kuitenkin jumittui kongressiin eivätkä asiat edenneet Kennedyn elinaikana. Johnson oli ilmeisesti oikea mies vetämään lainsäädäntöhankkeita eteenpäin, jotka hän ajoikin läpi ruhjovalla tyylillään.

Vuonna 1961 tapahtui myös Berliinin kriisin kärjistyminen. Kennedy ja Nikita Hrustsev yrittivät ratkaista kiistaa idän ja lännen välillä Wieninin huippukokouksessa. Kuten tunnettua äärimmäisen aggressiivisesti käyttäytynyt Hrustsev pyrki nujertamaan Kennedyn, joka olikin ymmällä, miten Hrustsev olisi pitänyt kohdata (tästä blogikirjoitukseni ”Taistelupari Wienissä Kennedy ja Hrustsev”, 1.10.2014). Tapaaminen johti hedelmättömään juupas-eipäs-väittelyyn.

Sikojen lahden maihinnousun epäonnistuminen ei pysäyttänyt Fidel Castron kaatamisyrityksiä. Bobby Kennedy sai tehtäväkseen raivata Castro pois tieltä tavalla, joka ei anna kovin mairittelevaa kuvaa tuon ajan toimintatavoista. Castro piti salamurhata! Kaikki yritykset epäonnistuivat. Kuubasta kehittyi kuitenkin kylmän sodan dramaattisin kriisi. Kolmas maailmansota oli lähempänä kuin koskaan ennen tai jälkeen noiden päivien lokakuussa 1962. Olen käsitellyt kriisiä tarkemmin parissakin blogikirjoituksessa (”Kuuban kriisin faktat – taistelu muistiedon ja keskustelunauhojen välillä” ja ”Kuuban ohjuskriisi: miehet jotka pelastivat maailman”), joten en kajoa tässä yksityiskohtiin. Pidän Kuuban kriisin onnellista ratkaisua Kennedyn valtiomiesuran merkittävämpänä saavutuksena. Hän säilytti kylmäpäisyytensä kovan paineen ja neuvonantajakunnan painostuksen alla. Ei ole lainkaan varmaa, että jonkin toisen presidentin johdolla olisi säästytty kolmannelta maailmansodalta.

Kennedyn vaikeuksiin liitettiin pian myös Vietnamin tilanteen kärjistyminen maan eteläisen ja pohjoisen osan välillä. Kennedy päätyi ”asiantuntijoiden” (puolisotilaallisten joukkojen) lähettämiseen suoriin sotatoimiin osallistumisen sijasta. Kennedyt uskoivat ”Vihreiden barettien” käytön riittävän tilanteen pitämiseksi hallinnassa. Pian kävi ilmi, että etelävietnamilaiset eivät avustettunakaan pystyneet pitämään puoliaan Pohjois-Vietnamin tukemaa sissiliikettä, Vietkongia vastaan.

Marraskuun alussa 1963 tilanne Vietnamissa oli traumaattinen. Tuolloin Vietnamissa oli 12 000 amerikkalaista sotilasneuvonantajaa. Kaiken lisäksi tapahtui sotilasvallankaappaus, jonka Kennedy oli hyväksynyt ja jolla syrjäytettiin presidentti Ngo Dinh Diem. Ilmeisesti Diemin raaka murhaaminen ei ollut Kennedyn ensisijainen tavoite. Joka tapauksessa Vietnamissa oli vakavien päätösten aika: tuetaanko Etelä-Vietnamin hallitusta vai ei. Kennedy valitsi tuen, mutta enempää ei voida sanoakaan, sillä salamurhaajan luodit surmasivat presidentin kolme viikkoa Diemin murhan jälkeen. Vietnamin sota eteni oman logiikkansa mukaan Lyndon B. Johnsonin johdolla, mutta se on toinen tarina.

Mikä on loppuarvioni dokumentista? Sanoisin, että faktat ja käsittely pysyvät objektiivisen arvion puitteissa, joskin ajoittain rimaa hipoen. Kennedyä käsitellään heikkouksineen myötäsukaisesti, mutta haastateltavien historioitsijoiden ja läheisten ym. ihailevasta suhtautumisesta huolimatta Kennedyn uran kuvauksessa onnistutaan kohtalaisen hyvin.

Kennedyn valtiomiesuran jälkiarvio sivuutettiin melko kevyesti dokumentissa, mutta ehkä otan oikeudekseni arvioida häntä tämän päivän näkökulmasta hiukan syvällisemmin. Kennedyn tekoja ei useimpien mielestä voida analysoida ilman traagisen lopun huomioonottamista. Ikuisesti hänet muistetaan presidenttinä, jonka tekoja pohditaan ”olisi voinut olla” -näkökulmasta. Itse en mielelläni tällaiseen lähde. Kennedyn presidenttikausi alkoi synkissä merkeissä, kun Sikojen lahden maihinnousu epäonnistui. Ambivalentti suhtautuminen rotukysymykseen jää rasittamaan Kennedyn uraa, joskin hän ansaitsee tunnustuksen, kun lopulta pitkän epäröinnin jälkeen otti selkeän kansalaisoikeuksia puoltavan kannan.

Ainakaan minä en pysty arvioimaan, mitä Vietnamissa olisi tapahtunut, jos Kennedy olisi saanut jatkaa. Sen sijaan Kuuban kriisin solmujen avaajana hän saa sekä dokumentin että omat kiitokseni.

Entä jos Kennedyä tarkastellaan loitontaen hänet konkreettisista tapahtumista? Sanoisin, että hän oli selkeästi ”kylmän sodan sotilas”(cold war warrior), mutta tähän voidaan jättää merkittävä varaus: kesällä 1963 nimittäin solmittiin osittainen ydinkoekieltosopimus. Kennedyllä oli ehkä monia muita oivaltavampi taju meneillään olevan kylmän sodan luonteesta: hän ymmärsi kehityksellä olevan tuhoisat seuraamukset, jos kilpavarustelua ei keskeytetä. Kennedy tavoitteli akuutin tilanteen yläpuolelle asettumista ja onnistui siinä kohtaisesti perustellessaan puheessaan ydinkoekieltosopimusta amerikkalaisille.

Kennedy ei poikennut muista toisen maailmansodan jälkeisistä presidenteistä siinä, että hänen strategiansa perustui tulkintani mukaan eräänlaiseen ”tukikohtaimperialismiin” (kaukomaita ei alistettu siirtomaiksi, vaan maapallo katettiin tukikohtaverokostolla) . Tämä ärsytti suunnattomasti Nikita Hrustsevia ja niin se ärsyttää myös Vladimir Putinia tänä päivänä. Kuusikymmentäluvulla Yhdysvalloilla oli yli 1000 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa; nyt sillä on niitä noin 750. Hrustsevin Kuuba-operaatio perustui pelkoon, että amerikkalaiset hyökkäävät 1960-luvun alussa Turkkiin sijoitettujen ohjusten avulla Neuvostoliiton kimppuun. Ohjusten kantama ulottui Moskovaan saakka. Hrustsevin menettely Kuubassa on ainakin osin nähtävä tätä taustaa vasten.

Kennedyn politiikkaa voidaan analysoida myös kotirintaman näkökulmasta. Republikaaneihin yhdistetään helposti oikeistolainen aggressiivisuus ja demokraatteihin pehmeämmän politiikan arvot. Käytännössä kävi usein juuri päinvastoin. Puolustautuessaan republikaaneja vastaan joutuivat demokraatit olemaan kovempia kuin republikaanit itse. Myös Kennedyn retoriikassa ja käytännön toimissa on havaittavissa tämä piirre. Hän halusi olla kova Sikojen lahdella (epäonnistuen), Kuubassa (onnistuen), Berliinissä (päädyttiin lopulta status quohon neljännesvuosisadaksi Hrustsevin lakattua pyrkimästä erillisrauhaan Saksan itäisen osan kanssa) ja Vietnamissa (Kennedy valitsi kommunismin pysäyttämisen paikaksi juuri Vietnamin), jossa Lyndon B. Johnson jatkoi Kennedyn politiikkaa tuhoisin seurauksin.

Moraaliselta kannalta Kennedy ei ollut mikään ideaali valtiomieshahmo. Paitsi yksityiselämänsä kannalta niin myös poliittisten toimintaperiaatteiden kannalta hän oli suurvallan edustajana valikoiva muulle kuin periamerikkalaiselle vapauden sanomalle. Käytännössä se merkitsi muiden maiden asioihin sekaantumisen hyväksymistä ”vapauden nimissä”. Kennedy julistautui koko ”vapaan maailman” puolestapuhujaksi niin kuin muutkin Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeiset presidentit. Tässä roolissa hän saavutti ehkä parhaiten vastakaikua vieraillessaan kesällä 1963 jaetussa Berliinissä, jossa hänet otettiin ylistäen vastaan.

Dokumentissa valittiin Kennedyn viimeisten tuntien kuvaustavaksi ”mykkä filmi”. Tapahtumat lipuvat katsojan silmien ohi ilman kommentointia. Ratkaisu on hyvä, sillä spekulointi kaikille tutuilla tapahtumilla Dallasin Dealey Plazalla ei olisi kuulunut tämän dokumentin henkeen (Näistä tulkintani blogikirjoituksissani ”Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto”, ”Kennedyn murha – salaliittoteorioiden ehtymätön pankki”, ”Taikaluodeista todellisiin luoteihin”, ”Miksi salaliittoteorioita tarvitaan?” ja ”Tapaus Jack Ruby – pikainen matka ihmismielen syövereihin”).