Venäjän heikkouden kausi ja imperiumin vastaisku

Timo Laine on kirjoittanut kirjan ”Torakoita ja panssarivaunuja” (Tammi, 2014) Venäjän (Neuvostoliiton) lähihistoriasta. Keskityn tässä ensisijaisesti hakemaan yhtymäkohtia nykypäivän ja 1990-luvun alun Venäjän ja Neuvostoliiton murtumakohdasta. Laineen teos sisältää kirjoittajan omakohtaista ja itsekoettua pohdintaa – ikään kuin ääneen ajattelua - itäisestä naapurista.

Tarinan voisi aloittaa vaikkapa vuodesta 1991. Silloin vanhoilliset, kommunistitaustaiset vaikuttajahahmot Gennadi Janajevin johdolla yrittivät vallankaappausta. Ihmiset olivat kyllästynet Gorbatsovin tyhjiin lupauksiin. Mihail Gorbatsovin ja pääministeri Pavlovin suosio romahti pohjalukemiin. Äärimmäisessä ahdingossa Gorbatsov yritti vielä luoda neuvostotasavaltojen välisen liittosopimuksen (IVY). Samaan aikaan (kesäkuussa 1991) Pavlov vehkeili jo tulevien vallankaappaajien kanssa vallan anastamiseksi presidentiltä. Gorbatsov oli valppaana ja esti kaappauksen tuolloin. Tilanne muuttui elokuussa, kun Gorbatsov oli lomalla Krimillä. Janajevin ryhmä yritti painostaa Gorbatsovia tuekseen, mutta tämä ilmeisesti kieltäytyi, jolloin valta otettiin väkisin.

Kaappaajien perimmäinen tarkoitus oli estää neuvostotasavaltojen liittosopimuksen allekirjoitus, joka olisi merkinnyt Neuvostoliiton hajoamista. Kaikki meni pieleen. Armeija ei suostunut tukemaan kaappaajia, ei myöskään KGB, ja kuten tunnettua koko yritys kuivui kokoon. Seurasi Jeltsinin legendaarinen esilletulo panssarivaunun katolla, jonka jälkeen hän käytännössä riisti vallan demokratialle – ja itselleen. Se oli myös Venäjän demokratia-aallon tähtihetki, näytti siltä, että demokratia peittoaa autoritääriset pyrkimykset.

Kaappaus kaatui mukana olijoiden taitamattomuuteen, improvisointiin (huonoon suunnitteluun) ja juopotteluun. Liittosopimus toteutui, mutta vesitettynä ja lopulta se menetti kokonaan merkityksensä. Neuvostotasavalloista muodostui kumouksen epäonnistuttua itsenäisiä valtioita ketjureaktion tapaan. Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Tämän blogikirjoituksen avainasia on, miten Venäjällä tällä hetkellä suhtaudutaan vuoden 1991 kaappausyritykseen. Timo Laine korostaa, että demokratiapyrkimysten ensisijaisuus tapahtumien selittäjänä sai vuosien varrella yhä vähemmän kannatusta ja pyrkimykset pitää Neuvostoliitto (tai mikä sen nimeksi tulisikaan) koossa yhä vahvemman selitysvoiman.

Tämän tulkinnan mukaan kaappaajat tekivät imperiumin vastaiskun Neuvostoliiton hajottajia vastaan, tosin epäonnisesti. Lännessä Jeltsinin voittoon päättynyt tapahtumasarja selitettiin demokratian voittona autoritääristä hallintoa tavoitelleesta joukkiosta.

Nykyisin venäläisten enemmistön mielestä kaappaajia ei voi syyttää valtaa tavoittelevasta itsekkyydestä, vaan heistä on tehty Venäjän yhtenäisyyden sankareita. Kysymys oli suurvalta-aatteen säilyttämisestä. Kommunismia ei tosin monikaan halunnut takaisin. Väitteet itsekkäiden pyrkimysten puuttumisesta voidaan rehellisyyden nimissä sivuuttaa selittelyinä. Kaappaajat halusivat päästä myös henkilökohtaisesti valtaan.

Tänä päivänä ilmeisesti vuoden 1991 elokuun tapahtumat ovat pelkistyneet monien venäläisten mielestä pelkäksi valtataisteluksi ilman sen syvempiä sisältöjä, jonka Laine kirjaa pettymykseksi. Demokraattinen käänne menetti suuren mahdollisuuden.

Aivan oikein Laine toteaa demokratiakäsitteen leimautuneen negatiivisesti niiden tapahtumien seurauksena, jotka venäläiset kohtasivat myöhemmin 1990-luvulla. Demokratia ja kommunismi ovat kompromettoituneita. Demokratiaa alettiin pitää lännen tuontitavarana, joka kaiken lisäksi oli läpeensä mätä.

Edellä esitetystä huolimatta on myös niitä, jotka kokivat Vuoden 1991 elokuun onnellisena vaiheena Venäjän historiassa, koska ainakin hetken näytti, että demokratialla on voimaa murtautua läpi vuosisataisen autoritäärisyyden muurin.

Olot Venäjällä eivät kuitenkaan rauhoittuneet, eivätkä myöskään taloudelliset ongelmat poistuneet. Tilanne kulminoitui presidentti Jeltsinin ja parlamentin väliseksi valtataisteluksi vuonna 1993. Jeltsinille oli suotu laajat valtaoikeudet talousuudistuksiin, mutta kansalaiset olivat niihin tyytymättömiä.

Jeltsinin valtaoikeuksia pyrittiin kaventamaan ja lopulta hänet pyrittiin erottamaan presidentin tehtävistä. Seuranneissa levottomuuksissa ei säästytty uhreilta. Jeltsin haki syntyneessä tilanteessa tukea tavalliselta kansalta, kuten tapahtui vuonna 1991. Varsinainen kapina käynnistyi 3.10 1993, jolloin parlamenttia tukeneet joukot murtautuivat miliisin suojelemaan valkoiseen taloon, jonne parlamentin jäsenet olivat linnoittautuneet. Varapresidentti Rutskoi ja korkeimman neuvoston puheenjohtaja Hasbulatov innostivat mielenosoittajia valtaamaan myös muita kohteita.

Jeltsinin kannattajien ja vastustajien yhteenotto laajeni väkivaltaiseksi taisteluksi vallasta. Konflikti ratkesi monien vaiheiden jälkeen, kun armeija - joka pysyi aluksi puolueettomana - ryhtyi tukemaan Jeltsiniä. Perustuslaillinen kriisi päättyi parlamentin jäsenten antautumiseen.

Monet venäläiset tulivat katsomaan kaduille väkivaltaista taistelua ikään kuin näytelmää, joka ei koske heitä itseään. He eivät tajunneet, että Venäjän heiveröinen demokratia alkoi murtua. Tapahtumat olivat alkupiste autoritäärisen hallinnon valtaantulolle.

Entä tilanteen jälkiarviot? Parlamentin piirittäjissä oli kommunisteja ja jopa natsimielisiä kumouksellisia. Sekavan tapahtumaketjun seurauksena parlamentin jäsenet siis olivat tahtoen tai tahtomattaan yhteistyössä antiparlamentaaristen ryhmien kanssa.

Lopputuloksena uusi parlamentti armahti Rutskoin, Hasbulatovin ja monet muut. Venäjä oli käynyt lähellä sisällissotaa, mutta armahdus pehmensi jälkiseurauksia, joka ei ollut mitenkään tavanomaista Venäjällä historian valossa.

Uuden perustuslain suomat laajat presidentin valtaoikeudet johtivat Jeltsin loppukaudella liukuhihnalta vaihtuviin pääministereihin ja myöhemmin Putinin aikaan vakaampaan, mutta paljon, paljon autoritäärisempään hallintoon.

Olen edellä käyttänyt Timo Laineen kirjaa johdatteluna Venäjän 1990-luvun tapahtumiin. Laine luo lähihistorian kronologiaan itsekoetun tunnun. Kirja on henkilökohtainen tilitys sellaisen kansakunnan ja yhteiskuntajärjestelmän kokemisesta, jolta Laine näyttää odottaneen paljon, paljon enemmän kuin se on tarjonnut ja antanut: ”On hyvin valitettavaa, ettei Venäjästä tullut neuvostovallan romahdettua demokraattista valtiota”. Sitten hän lisää toiveikkaasti: ”Se ei kuitenkaan ole Venäjän lopullinen kohtalo”.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vuosien 1991 ja 1993 tapahtumat voidaan tulkita kommunismin lopullisen tappion sinetiksi. Käsitys Jeltsinistä oli lännessä suopea pitkälle 1990-luvulle. Nykyisin tilanne on toinen. Jeltsinin oligarkkeja suosinut politiikka oli aiheuttamassa Vladimir Putinin aikana vastatoimia oligarkkeja vastaan – oikeutettuja tai ei, tekosyillä tai ei – ja siten osaltaan johtamassa autoritääriseen vallankäyttöön. Joka tapauksessa Jeltsinin ollessa vallassa, tapahtumat riistäytyivät käsistä vuoden 1998 talouden sekasorron seurauksena. Putinin valta perustuu paljolti tilanteen haltuunottoon 2000-luvun vaihteessa. Tästä käynnistyi Putinin hallinnon menestyksen päivät. Venäjä näytti lähinnä öljyvarojen järkevän käytön seurauksena nousevan Jeltsinin ajan pohjamudista järjestäytyneeksi yhteiskunnaksi. Venäjän talous on kuitenkin kärsinyt takaiskuja finanssikriisin (2008-) seurauksena ja tappiot taloudellisessa kehityksessä ovat johtaneet Jeltsinin ajan perustuslain sumeilemattomaan soveltamiseen diktatorisessa hengessä. Näillä keinoin Putin on jopa nostanut suosiotaan.

Demokratia näyttää Venäjän tapahtumien suurimmalta häviäjältä. Kansanvalta ei saanut aikaa ”asettua taloksi”. Jälkikäteen jää epäily, ettei demokratia Venäjällä voi hevin toteutua oikein missään olosuhteissa. Demokratian alennustilaa syvensivät Jeltsin epäonnistunut ”demokratiakokeilu” ja Gorbatsovin esidemokraattinen tila – jos nyt näin voidaan edes sanoa - ratkaisevalla tavalla. Mielipidetiedustelujen mukaan tavallinen kansa antaa tuomion sekä Gorbatsoville että Jeltsinille, mutta vapauttaa Bresnevin (!) ja Putinin. Vakaus on paljon tärkeämpää kuin demokratia ja johtajan suosio on suoraan verrannollinen imperiumin mahtavuuteen.

Putinin menestys tulevaisuudessa riippuu yhteiskunnallisen vakauden ja talouden menestyksen yhteisvaikutuksesta. Jos toinen näistä pettää, voidaan jälleen joutua horjuvan vallankäytön kierteeseen. Ja tämän Putin tietää: heikolla hetkellä hän käyttää klassista keinoa, jossa viholliset haetaan ulkoa ja venäläisille itselleen ulkoiset tahot kuvataan uhkina, jotka haittaavat rauhallisten kansalaisten elämää.

Kumpaa Putin haluaa enemmän imperiumin laajentumista vai puolustuksellista otetta, jolla hän torjuu vihollisen tulon rajoilleen? Olen monesti tuonut esille, että strategia on puolustuksellinen, vaikka näyttää länsivaltioihin päin aggressiiviselta.

Kansainvälisen, laajan selkkauksen vaara on oikeastaan siinä, että Putin itse alkaa uskoa uhkakuviensa toteutumiseen. Silloin aggressio voi kohdistua Ukrainaa laajemmin ulospäin. Tähän en kuitenkaan juuri nyt usko.