Olen koostanut Nato-selvityksestäni päivitetyn version (alkuperäinen on julkaistu 11.8.2014). Selvitykseni eri kohtia voi vapaasti käyttää kunkin omien Nato-pohdintojen välineenä.
1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö Skandinaviassa ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.
2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassa olon aikana.
3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti johdettuja korruption vaivaamia maita ja näiden maiden lukumäärä tuntuu lisääntyvän (Unkari, Turkki, Bulgaria, Romania….). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.
4) Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan uskotaan naiivisti ja sokeasti. En löisi vetoa, että Marine Le Penin kaltainen poliitikko valtaan päästessään auttaisi Suomea. Monet poliitikot länsi-Euroopassa ihailevat Putinia. Nato-maa Turkki ei osallistu tätä kirjoitettaessa Isisin vastaiseen rintamaan, vaikka sotatoimet tapahtuvat sen rajoilla. Solidaarisuus Nato-maiden kesken ei toimi odotetulla tavalla. Viimekädessä sisäpolitiikka monissa maissa ratkaisee avunannon.
5) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri.
6) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?
7) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuvin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.
8) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen pelinappulana (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska). Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan.
9) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta. Kysymys on hyökkäyskynnyksen määrittämisestä. Suomi voi hakeutua aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.
10) Suomella on suuri vaara ”luokan kilteimpänä oppilaana” joutua kriisien välikappaleeksi rauhanturvaamiseen käytettyjen joukkojen takia, jos se on Naton jäsen. Sanotaan, että osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä osallistuminen on velvoittavampaa kuin pelkkänä rauhankumppanina. Jäsenyyksien mukana tulee sitoumuksia, joita ei osata etukäteen huomioida.
11) Vanhentuneen Neuvostoliitto-kortin vaihtuminen - väistämättä - joidenkin harrastaman Nato-kortin välikappaleeksi ei houkuta: ”puolustusmenoja on nostettava Nato-sopimusten perusteella, ja koska velkaa ei voida ottaa, leikataan hyvinvointipalveluista”. Nato-kannattajissa on paljon sellaisia, joille hyvinvointiyhteiskunta on muutoinkin rasite. Sitä sopii pilkkoa.
12) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen.
13) ”Asiantuntijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.
14) Hiljaa hivuttaminen Nato-jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Päätöksiä ketjutetaan taaksepäin alun perin tehtyihin päätöksiin ilman, että näiden todellisia tarkoitusperiä on alistettu aikanaan avoimesti keskustelun kohteeksi: ”asioista on jo sovittu aiemmissa päätöksissä”.
15) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.
16) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt. Ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. terroritekoihin.
17) Yhdysvaltain ja Naton politiikka ei ole ”suhdanteista” vapaa. Pelkästään vallanvaihdos Yhdysvalloissa voi luoda tilanteen, jossa vaaditaan suurempia sotilaallisia panostuksia, joihin olemme varautuneet (syytökset ”vapaamatkustajuudesta” Naton sisällä).
18) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti