Liberaalin omatunto

Luin neljä-viisi vuotta sitten Paul Krugmanin kirjan The Conscience of a Liberal. Luen sitä silloin tällöin uudelleen.

Kirja on eräänlainen vastateesi Barry Goldwaterin 1960-luvun kirjalle The Conscience of a Conservative. Nämä kaksi teosta tavallaan kuvaavat amerikkalaisen mielipideilmaston kahta vaikuttavaa pääsuuntausta - ja ehkä laajemminkin. Näistä kahdesta on tietenkin lukemattomia tulkintoja ja versioita, mutta keskeiset vastapoolit avautunevat mainituista ikkunoista.

Entä jos soveltaisin Krugmanin ajattelua – en konkreettisesti, vaan hänen hengessään – tähän päivään (ja tämän päivän Suomeen). Krugmanin teesit muodostavat ikää kuin kehikon, jonka varassa toimitaan. Hän käsittelee teemaansa viimeisten 100 vuoden historian suodattimen läpi todeten, että ne, jotka nykyisin kuvailevat itseänsä liberaaleiksi ovat merkittävässä määrin konservatiiveja (koska kannattavat niitä menestyksiä, joita on saavutettu New Deal -politiikalla) ja ne, jotka kuvailevat itseään konservatiiveiksi, ovat suureksi osaksi radikaaleja. He haluavat radikalisoitua ennen New Dealia vallinneeseen ”Gilded Age” -aikaan (pieni valtio!). Kirjan kirjoittamisesta on kulunut aikaa, mutta periaatteessa amerikkalainen polarisaatio toimii näin. Osa konservatiiveista on Krugmanin kirjan kirjoittamisen ajoista edelleen radikalisoitunut teekutsuliikkeen kautta, joten polarisaatio on kärjistynyt. Liberalismi amerikkalaisittain on Krugmania myötäillen vasemmistosävyistä, joskin Skandinaviaan siirrettynä suurin piirtein keskitien ideologiaa.

Meillä Suomessa osa oikeistosta on radikalisoitunut markkinoimaan itseään työväenpuolueeksi Ruotsin mallin mukaan ja pyrkimällä osittain vapaamielisiin ajattelumalleihin (homot, avioliitot samaa sukupuolta olevien kesken ym.). Vasemmisto on puolustanut hyvinvointiyhteiskunnan saavutettuja käytäntöjä kuten Yhdysvaltojen liberaalit. Koko puoluekenttä on periaatteessa ”suuren valtion” (= hyvinvointiyhteiskunta) kannalla, joskin kritiikki on viime aikoina lisääntynyt. Karkeasti jako on saman tyyppinen kuin Yhdysvalloissa: oikeisto on radikalisoitunut ja vasemmisto on muuttunut konservatiiviseksi hyvinvointiyhteiskunnan säilyttäjäksi.

Lopulta erottavaksi tekijäksi näyttää muodostuvan suhtautuminen talouspolitiikan eri suuntauksiin (uusliberalismi, sosiaalinen markkinatalous, hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusmallit, taistelu yksityisten ja julkisten kuntapalvelujen välillä).

Tässä kilvoittelussa liberaalit puolueena - ja ehkä muutoinkin - ovat jauhautuneet nykypuolueiden ravinnoksi. Liberaalit ovat osana useita keskeisiä puolueita. On melkoinen haaste erottua tässä asetelmassa liberaaliksi, on toimittava tienraivaajana.

Voisiko uusi, moderni liberalismi (ei siis uusliberalismi) toimia kärkenä uudistettaessa hyvinvointiyhteiskuntaa? Se ei tarkoittaisi kouristuksenomaista kiinnipitämistä vanhoista rakenteista, mutta ei myöskään laajaa yksityistämis- tai ulkoistamisaaltoa puhumattakaan, että se tarkoittaisi yövartijavaltion tasoista julkista sektoria. Julkisyhteisö ylläpitäisi ylpeänä hyvätasoisia palvelujaan, mutta vaihtoehtoinen palveluntarjonta laadukkaana olisi perusteltua. Uuteen liberalismiin kuuluu siis Krugmanin hengessä vahva julkinen sektori. Suomessa on vähän väkeä ja pitkät etäisyydet. Terveydenhoitopalvelujen, vanhusten hoidon ja kouluverkon tulee olla maantieteellisesti kattavia ja julkinen sektori on palvelujen säilymisen tae.

Kumpi korostuisi uuden liberalismin hengessä enemmän, julkisen sektorin kattavat hyvinvointipalvelut vai edellytysten luominen tulevaisuudessa selviytymiseen? Vielä muutama vuosi sitten olisin painottanut kumpaakin yhtä paljon, mutta tänään painottaisin edellytysten ja valmiuksien luomista, jotta suomalaiset pärjäisivät kilpaillussa ympäristössä. Pieni kansakunta joutuu sijoittamaan verovarojaan koulutukseen ja sosiaaliturvaan roppakaupalla kansalaisten iskukyvyn säilyttämiseksi. Sillä ei ole itse asiassa varaa tuhlata yhtäkään sielua yleissivistävän ja ammatillisen koulujärjestelmän ulkopuolelle.

Krugmanin ajattelun keskiössä on tuloerot. Hänelle liberalismi merkitsee pyrkimystä kaventaa tulo- ja omaisuuseroja. Ongelma ei ole niin polttava Suomessa kuin Yhdysvalloissa, mutta kyllä se täälläkin kuuluisi uuden liberaaliuden päätavoiteisiin.

Tämän päivän liberaalius on nähtävä niitä äkkijyrkkiä mielipiteitä vasten, jotka nyt täyttävät mielipidesivut. Kirjoitukset ovat usein anonyymeja. Silti hämmästyttää se raivo ja pilkka, mikä niistä heijastuu. Verkosta haetaan ensisijassa omaa mielipidettä tukevia näkemyksiä, mielipiteet kärjistyvät ja vihanpito yltyy. Verkko on osin muuttunut irvikuvakseen, koska se polarisoi mielipiteitä. Suomesta välittyy niiden kautta usein sysimusta kuva, jota en mitenkään voi allekirjoittaa.

Liberaali mieli tarkoittaa tänään henkistä liikkumatilaa, joka ihmisille olisi annettava mielipiteen vapauden nimissä. Keskustelun tukahduttava aggressiivisuus torjutaan.

Miten liberalismi erottautuu porvarillisuudesta? Mikä porvarillisessa ajattelussa on vierasta? Ehkä se liittyy kaiken ennustettavuuteen, tietynlaiseen näennäisen vakauden tavoitteluun, joka kuitenkin on ympäröity kaikilla mahdollisilla uhilla. Ollaan siis löydetty itsetyytyväisesti ”oikea” yhteiskuntamalli samaan aikaan, kun pelätään paniikissa kaiken romahtamista.

Tähän ajatteluun kuuluu vakiomallisten selitysten etsiminen yhteiskuntapolitiikassa. Näitä ”ratkaisemattomia ongelmia” on lukemattomia: ”byrokratia on ongelmiemme syy”, ”maahanmuuttajat ovat työttömyytemme selitys”, ”kestävyysvaje selittää yhteiskunnalliset ongelmamme”, ”Ukraina on vain alkusoittoa Venäjän ekspansiolle”. Miksipä ei näinkin, mutta useimmissa tapauksissa selitykset ovat kovin ohuita ja kiteytyessään muodostuvat naurettaviksi yksinkertaistuksiksi.

Elämme ennenkuulumattoman digitalisaation, globalisaation ja muutoksen keskellä, jossa erilaiset yhteiskunnalliset elementit ovat koko ajan liikkeessä tosiinsa nähden. Dogmaattinen sosialismi kaatui tässä hektisessä ympäristössä varhaisessa vaiheessa.

Liberaalin omantunnon mittari on ihminen, ei enempää eikä vähempää. Tämä johtaa luottamukseen yleissivistyksen kaikkivoipaisuudesta. Tähän ajatteluun ei voi kuulua ääri-ilmiöihin pakeneminen.

Liberaalin omantunnon täytyy sietää jatkuva kyseenalaistava tykitys yleissivistyksen kautta määräytyvää yleistä moraalia kohtaan. On myönnettävä, että ihmisen itsensä hyväntahtoisuuden varaan rakentuva ja yleissivistyksen merkitystä korostava liberaali ajattelu on rajoittunut, koska monet fundamentalistiset uskovien ryhmät eivät allekirjoita tätä. On korkeampia voimia, jotka määrittävät ihmisen tekemiset, ajattelun ja sivistyksen.

:::::::::::::::::::::::

Luin aikoinaan Nassim Nicholas Talebin ”Mustaa joutsenta” ja lopetin lukemisen kesken, kun olin tajuavinani, että Taleb on harhapoluilla. Talebin lähtökohta oli, että enemmän tai vähemmän dramaattisten sattumusten ja tapahtumien takana on ennalta-arvaamattomuus, sattumanvaraisuus. Emme mahda äkkiäarvaamattomuuksille mitään. Mitenkähän on? Näennäisesti ehkä emme, teknisesti ehkä emme, mutta tosiasialliset syy- ja seuraussuhteet puhuvat toista. Ehkä tilastotieteellisesti suuntautunut haluaa nähdä asiat Talebin tavoin, mutta minä väitän, että useimmille järkyttäville tapahtumille löytyy selitys, joka on johtanut lopputulokseen. Ennusmerkkien havaitseminen on usein vaikeaa, mutta kuitenkin ne ovat tunnistettavissa, eikä kysymys ole Talebin väittämästä jälkiviisaudesta. Pommiattentaatti keskellä suurkaupunkia on tapahtumana ennalta-arvaamaton, mutta yhteiskunnallisesti kehitys on saattanut pitkään ennakoida tapahtumaa. Tätä sanoisin dialektiseksi selitysmalliksi, jonka liberaali mieli voi jakaa.

Historiantutkimus on mielestäni paljolti mustien joutsenten riisumista kaikesta mystiikasta ja paljastamista jonkin prosessin lopputulokseksi. Monet ihmiset rakastavat salaliittoteorioita, niitä suorastaan tehtaillaan. On jännittävää kokea arvaamattomuuden tunne: salaliitto halutaan paljastaa, mutta salaa toivotaan, ettei niin tapahtuisi: etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään. Miellän liberalismin pyrkimykseksi paljastaa totuus näennäisen/todellisen salaliiton taustalta.

Entä jos tapahtumien logiikka jää arvoitukseksi? Liberaaliin ajatteluun voisi kuulua, että ratkaisemattoman arvoituksen kanssa on opittava elämään toistaiseksi, kunnes sille löytyy ratkaisu. Pidän siis uuden liberaalin omantunnon peruskivenä epävarmuuden sietokykyä.