Syksyllä 1971 professori Aira Kemiläinen valitteli luennolla meidän opiskelijoiden kuullen, kuinka ”taso on pudonnut”. Yritin tulkita, että hän puhui joistakin muista opiskelijoista, mutta ei, kyllä hän tarkoitti meitä muutamaa kymmentä paikallaolijaa. Ajatus jäi haasteena mieleeni: en ainakaan minä pudota tuota tasoa! Matemaatikkoystäväni kertoi samaan aikaan kuinka lehtori oli yliopistoluennolla moittinut opiskelijoitaan vähemmän motivoituneiksi kuin paikallisessa ”tekussa”, jossa hän myös opetti.
Ehkäpä Kemiläinen oli ainakin osittain oikeassa. Edellisessä blogissani toin esille sen yleensä mahtavana pidetyn asian, että suurille ikäluokille annettiin mahdollisuus sivistyä niin pitkälle kuin he halusivat tai pystyivät. Ikäluokkani nuorukaisia ryntäsi korkeamman opin tielle joukoittain. Syntyi ”massayliopisto”. Tason putoaminen oli mahdollisesti se hinta, joka oli maksettava sivistyksen laajentamispyrinnöistä.
Mutta mitä sanookaan Matti Kurjensaari (s. 1907, k. 1988) teoksessaan Taistelu huomispäivästä (1948, 1967): ”Meidän sukupolvemme on 1920-luvulla alkaneen ylioppilastulvan täysivaltaista edustajistoa. Silloin käyrät kohosivat huimaavasti…… Auditoriot täyttyivät”. Se oli sen ajan joukkoryntäystä, opiskelijamäärä lähes kolminkertaistui vuodesta 1920 vuoteen 1938. Vielä hurjempi nousu tapahtui 1960-luvulla, kun opiskelijamäärä kolminkertaistui vain vuosikymmenessä. Kurjensaari: (1920-luvulla) ”opiskelijoita saapui korkeakouluihin laajemmista piireistä kuin koskaan aikaisemmin. Yhä useammin merkittiin isän ammatiksi vahtimestari, työmies, maanviljelijä, pika-ajuri, palomies….”. Näitä polkuja pitkin ihmisistä tuli tuomareita, maistereita, lääkäreitä, pappeja.
Kurjensaari kokee ihailun – ehkä pikkuisen kateudenkin - kohteena ne vanhemmat ikäluokat, jotka saivat jo kotonaan nauttia sivistysperinteistä. Taas tämä sama: aiemmat sukupolvet osaavat enemmän kuin me! ”Heillä oli etumatkaa”, sanoo Kurjensaari. ”Heillä ei ole tulokkaalle ominaista jännittynyttä, kireää otetta.” Ja edelleen: (1920-luvulla) ”meidän lähtökohtamme oli toinen….. tehtävämme oli suorittaa henkilökohtaista uudisraivausta…. suoritimme ensimmäisen polven sivistyneistön tavoin jättiläismäistä sopeutumis- ja omaksumiskamppailua”. Ehkä tässä on vähän tyypillistä oman sukupolven uudisraivaushengen ylikorostamista, mutta totta toinen puoli.
Tietenkin Kurjensaaren opiskelijasukupolvella (työmiesten, vahtimestareiden lapsilla…) oli ankarat fyysiset haasteet opinnoissaan: ”Vasta toisena lukukautena hän (tarkoittaen itseään) rupesi syömään sunnuntaisinkin”. Terve.
Entä jos hyppäämme nykypäivään. Mikä on tämän päivän kokemusmaailma? Siitä antaa erään – mutta vain erään – vaikutelman yksi johtavista nykyhistorioitsijoista, Teemu Keskisarja. Kirjansa ”Raaka tie Raatteeseen” viimeisillä sivuilla hän toteaa kyynisesti: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”. Terve.
Keskisarja tylyttää oikein kunnolla. TV on täynnä erilaisia kilpailuja, joiden osanottajat tietävät yhä vähemmän. Miten alas me sivistymmekään!
Vastaväitteet toki huomioidaan!
Letkautin kerran eräälle rehtorille, että nykyoppilaiden isit ja äidit kokevat varmaan suurta ylpeyttä, kun heidän lapsensa osaavat niin hyvin koulussa (viittasin arvostelun inflaatioon: nykyoppilaat saavat numeron pari korkeampia arvosanoja kuin heidän vanhempansa). Rehtori vastasi salamana takaisin: ”Niin he osaavatkin!” Mikä minä olen väittämään vastaan! Nykypäivän koululaisten lähestymistapa on erilainen, kuin meidän sukupolvemme pänttääjillä; ollaan tultu ulos koulun seinien sisältä. Jo tiedonhankkimismenetelmät ovat netteineen aivan eri tasolla kuin ennen. Meillä kotona luettiin vielä 1960-luvun vaihteessa neliosaista Otavan Pientä tietosanakirjaa (kuudes muuttamaton painos, 1956), joka taisi juontaa juurensa alun perin 1920-luvulta.
Tietoon suhtaudutaan välinpitämättömämmin kuin ennen, koska tietoa on niin paljon ympärillämme, ja koska sitä on niin helposti saatavilla. Osa jättää moisen yleissivistysroinan kokonaan väliin. TV, päiväkohtaiset uutiset, netin silpputieto, siinähän niitä onkin. Tänään saattaa tulla vastaan 40-50-vuotiaita miehiä, jotka ovat viimeksi lukeneet kirjan kouluaikoina.
Pakko on kysyä - Kurjensaareen kirjaan viitaten - olemmeko hävinneet taistelun huomispäivästä. Sivistys tavoittaa valtavan laajat kansalaispiirit, mutta onko sivistystahto ohentunut seitinohueksi silloin, kun puhutaan massoista?
Meillä - myös minulla - saattaa olla Kurjensaaren ja Kemiläisen tapaan etäinen, haikea kuva edellisen sukupolven valmiuksista: he osasivat jo kodin perintönä enemmän. Elämme polarisoituneessa maailmassa, enää ei arvosteta ehkä niin paljon sitä, että tietää kaikesta jotain. Tietovaranto pirstoutuu pieniin osiin: syntyy loputon määrä ”erikoisosaamista”. Käsitteen ”asiantuntija” -käyttö on kokenut inflaation: melkeinpä kuka tahansa voi ruveta asiantuntijaksi esittämällä voimakkaita mielipiteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti